Sananen kekristä

Kekrin aika on käsillä. Taivaannaula juhlii kekriä ensi viikonloppuna Vaskijärven luonnonpuistossa Yläneelle. Ajattelin siis kirjoittaa muutaman sanasen kekristä. Aihetta on käsitelty myös aiemmissa viesteissä. Pidempi kuvaus kekristä löytyy muun muassa täältä.

***

Christfried Ganander kertoo Mythogia Fennicassa kekrin olleen “suuri ja vanhaa perua oleva juhla, jolloin iloittiin hyvästä sadosta ja korjuusta.” Kekrinä teurastettiin lammas ja se syötiin juhlaoluen sekä muun ruuan kera.

Kekrijuhlan yksi aspekti on eittämättä Kekri-nimisen haltijan muistaminen. Kekri eli Käkri oli karjan ja kotieläinten hyvinvoinnin vaalija. Agricolan sanoin: “Käkri se liseis Carjan casvon”. Kekrinä kotieläinten olo tehtiin siis erityisen mukavaksi. Lisäksi suoritettiin eläimiä suojelevia riittejä. Gananderin mukaan tapana oli esimerkiksi kastaa linnunsiipi olueen ja sivellä sillä lehmien selkiä, laulaen samalla riittirunoa. Eläimet saivat tietysti myös herkkuja syötävikseen.

Kekrinä annettiin lehmille ja lampaille talkkunaa ja sanottiin: “Kekri, kekri, lehmäseni!” Lampaille: “Kekri, kekri, lamposeni!” [1]

Kekrin toinen aspekti on todellisuuksien välisen harson haurastuminen noihin aikoihin vuodenkiertoa, minkä seurauksena vainajat ja muut tuonpuoleisen väet olivat vahvasti läsnä. Monissa esikristillisissä eurooppalaisissa perinteissä peräti jumalten on ajateltu liikkuvan toisinaan ihmisten parissa ihmishahmossa. Tästä syystä ovelle ilmestynyttä vaeltavaa muukalaista piti aina kohdella kunnioittavasti. Tämä on omaa teoriaani, mutta uskoisin itämerensuomalaisilla olleen vastaavia käsityksiä. Kristillisellä ajalla kiertelevistä jumalista tuli kansan suussa kristillisiä pyhimyksiä, pyhiä miehiä.

Himmeli

Ganander kertookin, että kekrin jälkeistä päivää kutsuttiin Sielujen-päiwäksi. Silloin “lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat ja valmistetaan kylpyvesi niille pyhille miehille, joiden uskotaan tulevan kylpemään”. Sielujen päivänä lisäksi juotiin runsaasti ja kierreltiin taloissa. Samantapaisia perinteitä on esimerkiksi Italiassa, missä jokin alkujaan uskonnollinen rituaali on aikojen kuluessa ja alkuperäisen merkityksen hämärtyessä turmeltunut pelkäksi karnevaaliksi.

“Keyri on nyt lehmosein, Näin nyt vallat vaatii!” Oli muuan kekrinä kulkeva kerjäläinen sanonut, kun ei talosta ollut mitään annettu ja oli mennyt navettaan ja sivaltanut lehmän reidestä kappaleen. [2]

Häristä sen verran, että Gananderin mukaan Pohjois-Pohjanmaalla kekriä on todellakin sanottu Sonnin peijaisiksi eli hautajaispidoiksi. Yksi esimerkki kotoisesta pakanallis-kristillisestä häränpalvonnasta on kuuluisa Mantsinsaaren härkäuhri, jossa profeetta Eliaan palvonta ja pakanalliset vaikutteet yhdistyivät kiehtovalla tavalla. Lisää tietoa härkäuhrista täällä. Härän tähtikuvion yhteys kekriin on selvittämättä, mutta ainakin Otavan tähtikuvio on juhlaan liitety. Heinävedellä on sanottu Otavasta “Köyrinä keskeej, jouluna pois männöö”, millä tarkoitettiin, että kekrinä Otavan keskiosa on ihmisen pään päällä, jouluna taas häntä. [3]

***

Hyvää kekrin aikaa kaikille lukijoille!

Lisää aiheesta:

Pyhä kolminaisuus

Suomalaisessa mytologiassa on kaksi lukua, jotka toistuvat koko ajan: kolme ja yhdeksän. Tässä muutamia myytillisesti merkittäviä runoja, joissa kolmen symboliikka toteutuu. Luonnottaria on kolme. [1] Väinämöinen tarvitsee Vipuselta venettä varten kolme ratkaisevaa luotetta. [2] Sotka munii Väinämöisen polvelle kolme munaa. [3] Maailmaa on ollut luomassa kolme uroa. [4] Kaiken lisäksi maailma koostuu kolmesta tasosta, alisesta, tästä maailmasta ja ylisestä. Luvut kolme ja yhdeksän toistuvat myös jumalten puheissa ja paikkojen kuvauksissa. Lemminkäisen virren alussa Osmotar käskee oravaa hakemaan käpyjä yhdeksän meren takaa, kolmannesta kuusipuusta. [5]

Kolminaisuus toistuu kansanperinteessäkin. Saunaan tehtiin loitsuvihta kolmihaaraisista koivunoksista, jotka kerättiin kolmen tai yhdeksän torpan alueelta. Lemmentaikoja tehtäessä vihta valmistettiin sellaisten koivujen oksista, jotka kasvoivat kolmen polun risteyksessä (Abercrombie, The Pre- and Proto-Historic Finns). Ennen uuden talon rakentamista kuljetettiin tulta kolmasti tulevan pihapiirin ympäri (Stalo, Suomalaisten jumalat). Kekrinä kierrettiin kolmasti pöydän ympäri ja toivotettiin pyhät miehet tervetulleiksi paikalle (Ahlsved, Ajastaika — Tietoja, muistoja, uskomuksia).

Yhdeksän on tietysti kolme kertaa kolme. Louhi kätkee Sammon yhdeksän lukon taakse Pohjolan kivimäkeen. [6] Loviatar synnyttää maailman yhdeksän poikaa (sairautta). [7] Kansanlääkinnässä asioita toistettiin usein kolme tai yhdeksän kertaa. Esimerkiksi “tietäjä nouti vettä kosken kolmesta aallosta, poimii yhdeksän erilaista heinää, kolmea eri lajia”. [8] Jotain kiehtovaa on siinäkin, että naisen raskaus kestää yhdeksän kuunkiertoa.

Lisää aiheesta:

Kalamytologiaa

Luin Marita Råmanin hauskasti nimetyn kirjan Mulurautunen: Ruutanalliset säkeet (2006). Kuten nimestä voi päätellä, kirja käsittelee suomalaista kalamytologiaa. Ajattelin sanoa muutaman sanasen itse kirjasta ja ammentaa sitten sen tietoaitasta hiukan murusia tämänkin blogin tarpeisiin.

Vedensusi

Råmanin kirja sisältää valtavan määrän tutkittua tietoa suomalaisten kalamytologiasta, kalalajeista sekä kaloihin liittyvästä kalastus- ja uskomusperinteestä. Tiedonlähteeksi sitä voi suositella lämpimästi. Lukukokemuksena ja kokonaisuutena minua kuitenkin häiritsi Råmanin kehittelemä metatason teoreettinen kehikko kalalajien luokittelemiseen erilaisten myteemien perusteella. Yritys on kunnianhimoinen, mutta ei järin uskottava. Samalla kirja jäi kummallisesti puhtaan tieteellisen teoksen ja kansantajuisen kirjallisuuden välimaastoon. Eräissä kohdin kirjailija kaiken lisäksi sortui ylitulkintaan. Omaperäisestä ideasta, kunnianhimoisesta yrityksestä ja valtavan tietomäärän onnistuneesta perkaamisesta yksiin kansiin pitää kuitenkin nostaa kirjoittajalle nöyrästi hattua.

Seuraavaksi kirjan perusteella hankittua tietoa joistakin kalalajeista. Mahdollisista asiavirheistä kannattaa syyttää ensin minua, ei itse kirjailijaa.

Särki
Särki on yleinen ja tavallinen kala, joten se ei saa kansanperinteessä osakseen tavatonta mielenkiintoa. Sen mainitaan saapuvan kuulemaan Väinämöisen soittoa. Eräässä runossa särki esiintyy pienisyömäisyyden ja suppusuisuuden vertauskuvana.

Råmanin mukaan kalassa käyminen on ollut yleinen kiertoilmaus lemmenseikkailuille. Marketan ja Anteruksen runossa salasuhteeseen viitataan puhumalla särjen, kutukalan, syömisestä. Myös lahnaa on kutsuttu kutukalaksi. Lahna on ollut myös haukkumanimi moraaliltaan höllälle naiselle.

Ruutana
Ruutana on hyvin monimerkityksellinen ja maaginen kala. Ruutana on tarkoittanut särkikaloihin kuuluvan kalalajin lisäksi myös kulkutautia levittävää ihmistä, taudinkantajaa. Sanottiin, että “ruutana ei rupea kaikkiin”, ruutanan tauti ei sairastuta kaikkia. Tässä voi nähdä yhteyden saamelaisten myyttiseen Rutaan tai Rutoon, joka levitti sairautta ja kuolemaa.

Sanonta “olla ruutanalla” tarkoittaa innostunutta ja kiihtynyttä tilaa. Transsiin vaipuvia tietäjä on sanottu intomielisiksi. Näillä asioilla voikin olla yhteys. Sitkeänä lajina ruutana voi elää vaikeissa luonnonolosuhteissa, kuten vähähappisissa lammissa, myös erämaiden laskujoettomissa umpilammissa, joita on pidetty pyhinä saivoina. Ehkä siksi, että niiden pohjasta on ajateltu olevan yhteys vainajalaan.

Eräs toinen merkitys ruutana-sanalle on karja- ja saalisonni. Tätä onnea uhkasivat sairaudet ja kateet siinä määrin, että ruutana on kääntynyt tarkoittamaan myös epäonnea ja vikaan menevää toimintaa. Joillain murrealuilla ruutana on “suutarin” tapaista epäonnistumista.

Eräiden uskomusten mukaan kölipuun mukana metsästä saattoi tulla laivaan paha kölinhaltija, jota myös kutsuttiin ruutanaksi. Råman yhdistää ruutanan myös sellaisiin kiusanhenkiin ja karjasairauksiin kuin mara ja para. Ehkä syvällä korvessa saivolammen pohjamudassa lymyävä ruutana on maatalousyhteisölle harmia tuovien maran ja paran kaukainen esimuoto.

Lohikalat
Lohikaloilla on ollut paljon erilaisia nimityksiä. Tämä kertoo arvostuksesta. Lohta on arvostettu ruokapöydässä ja kauppatavarana. Lisäksi sillä on yhteys koskeen ja kosken voimaan. Råman kertoo, että entinen Kalevalaseuran puheenjohtaja on nimittänyt Kalevalan sankareita lohilaulajiksi. Tällä tarkoitetaan etevimpiä runonlaulajia, joiden taito on kotoisin Manalan syvyyksistä ja Pohjolan vesien luotteista.

Lemminkäinen on lohilaulajan perikuva, joka mittelee voimiaan Pohjolan isännän kanssa lammikoita lattioille laulamalla. Väinämöinen ja muut lohilaulajat pyytävät koskenlaskussa apua Melattarolta, Sinervolta, Kosken tytöltä ja kuohuneidiltä. Koskivenettä ohjataan melalla, mutta mela tarkoittaa myös kalan pyrstöä. Koskessa pyristelevän lohenkin voiman taltuttaa salama ja ukonilma. Ukonilmalla kalan sanotaan tulevan voimattomaksi ja raukeaksi.

Toisinaan koskessa pyristelevä lohi repii vatsansa rikki teräviin kallioihin, aivan kuin lohilaulajiin kuuluva Lemminkäinen tuli silvotuksi Tuonen jokeen. 1500-luvun historioitsija Olaus Magnus nimitti lohta louhikalaksi ja yhteys Louheen on mahdollinen. Hiukan maallisemmassa merkityksessä lohi ja siika mainitaan Kantelettaressa kurjuuden vastakohtana, niitä kaivattiin ruokapöytään.

Lohen ja siian suhde kansanrunouskuvastossa on vastakkainen. Siika on naisellinen, lohi miehinen. Loheen liitettyjä tarina-aiheita ja ominaisuuksia ovat kuteminen, voima, vauraus, toimeliaisuus ja laulutaito (loitsinta). Lohi näkyy myös taivaankannella, otavan yksi merkitys on nimittäin lohiverkko. Kirjokannen loisteen voi siis ajatella vertautuvan lohen suomukyljen säihkeeseen.

Ahven
Ahven on Suomen yleisin kala. Siihen on suhtauduttu kaksijakoisesti. Haluttu kala ahven on ollut silloin, kun se on iso ja rasvainen. Tällaista yksilöä on kutsuttu murukalaksi. Sen vastakohtana kirokala, pieni ja ruotoinen kala. Ahveneen kohdistuu myös maaginen taikaperinne. Ahvenia on helppo nostaa vedestä, joten ahvenen maaginen merkitys ei selity kalan pyydystämisen hankaluudella.

Råman etsii mytologista merkittävyyttä Ukon suunnalta. Hän pitää Ukkoa kalajumalana. Monet myytit viestivät yhteydestä ilman ja veden elementtien välillä. Kansanrunoissa salamaa verrataan matoon, käärmeeseen, sen liuruvaan liikkeeseen maassa ja vedessä. Salamakuvio muistuttaa ahvenen selkämyksen sahalaitaa. Evättömiä kaloja on myös ollut tapana kutsua käärmeiksi. Haukea on sanottu ukoksi, myös isoa lohta ja lahnaa on voitu kutsua ukkokalaksi, pienempi ahven oli sen sijaan ukkonen tai äijänen

Ahvenia ongittaessa yleinen taikakeino oli sylkeistä onkeen. Samalla saatettiin myös loihtia:

Ahven armas, köyryniska,
tahi särki, suloinen silakka,
tahi lahna, laupias lotukka,
tahi hauki, hyvä
hammasniekka,
tule onkeen ottamaan
väkärautaan veäntämään!
Ota suulla suuremmalla,
leuvalla leveämmällä!

Myyteissä ahven on usein keskeisessä asemassa. Lemminkäinen, verevä ja komea Kaukomieli, kasvoi lapsuutensa ahventen voimalla. Ahvenapajat olivat syynä verikoston kierteeseen Untamon ja Kalervon välillä. Suuri veljessota sai alkunsa kalavesiriidasta.

Kantelettaressa Väinämöinen opastaa veljeään ja esittää ruokatabun: ahvenen alainen puoli — mäti — ei ole terveellistä syötävää:

Ei sinun pitäisi syöä
ei sinun, ei muienkana,
siian suolta, hauin vuolta,
ahvene alaista puolta,
kuujasen kutumätiä.

Kantelettaressa nuoren emännän tai piian osaa kuvaavassa runossa ahven mainitaan tuppisuisuuden ja umpimielisyyden perikuvana.

Salakka

Salakka on solakka, iloluonteinen pintavesien kiitäjä. Vanha kansa tunsi salakan pienenä ja vikkelänä “jääsilmänä”. Kummallista kyllä, eräissä lähteissä salakkaa kutsutaan pääskyksi. Råman pohtiikin voisiko vaihtoehtoisen maailmansyntyrunon, sukeltajamyytin, maata vedenpohjasta hakeva pääsky ollakin alunperin salakka.

Kantelettaressa kerrotaan, että piian odotettiin olevan kuin salakka: pieniruokainen ja nopea toimissaan.

Hauki
Hauki on merkittävyytensä perusteella kalojen johtaja. Veenkoirana tunnettu kala antoi ihmisille myyteissä tulen ja soiton. Hauki on kalevalainen järviseutujen kalaemuu. Saamelaisille vastaava haltijaeläin on sampi, Laatokassa mahtikala oli monni. Hauen nimet, kuten vesisusi ja jänkäkoira, korostavat kalan petomaista luonnetta. Hauki tiedettiin myyttiseksi ja hirmuiseksi kalaksi. Haukea kohtaan tunnettiin kunnioitusta ja jopa pelkoa. Tässä kalassa koettiin jotain kaoottista, järjen ja järjestyksen vastaisuutta. Lisäksi hauki symboloi ahneutta, veenkoira kahmi suuhunsa pikkukaloja ahmatin tavoin.

Taikamenoissa hauen luilla, erityisesti pääluilla, oli suuri merkitys. Väinämöinen sai hauen leukaluista kaunissointisen kanteleen, henkisen rikkauden lähteen. Hauki on ainoa kala, jonka kalevalamittainen syntyruno tunnetaan, mutta sekin on pirstalainen, sekava ja vaikeaselkoinen Syntyrunoa voidaan kuitenkin tulkita niin, että hauki olisi muiden myyttisten sankareiden tapaan laskeutunut maahan taivaalta käsin.

Eräässä runossa Lemminkäinen putoaa veteen yrittäessään katkoa hauen päätä. Koska kevätauringon lumeen sulattamat pälvet on tunnettuna myös haukina, niin Lemminkäisen putoaminen voi olla Råmanin mukaan vertauskuva päivän painumisesta mailleen tai lunta sulattavasta kevätauringosta. Tuonen haukena vesien susi oli myös marraskala — kuoleman enne.

Vanha kansa tiesi kertoa, että hauen päässä on sata luuta. Kaikilla näillä on ollut oma nimensä, vaikka monet nimet ovat jo unohtuneet. Tunnettuja luiden nimiä ovat esimerkiksi pisteliäs “äitipuolen käsivarsi”, kolmihaarainen “lapintuoli” ja “länkiluu” Hauen leukaperistä löytyy jopa “ryssänjumala”. Monien luiden nimet viittaavat maatalouteen ja kyntötöihin sekä toisaalta kalastukseen ja vesillä liikkumiseen.

Hauen päätä on myös käytetty arpaluuna. Samuli Paulaharju tietää kertoa, että lappalaiset arpoivat kalastuspaikkaa haen päätä nakkaamalla. Myös koukkuluuta käytettiin arpaluuna. Se kertoi, mistä suunnasta vieraita oli tulossa. Toisaalta hauki oli Pohjois-Suomen asukkaille lähes tabu. Lapin tietäjät eivät syöneet jänkäkoiraa, ehkä siksi, että huonojen sielujen katsottiin päätyvän hauen suoleen. Hauen pääluiden nimet viittaavatkin maatalouden ja kalastuksen lisäksi myös tietäjälaitokseen ja shamanismiin.

Erityisen läheinen yhteys hauella on viljaan. Yleensä kalojen uskottiin pilaavan viljan kasvun. Pellon pystyi esimerkiksi pilaamaan, jos varasti sieltä kolme orasta, pani ne elävän kalan suuhun ja päästi kalan menemään. Taustalla on nähtävästi ajatus maan (pellon) väen ja veden välisestä vastakkainasettelusta. Hauen luilla pystyi kuitenkin myös lisäämään sato-onnea. Eräs tapa oli sitoa yhdeksän hauen leukaluut punaiseen lankaan ja panna ne kylvövakan ympärille. Tästä vakasta kylvetty sato oli viljava. Lisäksi siemeniä kylvettiin maahan hauen pääluun läpi.

Suoranaisia tietoja hauen palvomisesta ei ole, mutta sen myyttisen aseman tärkeyttä korostavat tarinat hauesta tulikipunan tuojana, tulinnun kynsiin joutujana sekä kytkennät Ilmarisen ja Väinämöisen urotekoihin. Kosintamyytissä Ilmarinen kantaa Tuonen hauen pään Pohjolan emännälle voitonmerkkinä. Tulikipunarunossa taivaalta putoaa tuli, jonka siika nielaisee. Tulennielijälle tulee pian tukalat oltavat, mutta se pääsee tuskistaan, kun kuha söi sen. Lopulta kuha päätyy hauen kitaan. Hauen taas pyydystävät ihmiset, jotka saavat tulikipunan kalojen vatsasta. Tulikipuna selittää ehkä hauen roolia peltorituaaleissa, hallitsihan hauki tulta ja sitä kautta kaskipaloa.

Aljohauet olivat kaivoissa tai lähteissä eläneitä haukia, joiden rooli oli samantapainen kuin eteläisten inkeriläisten lemmikkikäärmeillä. Aljohauki oli suojeleva haltijakala. Kaivo tai lähde rinnastuu tässä myyttiseen erämaan saivoon, umpilampeen. Lisäksi hauki söi kaivosta sammakoita ja toimi vedenlaadun mittarina — ennen vanhaan vihatun naapurin kaivon myrkyttäminen kun ei ollut täysin tuntematon ilmiö.

Kampela

Kampela on suojavärinsä ansiosta huomaamaton, miltei näkymätön kala. Se on erakko, järvenpohjassa viihtyvä jurottaja. Kampelasta ei saa tekemälläkään pintavesien vikkelää salakkaa tai ylväästi kohti ilmoja ponnistavaa lohta.

Kampela, kansan suussa “kampra”, on antanut nimen myös kampuralle eli kömpelyydelle. Vanha kansa on ihmetellyt, mitä kampela on tehnyt alkuaikoina ansaitakseen rujon olomuotonsa. Toisaalta kampelan nahka on sopinut oivallisesti pukimien ja jalkineiden valmistukseen. Lisäksi sitä on pidetty maukkaana ruokakalana.

Siika
Siika on perinteisesti ollut Pohjois-Suomessa erittäin arvostettu kala, toisin kuin tabumaisen halveksittu hauki. Pohjoisen kiviseidoilla on uhrattu siikaa ammoisista ajoista. Siika on myös kalevalaisesa runoudessa morsiamen ja kosittavan neidon hellittelynimi.

Monni
Monnia on kutsuttu muun muassa limasilmäksi ja sammalsuuksi. Se on aina ollut erikoisuus, monnia on tavattu Suomessa vain tietyillä seuduilla. Euroopan suurimpana järvikalana monni voi kasvaa 2-3 metrin mittaiseksi ja painaa hirven verran. Monni on kuollut Suomesta sukupuuttoon, mutta sitä tavattiin Hämeessä vielä 1800-luvulla.

Råman tulkitsee myyttien merihirviön, Iku-Turson, monniksi. Väinämöinen kutsuu vesien tursasta äijönpojaksi. Turisas lupaa lopulta olla ilmestymättä Väinämöisen alueen ihmisille, kuin enteenä tulevasta sukupuutosta. Epätavallisen kokoinen monni on ollut myös verkosta löydettäessä marras, kuoleman enne.

Kuha
Juukalaiset ovat nimittäneet kuhaa muun muassa eväkorvaksi, porkkasilmäksi ja valkeapinnaksi. Jo Olaus Magnus kertoi uskomuksesta, jonka mukaan kuha ja hauki ovat liittolaisia lämpimissä kesävesissä, mutta syksyllä välit viilenevät, kunnes kuhasta tulee lopulta hauen talvivihollinen.

Myyteissä kuha on tuttu kala Väinämöiselle. Hän onkii kuhaa ja varoitti kajoamasta sen kutuun. Kuha myös osallistuu edellä mainittuun tulisorosen kiertokulkuun. Kuha on sameiden vesien arvoituksellinen kala. Rantavesien viidakoissa lurittelee keltainen pikkulintu, kuhankeittäjä, joka on saanut nimensä kuhan mukaan.

Ankerias
Ankerias vaeltaa Suomeen kaukaa Sargassomereltä. Ankeriaan kuolinkamppailun sitkeydestä liikkui huhuja vanhan kansan keskuudessa, sen kerrotaan jopa uineen päättömänä yli Suomenlahden. Ankeriasta on kutsuttu airokalaksi ja airokkaaksi. Sen lihaa ei syöty, mutta nahasta tehtiin tuppivöitä ja remmejä.

Ankeriaan ajateltiin olevan käärmeiden sukua ja pelkäävän ukkosilmaa. Ukkosilmalla ei ankeriasta kuulemma saa tuulastettua. Tässä on taas yksi yhteys Ukon, käärmesymboliikan ja vesimaailman kanssa.

Made
Made on synkeä Manalan Matti, evätön pohjakala, joka on rinnastettu toisinaan käärmeeseen. Made kuuluu turskakaloihin. Kalevalainen runous taas yhdistää sekä turskan että mateen Manalan ja kuoleman valtakunnan kaloiksi. Made mainitaan harvoin kansanrunoudessa, ja silloinkin se rinnastetaan usein Tuonen haukeen. Pohjan akka kieltää antamasta tytärteen kosialle kovin sanoin:

Ennen työnnän tyttäreni,
laitan lapseni vakavan
koskekehen kohisevan,
palavahan pyörtehesen,
Tuonen matikan suuhun,
Tuonen hauin hampahisin.

Lisää aiheesta:

Luonto ja kulttuuri

Luonnon ja kulttuurin eroja pohtiessa on tärkeää, että moderni romanttinen luontokäsityksemme ja aikamme itseäänruoskiva kulttuurivihamielisyys eivät pääse vääristämään tulkintojamme. Moderni ihminen lähestyy kulttuurin ja luonnon suhdetta mustavalkoisesti. Pidämme niitä erillään olevina vastakohtina. Ensimmäisen tulkinnan mukaan vain kulttuuri on hyvää ja luonto pahaa. Toisaalta linkolalaisen näkemyksen mukaan ihmiskunta on maailman rutto ja koskematon luonto hyvyyden täydellistymä. Tällainen villin ja alkuperäisen idealisoiminen on kuitenkin melko tuoretta perua länsimaisessa ajattelussa.

Luonnon kuviteltu alkuperäisyys ja villiys itsessään on vasta modernina aikana syntynyt myytti, mutta sen synnyttänyt uljaan ja vapaan luonnon ihailukin hiipi länsimaiseen ajatteluun vasta romantiikan myötä 1700-luvun lopulla.

Esimerkiksi muinaisten ihmisten luontosuhteesta voidaan ottaa roomalaiset. Roomalaisten suhdetta luontoon voi kuvata yhdellä sanalla: amoenus. Kirjaimellisesti käännettynä tuo sana tarkoittaa ihanaa, kaunista ja miellyttävää. Mikä tahansa maisema tai fyysinen ympäristö saattoi olla amoenus. Puhuttaessa luonnosta tuohon sanaan liittyy kuitenkin myös ajatus ihmisen ja kulttuurin luonnolliseen maisemaan tuomasta järjestyksestä.

Luonnontilainen maisema saattoi olla roomalaisen silmään amoenus ilman, että ihmiskäsi oli sitä koskenut, mutta ilman ihmistä se ei voinut kohota täydellisyyteen.

Tällä tarkoitetaan sitä, että luonnontilaisuus eli kulttuurin vaikutukselta säästyminen ei ollut roomalaisille itseisarvo. Nykyajan luonnonsuojelu perustuu koskemattomalle luonnolle annettuun itseisarvolliseen asemaan. Ajattelemme kulttuurin vaikutuksen luontoon olevan kielteinen asia, roomalaiset olivat taas päinvastaisella kannalla. Ihmisen kosketus ja uuttera työ nosti hedelmällisen pellon kukoistukseensa, mutta “luonnontilaan” päätynyt pelto ei ollut amoenus, vaan epäesteettinen rikkaruohoja vilisivä kulttuurin hylkäämä maapläntti. Toisaalta myös kulttuuri saattoi tuhota ympäristön kauneuden, jos maisema muuttui rumaksi ja hengettömäksi — tai suorastaan epäsuotuisaksi esimerkiksi saastumisen seurauksena.

Amoenus ei siis tarkoittanut pelkästään ympäristön esteettistä miellyttävyyttä, vaan se sisälsi myös ajatuksen ympäristön hyödyllisyydestä ja suotuisuudesta ihmiselle. Täydellinen joki oli sekä kaunis että purjehduskelpoinen, peltomaa ilo silmälle ja hedelmällinen, kauniin värikäs kasvi syötynä terveellinen. Tämä suotuisuus ei rajoittunut vain fyysiseen ja aineelliseen hyötyyn, vaan saattoi olla myös henkistä laatua. Esimerkiksi ihanteellinen puutarha oli amoenus koska se oli järjestyksessä ja rikkaruohoton, mutta myös siksi, että puutarhassa työskennellessä ja kädet multaan painamalla ihminen saattoi saavuttaa henkisen rauhan. Jos tämä käännetään sukupuolten analogiaksi, niin elämä täydellistyy kun luonnon (nainen) luova voima yhdistyy kulttuurin järjestykseen (mies).

Kaskeamista

Esi-isiemme luontosuhde lienee ollut jotain samankaltaista. Villi ja kesyttämätön erämaa on ollut jotain hallitsematonta, pelottavaa ja kiehtovaa. Täydellisyyden luonto on saavuttanut vasta ihmisen ja kulttuurin antaessa sille ihmisystävällisen järjestyksen, esimerkiksi kaskeamalla. Lopputuloksena on esteettinen kulttuurimaisema, jossa luonto ja ihminen elävät järjestyksessä. Kulttuurimaisema on siis ihmisen ja luonnon pitkäaikaisessa yhteisvaikutuksessa syntynyt maisema. Se kohtuullinen keskitie pelkästään luonnonprosessien synnyttämän ympäristön sekä pelkästään ihmistyön tuloksena syntyneen kaupunkimaiseman ääripäiden välissä.

Kansanrunoissa Sampsa Pellervoinen kylvää maan kasvillisuuden, metsät, suot, ahot ja kivikot sammon murusten avulla. Jos sammon taru kuvastaa luonnon ja kulttuurin välistä vuorovaikutusta, niin onko sammon murusista synnytettyjen metsien ja ahojen ja muiden luonnonpaikkojen muuttaminen aineellisesti ja henkisesti ravitsevaksi kulttuurimaisemaksi sammon eheyttämistä? Sampohan jauhoi viljaa, vaurautta ja hyvinvointia. Tätä on tuonut ihmisen ja luonnon yhteishyöty kaskineen ja peltoineen.

Roomalaisten ajattelun lähteenä Isto Vatasen artikkeli Villi luonto vastaan kesytetty puutarha: Roomalaisen maisemaihanteen ruumiinrakenne keisariajan alkuvuosina teoksessa Terho (toim.) Hetkiä historiassa (2002). Lainaukset samasta artikkelista.

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita