Saamelaisia

Saamelaisia 1900-luvun alussa.

Julius Krohn kertoo kirjassaan suomensukuisten kansojen kotijumalista. Tässä kotijumala siis tarkoittaa kotona yksityisesti palveltua jumalankuvaa. Kotijumalien lisäksi oli myös uhrilehdoissa ja muualla kotipiirin ulkopuolella palvottua jumalpatsaita, joihin en mene tässä viestissä.

Sukukansat eivät olleet kuulleet parjatusta nykyajan ”tehokkuusyhteiskunnasta”, mutta kotijumaliltaan ja edellyttivät tehokkuutta ja tuloksia. Vahingon sattuessa hantit särkivät kotijumalansa ja viskasivat sen maahan. Jos kalastus ei ottanut menestyäkseen, jumalankuvaa piiskattiin, se se raahattiin likaiseen kuoppaan, ja sitä nuhdeltiin, ”Esi-isille kyllä teit hyvää, mutta nyt olet laiska tai kykenemätön”. Kun kalaonni parantui, kotijumala tuotiin kotiin kuopasta. Jumala puhdistettiin, asetettiin entiselle kunniapaikalle ja kotijumalan suun kohdalle hierottiin hemmottelevasti rasvaa.

Eri ihmiset näyttivät käsittävän kotijumalan olemuksen eri tavoin. M. A. Castrén kertoo kiinnostavasti, että mansien keskuudessa tavalliset ihmiset yhdistivät jumalan itse patsaaseen ja ajattelivat patsaan mädäntyessä jumalankin tekevän kuolemaa. ”Viisaammat noidat” sen sijaan käsittivät jumalankuvat pelkästään henkisten haltijoiden asunnoiksi.

Altaisten kansojen kotijumalat erosivat jonkin verran esimerkiksi samojedien kotijumalista. Altailaisten kansojen kotijumalat tehtiin tavallisesti lampaan nahasta, huovasta tai tilkuista nuken muotoon. Niiden silmiksi laitettiin hauleja tai lasihelmiä. Kotijumalat puettiin toisinaan noidan tapaan, toisinaan ne taas jätettiin paljaaksi. Jumalankuvat olivat harvemmin puisia.

Castrén kertoo samojedien palvelleen etupäässä yksityisiä ”epäjumalan kuvia”, jotka olivat osaksi luontaisia (eriskummallisia kiviä, puita), osaksi ihmiskäden muodostamia. Ihmiskädellä tehdyt jumalankuvat olivat puisia, niiden pää oli veistetty suippuiseksi ja siihen oli piirretty ihmiskasvot. Kotijumalat puettiin tavallisesti koristeellisiin samojedipukuihin. Kotijumala kuljetettiin omassa reessään ja uhrauksia varten ne asetettiin kodan tiettyyn nurkkaan. Eräät heimot uskoivat, että jumalankuvan piti olla noidan tekemä ollakseen toimiva.

Hantien kotijumalat olivat samantapaisia kuin samojedienkin; puisia nukkeja, joilla oli suippuinen pää ja siihen piirrettynä ihmiskasvot. Kotijumala puettiin täydelliseen hantipukuun ja se koristeltiin nauhoilla ja helyillä. Uhriksi tuotuja verkoja ja turkiksia puettiin puujumalan päälle, joka toisinaan se paisui paksuksi mytyksi. Kasvoina oli siinä tavallisesti joku metallilevy. Kotijumalan paikka oli jurtan arvokkaimmassa nurkassa ja sitä kuljetettiin matkoilla erillisessä reessä. Kotijumalia oli eri tehtäviä varten; toiset toiset hoitivat poroja, toiset kalastusta, toiset vaalivat terveyttä ja avio-onnea. Udmurteilla oli pyhän kotonsa peränurkassa mudor-niminen lauta, jolle asetettiin uhreja kodinhaltijoille. Kristityt udmurtit asettivat laudalle pyhimysten kuvia, pakanalliset taas oksakimppuja ja uhrivakan.

Krohn löytää hiukan lähempääkin Suomea viitteita kotijumalien palvonnasta. Saamelaisilta ei tunneta jumalankuvia, mutta heilläkin oli kodalla perällä pyhä paikka nimeltä boassho. Nurkka oli noitarummun säilytyspaikka ja rumpua kuljetettiin omassa reessään. Nämä tavat tuovat mieleen hantien tavan käsitellä kotijumaliaan. Inkeristä on 1800-luvun lopulta taltioitu kertomus siitä, miten emäntä voiteli kermaa pyhäsien eli pyhimysten kuvien suulle ja viskeli suolaa siihen nurkkaan, jossa näitä pidettiin, hokien: ”Syö, syö!”. Krohn arvelee myös, että suomalaisten oljista tehty ja maalatulla naamarilla varustettu Köyri-ukko edustaisi vanhaa kotijumalaperinnettä. Köyri-ukko valmistettiin muutamin paikoin Suomessa kekriä varten ja se asetettiin tuvan nurkkaan seisomaan.

Julius Krohn: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894).

Samankaltaisia artikkeleita