Luonnon ja kulttuurin eroja pohtiessa on tärkeää, että moderni romanttinen luontokäsityksemme ja aikamme itseäänruoskiva kulttuurivihamielisyys eivät pääse vääristämään tulkintojamme. Moderni ihminen lähestyy kulttuurin ja luonnon suhdetta mustavalkoisesti. Pidämme niitä erillään olevina vastakohtina. Ensimmäisen tulkinnan mukaan vain kulttuuri on hyvää ja luonto pahaa. Toisaalta linkolalaisen näkemyksen mukaan ihmiskunta on maailman rutto ja koskematon luonto hyvyyden täydellistymä. Tällainen villin ja alkuperäisen idealisoiminen on kuitenkin melko tuoretta perua länsimaisessa ajattelussa.

Luonnon kuviteltu alkuperäisyys ja villiys itsessään on vasta modernina aikana syntynyt myytti, mutta sen synnyttänyt uljaan ja vapaan luonnon ihailukin hiipi länsimaiseen ajatteluun vasta romantiikan myötä 1700-luvun lopulla.

Esimerkiksi muinaisten ihmisten luontosuhteesta voidaan ottaa roomalaiset. Roomalaisten suhdetta luontoon voi kuvata yhdellä sanalla: amoenus. Kirjaimellisesti käännettynä tuo sana tarkoittaa ihanaa, kaunista ja miellyttävää. Mikä tahansa maisema tai fyysinen ympäristö saattoi olla amoenus. Puhuttaessa luonnosta tuohon sanaan liittyy kuitenkin myös ajatus ihmisen ja kulttuurin luonnolliseen maisemaan tuomasta järjestyksestä.

Luonnontilainen maisema saattoi olla roomalaisen silmään amoenus ilman, että ihmiskäsi oli sitä koskenut, mutta ilman ihmistä se ei voinut kohota täydellisyyteen.

Tällä tarkoitetaan sitä, että luonnontilaisuus eli kulttuurin vaikutukselta säästyminen ei ollut roomalaisille itseisarvo. Nykyajan luonnonsuojelu perustuu koskemattomalle luonnolle annettuun itseisarvolliseen asemaan. Ajattelemme kulttuurin vaikutuksen luontoon olevan kielteinen asia, roomalaiset olivat taas päinvastaisella kannalla. Ihmisen kosketus ja uuttera työ nosti hedelmällisen pellon kukoistukseensa, mutta ”luonnontilaan” päätynyt pelto ei ollut amoenus, vaan epäesteettinen rikkaruohoja vilisivä kulttuurin hylkäämä maapläntti. Toisaalta myös kulttuuri saattoi tuhota ympäristön kauneuden, jos maisema muuttui rumaksi ja hengettömäksi — tai suorastaan epäsuotuisaksi esimerkiksi saastumisen seurauksena.

Amoenus ei siis tarkoittanut pelkästään ympäristön esteettistä miellyttävyyttä, vaan se sisälsi myös ajatuksen ympäristön hyödyllisyydestä ja suotuisuudesta ihmiselle. Täydellinen joki oli sekä kaunis että purjehduskelpoinen, peltomaa ilo silmälle ja hedelmällinen, kauniin värikäs kasvi syötynä terveellinen. Tämä suotuisuus ei rajoittunut vain fyysiseen ja aineelliseen hyötyyn, vaan saattoi olla myös henkistä laatua. Esimerkiksi ihanteellinen puutarha oli amoenus koska se oli järjestyksessä ja rikkaruohoton, mutta myös siksi, että puutarhassa työskennellessä ja kädet multaan painamalla ihminen saattoi saavuttaa henkisen rauhan. Jos tämä käännetään sukupuolten analogiaksi, niin elämä täydellistyy kun luonnon (nainen) luova voima yhdistyy kulttuurin järjestykseen (mies).

Kaskeamista

Esi-isiemme luontosuhde lienee ollut jotain samankaltaista. Villi ja kesyttämätön erämaa on ollut jotain hallitsematonta, pelottavaa ja kiehtovaa. Täydellisyyden luonto on saavuttanut vasta ihmisen ja kulttuurin antaessa sille ihmisystävällisen järjestyksen, esimerkiksi kaskeamalla. Lopputuloksena on esteettinen kulttuurimaisema, jossa luonto ja ihminen elävät järjestyksessä. Kulttuurimaisema on siis ihmisen ja luonnon pitkäaikaisessa yhteisvaikutuksessa syntynyt maisema. Se kohtuullinen keskitie pelkästään luonnonprosessien synnyttämän ympäristön sekä pelkästään ihmistyön tuloksena syntyneen kaupunkimaiseman ääripäiden välissä.

Kansanrunoissa Sampsa Pellervoinen kylvää maan kasvillisuuden, metsät, suot, ahot ja kivikot sammon murusten avulla. Jos sammon taru kuvastaa luonnon ja kulttuurin välistä vuorovaikutusta, niin onko sammon murusista synnytettyjen metsien ja ahojen ja muiden luonnonpaikkojen muuttaminen aineellisesti ja henkisesti ravitsevaksi kulttuurimaisemaksi sammon eheyttämistä? Sampohan jauhoi viljaa, vaurautta ja hyvinvointia. Tätä on tuonut ihmisen ja luonnon yhteishyöty kaskineen ja peltoineen.

Roomalaisten ajattelun lähteenä Isto Vatasen artikkeli Villi luonto vastaan kesytetty puutarha: Roomalaisen maisemaihanteen ruumiinrakenne keisariajan alkuvuosina teoksessa Terho (toim.) Hetkiä historiassa (2002). Lainaukset samasta artikkelista.

Samankaltaisia artikkeleita