Luin psykologi James Hillmanin haastattelua ja sisäistin nyt jälkikäteen itsestäänselvyydeltä tuntuvan asian: on kaksi hyvin erilaista tapaa ymmärtää perinteen (traditio) käsite. Ensimmäinen on poliittisten konservatiivien tapa painottaa ”perinteisiä arvoja”, Amerikan tapauksessa family valuesia ja sen sellaista. Tämä ilmenee ajatuksena menneestä (kristillisestä) puritaanisesta utopiasta jonne ihmiset pitää johdattaa takaisin. Tässä tapauksessa perinteikkyys on jotain negatiivista, poliittista, moralisoivaa, alistavaa ja ahdistunutta. Kärjistetysti voi sanoa, että tällainen perinteen vaalija ei ole sinällään kiinnostunut vanhasta, vaan ainoastaan sen mustavalkoisesti idealisoidusta versiosta, joka antaa hänelle poliittisen oikeutuksen tuomita nykyinen ”rappio”.

Toinen tapa on ymmärtää perinne uudistavana ja elvyttävänä lähteenä. Perinne on jotain jonka puoleen kääntyä ja josta imeä voimaa; oli kyse sitten rituaaleista, myyteistä, tarinoista tai musiikista. Eroa ensimmäiseen määritelmään on se, että perinne toimii jonkin uuden — tai ainakin eheyttävän — inspiroivana ja positiivisena lähteenä, ei moralistisen tuomitsemisen lähtökohtana. Tällöin on kyse enemmän kulttuurista kuin politiikasta.

Minulle perinne on ollut aina itsestäänselvästi jälkimmäistä mallia. Tämä on kuitenkin se perinne, minkä nykymaailma torjuu. ”Ketä kiinnostaa jotkut vanhat tarinat?” Samalla ihmiset omaksuvat huomaamattaan ja kyseenalaistamatta nyky-yhteiskunnan myytit, rituaalit ja ”jumalat”. Tarve niille ei katoa koskaan.

Samankaltaisia artikkeleita