Pääsiäinen on kristillisistä juhlista vanhin ja merkittävin. Vuosittaista ylösnousemusjuhlaa on vietetty jo 100-luvulla. Juhlan ajankohta virallistettiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Tuolloin tehtiin päätös, että pääsiäispäivää vietetään, ikivanhan itämaisen kalenterin pohjalta, kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeen. Päätöksen nojalla pääsiäispäivä on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta.

Pääsiäistä on vietetty Suomessakin vuosisatojen ajan. Suomenuskon, suomalaisen syntyperäisen henkisen perinteen, kannalta on olennaista erottaa pääsiäisperinteistä sellaiset vanhan kansan tavat, jotka ovat olleet itsenäisiä kirkon opetuksista. Nämä ovat niitä tapoja ja uskomuksia, jotka ovat saaneet merkityksensä suomalaisesta luonnosta, muinaisesta elämänmuodosta, itämerensuomalaisesta mytologiasta ja vanhoista esikristillisistä kevään pyhistä. Tämä on ollut se todellisuus, joka on usein ollut vanhan kansan maailmankuvaa ja uskonnollista kokemusta lähempänä kuin kristinuskon teologia.

Keskikevät on ollut lopullisen vanhasta talvesta puhdistautumisen ja luonnon elinvoiman itämisen aikaa. Tällöin on varmistettu tulevan kesän onnea, elinvoimaa ja terveyttä. Palmusunnuntaina eli virposunnuntaina (tai joillain alueilla virpolauantaina) on virvottu perheenjäsenille ja läheisille hyvää onnea oksien ja loitsujen kera. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on taiteltu lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu vesiasiaan. Näistä oksista on ennustettu kevään saapumisen nopeutta.

Varhaiskeväisellä oksien rituaalikäytöllä on syvät historialliset juurensa niin kristillisessä kuin luonnonuskoisessakin perinteessä. Tunnetuimman tarinan mukaan kevätoksat liittyvät kristillisen palmusunnuntain tapoihin. Viidenneltä vuosisadalta alkaen ovat Jerusalemin kristityt muistelleet Jeesuksen viimeistä saapumista kaupunkiin vaeltamalla palmusunnuntaina palmun ja öljypuun oksien kera Öljymäeltä Pyhän haudan kirkkoon. Sieltä tapa on levinnyt muihin kristillisiin maihin. Maissa, joissa palmuja ei kasva, on käytetty muunlaisia oksia.

Pajunkissaoksien käyttäminen rituaalimenoihin palautuu myös varmasti aikoihin, jolloin ihminen oli sidoksissa luonnonuskoon ja piti tarpeellisena pysyä samassa rytmissä luonnon rytmien kanssa. Kristinusko toi vain esiin vanhan tavan ja antoi sille uuden merkityksen. Itä-Suomessa ja joillakin alueilla Virossa pajunoksia on usein käytetty virpomiseen palmusunnuntain aamuna. Etelä-Virossa päivän nimi oli urbepäev, urpu- tai norkkopäivä. Nukkuvia perheenjäseniä ja naapureita heräteltiin lyömällä heitä pajunoksilla. Joskus virpojana oli talon isäntä tai muu kunnioitettu henkilö. Tunnetaan varsin pitkiäkin virpomisrunoja, joilla varmistettiin virvottavalle onnea tulevalle vuodelle. Virpoja sai viikon päästä palkkioksi pikkuleivän tai kananmunan. Joskus virvottiin myös eläimiä karjasuojissa ja vietiin pajunoksia pellolle.

Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terveyttä toivottelen,
siunausta siivittelen,
onnea oksalla tällä.

Mytologisesti oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että talven demoniset voimat on voitettu ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Suomessakin se, ketä kosketettiin pajunoksilla, sai osansa siitä samasta uudistavasta ja nuorentavasta elinvoimasta, joka huokui pajunkissoja täynnä olevista oksista. Koko yhteisön uskonnollinen riitti on sittemmin jäänyt elämään osana lasten leikkejä ja loruja.

Muutaman päivän perästä vietettiin puhdistavaa kiirastorstaita. Kiirastorstaina karkotettiin pihamailta talven pahansuopia voimia edustanut »kiira». Pihamaan puhdistuksessa käytettiin tulta, katajaa, tervaa ja kiliseviä lehmänkelloja, joiden avulla »pahat henget pakenivat seudulta». Hankasalmella kerrotaan, että isäntä raahasi perässään palavaa tervatuokkosta pihan ympäri kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään. Toinen mies kulki perässä ja löi leppäisellä vitsalla tuohista koko ajan huudellen »Kits kiira metsään!». Jollain alueilla pahoilta voimilta suojauduttiin näihin aikoihin polttamalla katajista ja terva-astioista koottuja kitkeränsavuisia valkeita täydenkuun aikaan.

Muinaissuomalaiset tiesivät tulen puhdistavaksi ja suojelevaksi voimaksi, maailman »alkuaineeksi», joka pelottaa pahoja voimia ja kutsuu hyväntahtoisia henkiä puoleensa. Ennen kaikkea pahat voimat pelkäsivät väkevältä tuoksuvaa savua tervaista ja katajaista savua. Lankalauantain iltana roihusivat onnea tuovat valkeat Pohjanmaalla. Entisaikoina pitkin lakeutta leimahti lukemattomia »pääsiäisvalakioota», noitatulia, jotka lennättivät kipunoita yötaivaan pimeisiin korkeuksiin. Väki kokoontui valkeiden äärelle leikkimään ja ilakoimaan. Seuraavana aamuna kiivettiin korkeille paikoille seuraamaan auringon aamuista tanssia, joka saattoi ihmiset osallisiksi auringon voimasta. Auringon liikkeistä luettiin tällöin ennusmerkkejä. Kirkas aamu tarkoitti hyvää marjasatoa, pilvinen sää tiesi hallaa.

Linnunmunat ovat perinteisesti kuuluneet suomalaiseen kevääseen. Vesilinnun muna symboloi maailman syntymistä ja elämän jatkumista. Vanhalle kansalle symboliikka oli kouriintuntuvaa – villien lintujen munat olivat elintärkeä kevätkesän ruoanlisä, joka saattoi pelastaa ihmiset keväiseltä nälkäkuolemalta. Munimiskauden katsottiin alkavan pääsiäisestä jolloin kertoman mukaan varis ja harakka tekevät ensimmäisen munansa oli sitten kylmä tai lämmin. Itämerensuomalaiset kansat ovat myös pitkään värjänneet munia keväisin. Muun muassa vatjalaiset värjäävät pääsiäisenä linnunmunia elämänvoimaa kuvastavalla punaisella värillä. Myös virolaiseen kansankulttuurin pääsiäiseen on kuulunut munien värjääminen sekä monenlaiset muniin liittyvät tavat ja uskomukset.

Suomessa tytöt noutivat varhain pääsiäisaamuna ennen variksen raakkumista »variksen vettä» purosta ja pesivät sillä kasvonsa. Tästä oli palkkiona kauniin valkeat kasvot ja virkeys koko kesäksi. Samanlaisia tapoja on liittynyt myös juhannukseen. Uskottiin myös, että minkä eläimen ensimmäisenä pääsiäisaamuna näki, sen sielulliset ominaisuudet sai itselleen koko vuodeksi. Esimerkiksi kauniin lintusen näkeminen toi liukausliikkeisyyttä, hyvää tuulta ja naimaonnea. Illemmalla nuoret kokoontuivat korkeille paikalle tanssimaan ja leikkimään. Erilaisissa pääsiäiskeinuissa ja kiikuissa otettiin hurjia vauhteja ja nautittiin keväisestä ilmasta.

Vanhan kansan luonnonuskoisiin kevätpyhän viettämisen tapoihin kuuluivat perheenjäsenien virpominen onnea tuovilla oksilla, kodin siivoaminen ja pyhien puhdistavien valkeiden polttaminen. Pyhänä on myös tanssittu ja leikitty sekä tervehditty aamuaurinkoa. Tavoilla on juhlistettu uuden elämän itämistä luonnossa ja varmistettu terveyttä ja onnea tulevalle kesälle. Elävöitettynä kevätpyhän vanhat perinteet ja symbolit tuovat kevään ajattoman sanoman osaksi myös nykyihmisen elämää.