Lukaisin tässä Juha Kuisman kirjan Lemmon arvoitus. Kirja oli lyhyt, mutta huikean mielenkiintoinen.

Kuisma lähtee tutkimaan aineistonsa pohjalta sitä kuka tai mikä Lempo on. Toinen tutkimuskysymys on selvittää miten Lempo liittyy Lempäälän pitäjän ja sen kirkonkylän Lempoisten nimeen? Joidenkin aiempien tutkijoiden käsitysten mukaan muinaiset lempääläiset olisivat palvoneet Lempoa rakkaimpana jumalanaan ennen kristinuskon saapumista. Paikka olisi siis saanut tästä nimensä. Perinteenkantaja Hila Ritva Kuokkalasta on todennut: ”Mutta entisen kuulemani mukaan Lemponen olis tullut siittä, kun kristinusko tuli tälle paikalle, ni lempo meni pois sitte”. Lempoisista käytettiin vanhan kansan suussa muotoa Lemponen, asua Lemposissa, mennä Lemposiin. Kuisman mukaan tämä tarkoittaa ihmisryhmää tai kylää, jolla on lempo.

Mytologisena nimenä Lemmes, Lemmäs, Lemmas on s-päätteinen. Kuisman mukaan se viittaa Liettuasta saatuun balttivaikutukseen (vrt. Perkele-Perun). Lempoon liittyvän nimiperheen laajuus (Lempo, Lempi, Lemmas, Lemmäs, Lemmätär, Lemmitär, mahdollisesti myös Lemminkäinen) vertautuu ukkosenjumalan moniin toisintonnimiin. Kummassakin tapauksessa muunnelmat kertovat sanan pitkästä iästä.

1700-luvulla julkaistussa maisterin opinnäytetyössä kerrotaan Lemmon olevan paha henki, joka on oleskellut kirkonkylän mäellä vuorenrotkossa, jonka nimi on Hijsi tai Hysu. Hiisihän on tarkoittanut alunperin pyhää kulttipaikkaa. Opinnäytetyössä mainittua paikkaa kutsutaan Ämmänristinmäeksi. Kuisma huomauttaa, että pakanallisella ajalla Ämmä on tarkoittanut naispuolista tietäjää. Katolisella kirkolla oli lisäksi tapana pystyttää risti kukistettuihin pakanallisiin kulttipaikkoihin. Onko paikalla siis ollut Lempo-jumalan kulttipaikka?

Kuisma tarkastelee pitkään Lem(p)-nimen merkityssisältöä ja sen mukaan nimettyjä paikkoja Suomessa. Hän päättelee, että Lem(p)-nimistö on vanhaa ja oletettavasti läntistä perua. Lisäksi nimistö on laadultaan sellaista, ettei nimen alkuperää voi pitää henkilönimenä. Paikannimethän on Suomessa yleensä pyritty palauttamaan joskus eläneiden historiallisten henkilöiden nimiksi. ”Lempi” toki tiedetään muinaissuomalaiseksi nimeksi (Ihalempi yms), mutta Kuisma ei siis pidä Lempoon viittaavien paikkojen nimiä alunperin henkilöniminä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomattava osa vanhimmista Lem(p)-nimistä liittyy niemiin.

Kuisma käsittelee seuraavaksi Lempoa kansanrunojen pohjalta. Kansanrunoissa Lempo liittyy tuleen, raudan syntyyn ja hallitsemiseen sekä noituuteen. Kristinuskon saapumiseen jälkeen Lempo-sana sai uuden merkityskerrostuman kristillisenä paholaisena, josta se lopulta muuntui kirosanaksi. Lemmeksen liittymistä leppäpuihin Kuisma pitää tutkijoiden erehdyksenä, sillä ”leppä” on alunperin merkinnyt punaista väriä tai verta. Näissä yhteyksissä se on ollut siis kiertoilmaisu tulelle.

Kuisma osoittaa, että suomen kielen sana lempi on aikaisemmin merkinnyt ”tulta” tai ”liekkiä”. Sanalle on vastineensa sukukielissä. Kuisman sanoin: ”Samalainen tuli, polte tai halu on siirretty kuvaamaan ihmisen sisäistä tilaa. Mieli palaa, rakkaudella on tuli, lemmellä liekki. Tämä ei ole niinkään kuvallista kieltä kuin suoraa lemmen kuvausta. Abstraktimmin lempi tarkoittaa intohimoa, rakkautta, naimaonnea, vetovoimaa, hyvänsuopuutta, hellyyttä. Lempiminen on merkitykseltään hellimistä ja rakastelua eikä romanttista iskelmäkaihoa”.

SKS:n arkistoista löytyy tietoa niin kutsutuista lemmenkylvetyksistä, joilla pyrittiin kääntämään yleisesti miesten mieli kohti tiettyä tyttöä. Tätä toimintaa pidettiin luvallisena, mutta miehen sitominen magialla yhteen nimenomaiseen naiseen oli syntiä. Paras viikonpäivä lemmennostatukseen oli sunnuntai tai torstai, jotka kumpikin ilmaisivat tulimagiaa (sunnuntai on auringonpäivä ja torstai ukkonsenjumalan päivä). Samassa tarkoituksessa tytöt hyppivät myös juhannustulien ylitse. Tulenväestä saatiin siis voimaa: sekä sytyttämään tytön oma oma luonto että levittämään tytön lemmenenergiaa maailmalle.

Kuisma lainaa Lauri Hakulista, jonka mukaan muinaissuomalainen *lempä on tarkoittanut mytologista tulta. Ilmeisesti tästä lempä- tai Lemmäs-käsitteestä on sitten erkaantunut käsitteinä Lempo (tulenjumala) ja Lempi (rakkaudenjumala). On myös mahdollista, että lempi ja lämpö ovat samaa juurta (ehkä myös lamppu). Yksi mahdollisuus on myös lempo-sanueen yhteys liekkiä tarkoittaviin sanoihin flame, Flamme, flamma. Merovinkiajan Lemminkäinen olisi siis Fleming, joko ”liekkipää” tai kansallisuudeltaan flaamilainen. Lempo liittyy rautaan, jota saatettiin tuoda eurooppalaisten yhteyksien kautta. Suomen kielessä kahdella konsonantilla alkavista sanoista jätetään pois esimmäinen, joten flemms muutuisi suomalaisessa suussa muotoon lemms.

Liekkiön Kuisma tulkitsee pallosalamaksi. Suomalaista Lempoa vastaa vatjan kielen lemmuz. Lemmuz esiintyy öisin ja on muodoltaan tulikerä. Viron kielessä tavataan puolestaan lemmis, joka tarkoittaa tulihäntää, tähdenlentoa. Kuisma katsoo näiden kaikkien (sekä para-sanan) viittaavaan taivaalla lentävään meteoriittiin. Myös suomalaisten kansanrunojen vähät viittaukset louhi- tai lohikäärmeeseen kertovat meteoriitti-ilmiöstä. Louhi tarkoitti alun perin pyrstötähteä ja on siitä siirtynyt muun muassa Pohjolan emännän nimeksi (tästä on lyhyt merkityssiirtymä noidannuoleen ja lentotautiin, katsottiinhan Pohjolan emäntä myös tautien äidiksi ja monien tautien katsottiin olevan pahantahtoisten ihmisten ampumia nuolia).

Lopulta Kuisma alkaa hahmotella sitä maailmankuvaa, johon Lempo ankkuroituu. Lempo on siis mytologista, pyhää tulta, joka tuli jostain näkyväisen maailman takaa. Lempoon liittyvät pyrstötähdet ja pallosalamat. Johannes Messenius kuvailee suomalaisten uskonnosta tilaa ennen kristinuskoa näin:

Mutta heidän uskostaan toiset kertovat
että kansa niin kuin hullu
palvoo aurinkoa ja kuuta
lohikäärmeitä ja käärmeitä
villieläimiä monia
jopa tulta

Tuli ja lohikäärmeet tuntuvat siis kuuluneen tähän uskonharjoitukseen. Polttohautauksessa lempo oli myyttinen tuli, jolla vainaja siirrettiin tuonpuoleiseen. Rituaalituli yritettiin saada nousemaan mahdollisimman korkealla. Tähän käytettiin kehotusta: ”Lempo soikoon”, sillä soiminen (soida, soittaa, soihtu, soilo, soikea, sojo) tarkoitti merkitykseltään hohtamista, huokumista, lävitse päästämistä, kohoamista.

Kaskitaloudessa ja varhaisessa maanviljelyssä tuli merkitse maan uudelleen syntymistä. Kaskeamalla imitoitiin salaman sytyttämää paloa. Sillä myös pyhitettiin maa jonkun suvun käyttöön. Tällainen myytillinen ja voittava rituaalituli, ehkä juuri Lemmes-nimelle tunnettu, opittiin Kuisman mukaan tuntemaan Suomessa noin 5000 vuotta sitten. Tuli oli myös se voima, jolla pronssi ja rauta sulatettiin ja muutettiin aseiksi ja työkaluiksi. Näin pyhä tuli kytkeytyy osaksi elinkeinollista harppausta muinaishistoriassamme. Kuisma arvelee, että ajan elinkeinolliset muutokset heijastumista myös siinä, että tuli otettiin osaksi hautajaisia ja polttohautaus yleistyi.

Kuisma palaa vielä Lempäälän nimen historiaan ja kertoo paikkakunnalla olleesta Lemmon kuopasta, jota vältettiin ja pelättiin. ”Muinoin sinne heitettiin epämuodostuneina syntyneet lapset ja teilatut rikolliset”. Perimätiedon mukaan kuoppa jäi rautatien alle (osin ehkä tarkoituksellisesti, koska vanha pelottava pakanallinen paikka haluttiin tuhota). Toisaalta vielä 1800-luvun kartoissa mainitaan syvä hiekkakuoppa Lempäälään kirkon lähistöllä. Kuisma esittää mahdollisuuden, että kuoppa olisi voinut olla pienen meteoriitin synnyttämä. Näin se liittyisi hyvin osaksi Lempo-myyttiä.

Lemmon arvoitukseen liittyy vielä yksi sivujuonne. Lempäälän kirkko on omistettu Pyhälle Birgitalle. Birgitta on nimenä sama kuin Brigitte, mikä Kustaa Vilkunan mukaan on alun perin kelttiläinen nimi ja tarkoittaa tulenjumalatarta. Myös Lempäälän Aimalan kirkon palosta kertovassa kalevalamittaisessa runossa esiintyy Lempoisten Tarikan talon Birgitta-piika, joka pelastaa palavasta kirkosta neljä pyhimyskuvaa. Entä liittyisikö Birgitta jotenkin aikaisemmin mainittuun tietäjä-Ämmän ristiin? Joka tapauksessa tuli ja myyttiset naishahmot tuntuvat liittyvän Lempäälään todella vahvasti.

Kuisma pohdiskeleekin olisiko entisaikoina tuliroihu visualisoitu naiseksi, jonka tukka hulmuaa. Varsinkin, jos tämä otti helmoihinsa poltetut vainajat, antoi kaskimaahan hedelmällisyyden, liekutti järvimalmin raudaksi ja sääteli lemmenasioita. Lempo olisi ollut siis muinaissuomalaisten ”tulinainen”. Lempäälässä juhlittiin Vilkunan mukaan Birgittaa aina lokakuun 7. päivä suuren juhlapäivän menoin. Voitaisiin puhua jopa Birgitta-kultista. Kuisman mukaan osa kultista palautuu selvästi kristinuskoa edeltäneeseen aikaan.

null

Yllätttävä yhteys Lemmeksen ja Birgitan välillä voi löytyä hyönteismaailmasta. Hämeessä ja Etelä-Savossa leppäkerttua on sanottu pirkoksi tai leppäpirkoksi. Jos sen sai kiinni, saattoi esittää toiveita — aivan kuten tähdenlennonkin näkyessä. Leppäkerttu on myös maanviljelijän ystävä, joka syö tuhoa aiheuttavia kirvoja. Lastenlorussa kehotetaan ”Lennä lennä leppäpirkko” ja runo jatkuu joko ”ison kiven juureen” tai ”ison kirkon juureen”. Ennen vierasperäisiä nimityksiä, kuten pirkko (Birgitta) tai kerttu (Gertrud) tällä onnea tuovalla hyönteisellä on ollut jokin muu nimi. Ehkä kansanrunoissa mainittu ”lenninkäinen”. On myös mahdollista, että leppäkerttuja on käytetty Suomessa punaisen värin valmistamiseen. Joka tapauksessa etäisiä kaikuja Lemmosta voi varmasti havaita Birgitta-kultissa.

Samankaltaisia artikkeleita