Liivinmaa on historiallinen alue, joka käsitti nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian. Liivinmaalla eläneet itämerensuomalaiset ja balttilaiset kansat pakotettiin kristinuskoon 1100-1200-luvuilla tehdyillä ristiretkillä. Liivinmaan itämerensuomalaisia kansoja olivat virolaiset ja liiviläiset ja balttilaisia taas lättiläisten (latvialaisten) esivanhemmat kuten semgallit, latgallit, seelit ja kuurilaiset. Liivinmaa ei ollut ristiretkien aikaan järjestäytynyt kuningaskunniksi, mutta heimoilla oli jo tuolloin maakuntalaitos ja yhteisiä käräjiä.

Sana ristiretki tuo usein mieleen Palestiinan alueelle suuntautuneet sotaretket, mutta ristiretkeiltiin sitä muuallekin. Paavin käynnistämiä uskonnollisia sotaretkiä suunnattiin läntisen kirkon lähipiirissä eläneitä ei-kristittyjä tai kerettiläisiksi katsottuja vastaan. Retkellä lähteviä motivoi soturikunnia ja uskonnollinen innostus: marttyyreina kaatuneet pääsivät oppien mukaan suoraan paratiisiin. Ristiretkeläiset kutsuivat Palestiinaa Jumalan Pojan maaksi ja Liivinmaata taas Jumalan Äidin, Marian maaksi.

Liivinmaan kristillistämisestä kertoo saksalaisen Henrik-nimisen papin kirjoittama Henrikin Liivinmaan kronikka. Liivinmaan käännytystyö oli alkanut rauhanomaisesti 1100-luvulla, mutta osoittautunut pian ongelmalliseksi — pakanat kun pitivät usein omia jumaliaan parempina ja palasivat vanhaan uskoonsa ”niin kuin koirat palaavat oksennukselleen”, kuten Henrik asian suvaitsevaisesti muotoili.

Henrik raportoi kristittyjen etenemisestä pakanoiden alueelle:

Poltimme ja hävitimme kaiken, tapoimme kaikki miehet, otimme naiset ja lapset vangiksi ja ryöstimme paljon karjaa ja hevosia.

Luonnollisesti liivinmaalaiset eivät tervehtineet ”vapauttajiaan” avosylin ja ilomielin. Aseelliseen vastarintaan nousseet pakanat aiheuttivat ristiretkeläisille pahoja tappioita. Virolaisten kerrotaan vannoneen, että ”kristittyjen nimeä vastaan heillä on yksi sydän ja mieli”. Virolaisten uppiniskaisuus sai Henrikin uhkumaan vihaa heitä vastaan. Ristiretkeläisten armeija ja sodankäynti sai pysyvät muodot kun alueelle muodostettiin hengellinen ritarikunta, Kalparitaristo (lat. Fratres militiae Christi).

Henrik kuvailee kronikassaan myös pakanoiden tapoja. Hän kertoo heidän pyhistä lehdoistaan ja metsistään sekä Tarapitha-jumalasta. Lisäksi hän kertoo, että liivinmaalaiset pesivät ottamansa kasteen pois ritualistisesti Väinäjoessa. Samoin he puhdistivat vedellä rakennukset, jotka kristityt olivat ottaneet haltuunsa pirskottamalla niihin vihkivettä.

Tarpeeksi kauan jatkunut totaalinen terrori mursi lopulta urheat liivinmaalaiset. Alueen kristillistäminen saatettiin loppuun, kun Saarenmaa kukistettiin alueen maakunnista viimeisenä 1227. Paikalle matkustaneella paavin edustajalla, piispa Vilhelmillä, oli psykologista silmää kun hän kehotti kalparitareita kohtelemaan liivinmaalaisia oikeamielisesti, jotta he eivät vajoaisi takaisin pakanuuteen. Alueelle syntyi kuitenkin epätasa-arvoinen yhteiskunta ja Liivinmaan talonpojat jäivät saksalaisten maaherrojen vallan alle.

Suomen kristillistämisestä ei ole säilynyt Liivinmaan kronikan kaltaista kuvausta. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että esivanhempiemme kristillistäminen olisi tapahtunut väkivallattomammin kuin muiden Itämeren alueen kansojen vanhan uskon tuhoaminen.

***

Lähteenä tämä artikkeli.

Samankaltaisia artikkeleita