Sitten hiukan puihin liittyvistä kansanuskon tavoista ja uskomuksista. Lähteenäni on Kaarle Krohnin Suomen suvun uskonnot I: Suomalaisten runojen uskonto, jonka Salakirjat-kustantamo muiden kirjojen lisäksi ystävällisesti lahjoitti Taivaannaulalle.

***

Krohnin mukaan puiden palvominen liittyy usein vainajanpalvontaan. Yksi esimerkki tästä ovat niin sanotut karsikot joita tunnetaan etenkin savolaisalueilta. Karsikko on vainajille omistettu karsittu puu. Usein tietyn talon tai suvun vainajilla oli yhteinen karsikko. Karsikkoa varten valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, jolle oli tarpeellista uhrata (ei siis esimerkiksi nuori lapsi), niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikko karsittiin samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuori irti ja puuhun kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Lopulta kaiverrukset leikattiin irti laudanpalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Karsikkopuu tehtiin toisinaan vainajaa hautaan saatettaessa hautausmaalle vievän tien vieressä kasvavaan puuhun. Karjalassa tällaista puuta nimitettiin ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaista ohitse kuljettua vainajaa varten kaiverrettiin puuhun risti. Tämän toiminnan uskonnollinen tarkoitus oli suojella eläviä omaisia vainajasielujen paluulta: hautausmaalta liikkeelle lähteneet sielut huomasivat ristipetäjästä, että he olivat kuolleita ja heidän oli syytä palata hautaansa. Toisinaan puhuttiin myös esivanhempien puusta. Esivanhempien puuksi kutsuttuun puuhun ripustettiin vaatteenkaistaleita ja nauhoja sekä naulattiin edellä mainittuja laudanpalasia, joissa oli kuolleen nimi ja synnyin- ja kuolinvuosi. Esivanhempien puuta mainitaan joskus karsitun mutta sen kylkeä ei milloinkaan leikattu

Pitämyspuun Krohn liittää maanhaltijauskomuksiin. Puun ruotsalainen vastine on ruotsalainen vastien vårdträd, ’hoitopuu’ ja tomteträd ’asunnon eli tontin puu’ sekä norjalainen vaettetrae, ’haltijanpuu’. Kun taloa ruvettiin rakentamaan, jätettiin puunvesa tontille kasvatiksi. Vesan tuli olla nuorempi kuin talonrakentaja, koska vanhempi ei suostunut palvelemaan nuorempaansa. Pitämyspuun luvattiin saavan kasvaa rauhassa ja siitä ei taitettu oksaakaan. Lisäksi puulle sitouduttiin antamaan juhlapyhinä ruokauhrina samoja ruokia kuin mitä talonväki söi. Pitämyspuulle annettiin myös viinauhreja. Kiitoksena tästä puunhaltija varjeli taloa, karjaa ja satoa. Isäntä saattoi kuitenkin hakata uhripuunsa maahan, jos sen varjelus ei ollut hänen mielestään toimivaa.

Metsän puihin liittyi myös taikoja. Jyrinpäivänä tehtiin karjataikoja ja vietiin maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Jokaisella itseään kunnioittavalla kalamiehellä ja metsämiehellä oli myös oma uhripuunsa, jonka juuren alle haudattiin ensimmäisen kalan tai linnun luut kokonaisina. Tämäkin puu oli pyhä ja sen kaataminen toi epäonnea. Jos metsässä oli kolme puuta linjassa ja yhtä etäällä toisistaan, niin se oli varma merkki haltijan läsnäolosta. Metsänvanhimmaksi kutsuttiin metsän vanhinta puuta. Virossa tiedettiin, että eri puulajeilla oli omat haltijansa. Koivumetsän haltija ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.

Kataja

Katajalla tiedettiin olevan erityisen vahva ja kaunis haltija, jota myös Katajattareksi kutsuttiin. Muita naiselliselta kalskahtavia puunhaltijoiden nimiä ovat Hongatar, Pihlajatar ja Tuometar. Karhun ajateltiin syntyneen ja kasvaneen hongikossa Hongattaren — Tapion tyttären hoivissa. Hongikon juurakkoon mesikämmen myös kaivoi talvipesänsä. Karhuun yhdistetään runoissa myös Tuometar ja Katajatar. Pihlaja oli pyhä ja sillä on taioissa huomattava merkitys. Erityisen väkeviä olivat pihlajanmarjat, ja marjatertuilla voitiin muun muassa parantaa maagisesti pilattu pelto sekä lisätä miehen naimaonnea. Krohn kertoo pihlajan yhteydestä ukkoseen ja arvelee, että käsitys pihlajasta ukkosenjumalalle pyhitettynä puuna on tullut Suomeen skandinaavisen kansanuskon Thorin kautta.

Pihlajan ja ukkosenjumalan läheisessä suhteessa on yhtymäkohtia yleiseurooppalaiseen ukkosenjumalan ja tammen väliseen myytilliseen suhteeseen. Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen Perkunas ovat samaa vartaloa kuin latinan quercus, ’tammi’. Krohnin mukaan tammea lienee alunperin pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita koottiin ja säilytettiin ihmisten syötäväksi. Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinäkin marjat olivat kaikista pyhimmät. Myös tuomen ja katajan pyhyys tuntuu liittyvän niiden marjoihin, jotka mainitaan usein taioissa. Ritvalan Helkavirsien loppusäkeet kertovat tästä:

Siihen kasvoi tuomu kaunis,
tuomuhun hyvä hedelmä;
karkasi kataja kaunis,
katajahan kaunis marja.

Joka siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen,
joka siitä lehvän leikkas,
se leikkas ikäisen lemmen.

Samankaltaisia artikkeleita