Edellisessä viestissäni pohdiskelin rituaalin merkitystä ja teologiaa. Tässä sen seurauksi Julius Krohnin pitkä kuvaus marien (vanh. tšeremissien) uhrijuhlasta.

***

Uhripäivän sekä uhrin laadun määräsi ennen, niinkuin tiedämme, noita, muzhang; nytkin sen tekee usein unennäkijä, missä semmoinen vielä löytyy. Mutta missä häntä ei enää ole, neuvoitellaan siitä uhripappien sekä muiden kylän vanhinten kokouksessa. Edellisessä tapauksessa he vaan päättävät, mistä pitää mennä ostamaan uhrielukat, niinkuin myös jakavat kulungit osallisille. Tarpeelliset varat ovat, näet, niiden kylien hankittavat, joiden oma pyhä lehto on. Ne ovat sitä varten jaetut eri osastoihin, jotka enimmiten vastaavat eri sukuja ja jakautuvat perheisiin. Tämmöinen osasto juo juhlissa yhteisestä maljasta, joka on niin suuri, että ruuheksi kelpaisi. Maljat ovat vielä niistä ajoista, jolloin Tsheremissit [sic] asuivat suurissa korvissa, aivan mustiksi noentuneet ja koverretut suunnattomista puista, niin että niistä voi juoda 50-300 henkeä. Ne käytetään ainoasti uhreja varten. Paitsi näitä maljoja hankkii jokainen osasto myös muita uhrissa tarpeellisia astioita, niinkuin pienempiä maljoja sekä kaikenlaisia kauhoja, niiden joukossa hyvinkin isoja, vielä suuria tuohipulloja ja suurempia sekä pienempiä kattiloita. Muutamat ovat tehdyt erittäin taiteellisesti omituisen mallin mukaan. Jokainen osasto valitsee ”kävijän” ja nämä yhteisesti keskenänsä rahastonhoitajan. Kävijät käyvät ostamassa tarpeelliset uhrieläimet. Ennen matkaan lähtöä he kylpevät ja pukeutuvat puhtaisiin vaatteisiin ja matkalla yhä lukevat rukouksia. Tultuaan taloon, josta aikovat ostaa elukan, tutkivat he tarkasti sen, jota heille tarjotaan: siinä näet pitää olla määrätyt ominaisuudet. Ensiksi sen tulee vavahtaa pelkästä katseesta, taikka ainakin kun siihen kädellä kosketetaan. Ei myös kelpaa mikä väri hyvänsä. Mustaa ei uskalleta tarjota muille kuin maan jumalattarelle; pilkullinen ei ole ollenkaan mahdollinen, pitää olla välttämättömästi yhdenkarvainen. Suuri karja harvoin saa olla vanhempi kuin puolentoista vuotta, lampaat saavat olla hiukan vanhemmat, linnuista ei ole mitään väliä. Samat kävijät vievät myös sanan aiotusta uhrista kauempana asuville kansalaisille, jopa toisiin lääneihin asti. Arvan määräyksen mukaan kulkevat he satoja virstoja kontti selässä. Joka paikassa he todisteeksi näyttävät arpakapulaa, palasta lehmussauvasta, johon unennäkijä on piirtänyt puumerkkinsä. Nämä puumerkit ovat tutut kauas kaikille Tsheremisseille.

Uhrin aatto-iltana kokoutuvat kaikki uhripapit eli kartit, rukoilevat ja valavat pieniä lyyjykuvia, joita koettavat saada niin hevosen tai lehmän näköiseksi kuin mahdollista taikka edes niiden pään muotoisiksi. Valaminen tapahtuu sillä tavoin, että vettä valetaan maljaan siinä paikassa, ja sytytetään tuohus maljan viereen. Jokaiselle jumalalle valetaan kuvansa vuorostaan arvojärjestyksensä mukaan, ylijumalasta alkaen. Paitsi sitä valmistetaan erityinen uhrivyö. Se on pyhästä lehdosta otettu niinikaistale, kaksi kyynärää pitkä, jonka kuoreen on piirustettu elliptisiä kuvia ja toiseen päähän kuusenhavun muotoon järjestettyjä viivoja, yksi pystysuora viiva ja molemmin puolin sitä rivi viistoisia poikkiviivoja. Viivat osoittavat muutamien selitysten mukaan sen jumalan puumerkkiä, jolle aioitaan uhrata, taikka sen rahasumman lukua, joka on kerätty elukkain ostaan. Myös laitetaan toinenkin lyhyempi vyö, johon valettu kuva ripustetaan; siihenkin piirretään elliptisiä kuvia ja toiseen päähän puumerkki. Tämä pää poimitaan hajalleen yhtä moneksi listaksi, kuin havun kuvassa on yhdellä puolella piiruja.

Yöllä menevät sitten jo uhripapit sekä kaikkein hartaimmat seurakunnasta lehtoon ja rukoilevat. Varhain aamulla seuraavana päivänä on kansa liikkeellä tai oikeastaan vaan miehet, sillä naiset eivät suurten uhrein aikana saa edes käydä ulkonakaan kylässä, muuten saavat aika selkäsaunan, jopa voivat ensi vimmassa tulla tapetuksikin. Juhlallinen on nyt seudun näkö: kaikki lehtoon vievät tiet täynnä miehiä, jotka ovat saunassa tai läheisessä joessa pesseet pois päältään arkiliat ja saoin muuttaneet ylleen puhtaat paidat, viitat ja jalkarievut sekä uutukaiset niinivirsut. Viitat ovat enimmäksi osaksi vanhan kansallisen tavan mukaan väriltään valkoiset Kansan keskellä nähdään kärryjä, joilla kuljetetaan uhriastioita, leipiä, olut- ja viinatynnöreitä y.m. Uhrielukoita talutetaan kärryin jäljestä uusista niiniköysistä. Uhrilehdossa koristetaan pyhät puut pyyhinliinoilla, jotka ripustetaan oksille. Puiden eteen levitetään maahan lehmuksen oksia ja niiden päälle valkoinen liina, jolle asetetaan myötä tuodut leivät, viinalla täytetyt asiat sekä maljoja uhrilihaa varten. Yksi suuri malja asetetaan kolmen päähän lyödyn lyhyen paalun päälle. Neljännen paalun päähän kiinnitetään palavat vahakynttilä. Jokaisen pyhän puun viereen laitetaan kaksi tuliroviota, suurempi ja pienempi. Suuremman molemmin puolin on löyty maahan paalu ja niiden päälle pannaan poikkipuu, johon padat ripustetaan. Polttopuiksi otetaan maahan karisseita oksia taikka ukon-iskemiä puita itse pyhästä lehdosta.

Nyt tuodaan uhrielukka pyhän puun juurelle ja sidotaan sen oksaan kiinni. Muutamassa seudussa tapahtuu tämä toimitus kanteleen soitolla, ja sanottiin sen tempun olleen ikivanhoista ajoista. Pyhän puun eessä järjestyy seurakunta sillä tavoin, että uhripappi seisoo lähinnä, hänen apulaisensa vähän matkaa hänen takanaan, sitten muu kansa kahdessa rivissä. Papilla on lakkinsa päässä, muilla on pää paljaana, kaikkein kasvot ovat käännetyt päivän nousuun päin, niin että samassa katsovat pyhää puuta. Uhripappi seisoo tulikekäle kädessä, apulaisella oikeassa kädessä valjastettu puukko, vasemmassa kirves. Näin lausuu pappi rukouksen, jota apulainen säestää kilkuttamalla puukkoa kirveeseen. Sitten he molemmat astuvat kolme kertaa pyhän puun, tulen, uhrielukan sekä seurakunnan ympäri, jolla ajalla apulainen, astuen edellä, yhä kilkuttelee aseitansa ja pappi heiluttelee kekälettä; pappi koko ajan kiireesti lukee rukouksia, joita toinen kertoo. Tämä käynti tarkoittaa paholaisen karkoittamista ett’ei voi vahingoittaa uhria.

Nyt apulainen pistää puukkonsa tuppeen, ottaa papilta kekäleen ja jälkimmäinen kastaa lähellä olevan vesimaljaan pyhästä puusta otetun lehmus-oksan. Varovasti lähenee pappi takaa elukkaa ja pyyhkäisee äkkiä sen selkää oksalla. Jos silloin elukka vavahtaa, on se hyvä merkki; muuten koetetaan vielä uudestaan kolmeen kertaan. Jos ei sittenkään auta, kaadetaan koko malja päälle. Jos yhä vielä ei tule otollista merkkiä, täytyy viedä elukka pois ja ottaa toinen.

Hyväksytty elukka tapetaan seuraavalla tavalla. Sen jälkeen kun pappi on leikannut pois vähän karvoja uhrin otsasta, sidotaan sen jalat kaikki yhteen ja kaadetaan se maahan, ja sitten pappi pistää puukkonsa kurkkuun. Ulos purskuavaan vereen kastaa hän molemmat edellisenä iltana valmistetut niinivyöt ja kiinnittää nyt vasta pienempään niistä lyijykuvan, joka on tähän asti jäänyt tekemättä, ett’ei kuva vertyisi. Molemmat sidotaan pyhään puuhun ristikkäin, päitä ei solmita yhteen, vaan pistetään läpi, niin että puumerkki riippuu ulos oikealla puolella. Siihen jää sitten uhrivyö tulevaan vuoteen asti, jolloin se poltetaan. Suurena syntini pidetäisiin, jos joku sillä välin tohtisi sitä koskea. Vanhempien kertomusten mukaan piti teurastaessa pirskoittaa osa verestä tuleen; myöhemmissä ei ole siitä puhetta, vaan sanotaan ainoasti, että veri lasketaan maljaan, josta se sitten valetaan pyhän puun juurelle ja myös voidellaan sillä tyveä puolentoista kyynärän korkeudelta. Paloitellessa uhria varotaan, ett’eivät luut riku, sillä siinä tapauksessa ei uhri kelpaa jumalalle. Jos elukka on suuri, esim. hevonen tai lehmä, keitetään pää, jalat, rintapala, sydän, keuhkot ja maksat tuossa pienemmässä padassa, muut lihat isommassa. Leikatessa irtauvat lihapalaset viskataan tuleen, samoin ruoho, jolle on sattunut verta pirskumaan.

Nyt sytytetään jälleen vahakynttilä, joka teurastuksen aikana on ollut sammuksissa, ja koetetaan vielä toisella tavalla uhrin kelvollisuutta. Pappi lausuu pitkän rukouksen, aina pyhästä puusta otetulla lehmuksen oksalla osoittaen kutakin uhrin lajia, sitä myöten kuin rukouksessa mainitsee. Tällä kertaa muut seisovat polvillaan, pappi yksinään pystyssä. Viimein hän rukoilee jumalaa antamaan merkkiä, kelpaako uhri. Arpoessaan pappi leikkaa palasen kuorta oksan päästä ja katsoo, kumpi puoli kuoren maahan pudotessa tulee ylöspäin. Jos se on valkea, niin on hyvä merkki, jos ulkokuori niin paha. Tätä temppua tehdään 3, 6, jopa 9 kertaa ja katsotaan kummat voittavat, hyvätkö vai pahat merkit. Nyt apulainen panee maljaan palasen lihaa ja lisää siihen lientä sekä kattilassa kiehutettua puuroa. Pappi maistaa, pirskoittaa lusikallisen niinivöille, yhden kullekin tulelle ja antaa sitten kansa maistaa. Samoin maistetaan mesi, olut y.m. Pappi halkaisee sen oksan, josta on arpoja leikannut ja kiinnittää siihen pois leikatut kuoret, samoin muutamia leivän ja lihan kipeneitä, ja pistää koko pyhän oksan niinivöihin kiinni.

Kun tällä tavalla on saatu nähdä, että uhri on jumalalle mieleen, on aika käydä varsinaisiin rukouksiin, ruveta edes tuomaan uhraajain toivomuksia ja tarpeita. Se tehdään loppumattomassa rukousten jonossa, joka voi kestää kokonaista neljä tuntia. Näytteiksi riittävät muutamat Porkan suomentamat kohdat. Jakovlevin muistiinpanemasta pitkästä tsheremissiläisestä rukouksesta. ”Suurelle jumalalle asetamme kokonaisen aloittamattoman leivän, täydeksi maljan valamme olutta ja sytytämme suuren hopeakynttilän; koskemattomilla antimilla rukoilemme perheen lisääntymistä, karjan runsautta, leivän paljoutta, kotirauhaa ja terveyttä suurelta hyvältä jumalalta”. Nyt seuraavat erityiset rukoukset, esim. maankasvun puolesta. ”Kun me, kevättyön joutuessa, lähdemme pellolle, kynnämme ja siemenet kylvämme, niin tee, suuri jumala, juuret leveiksi, olki tukevaksi, tähkät täyteläisiksi kuin hopeanapit! Anna tälle kylvökselle lämmintä sadetta, suo yön rauhallisuutta; varjele sitä hallalta ja kylmiltä rakeilta, kovilta myrskyiltä ja kuumuudelta sitä suojaa! Kun viljan kypsyessä, perheen kanssa neuvoa pidettyämme lähdemme pellolle ja sirppi kädessä ryhdymme leikkaamaan, niin anna kouruusten, lyhteiden, kuhilasten, kekojen runsautta; kun rupeamme lyhteitä keoista rattaille latomaan, anna silloinkin siunauksesi! Anna yllinkyllin riihen luona kohoavia aumoja, niin myös kun näitä puretaan ja levitetään maahan puitaviksi ja tuuloitettaviksi; suo jyväkokoja kuin Wolgan hiekka! Kaikkiin astian uurrospaikkoihin anna elon yltäkylläisyyttä! Kun olemme leivän paistaneet, nälkäisen päästäneet ravittuna luotamme, kerjäläiselle antaneet ja hänet matkaan saattaneet; kun yhden osan olemme eteemme asettaneet ja kaksi osaa takavaraksi jättäneet kun keisarille olemme maksettavamme suorittaneet; niin anna loppumaton leipä syödäksemme, juodaksemme sukulaistemme ja seitsemänkymmenen seitsemän ystävämme kanssa!” Ennen tätä rukousta pidetään tavallisesti rukous karjan puolesta. Jälkeen päin anotaan mehiläisten runsautta ja metsästys-onnea, sitten seuraa vielä kaupparukous, jossa pyydetään jumalaa myötävän kallistamaan ja huojistamaan ostettavan sekä varjelemaan tatarilaisilta ja venäläisiltä viettelijöiltä. Lopussa toivotetaan: ”Niin kuin aurinko nousee, kuu kohoaa, eri täyttyy äyräittensä tasalle; niin sinä, suuri ja hyvä jumala, ilahduta meitä leivän paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella, hopearahan rikkaudella ja kaikenlaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääskynen livertelee, niinkuin silkki on venyvää, niin pidennä meidän elämäämme! Niinkuin lehto leikitsee, niinkuin kukkula riemuitsee, niin auta meitä elämään!”

Näitä rukouksia lukiessa pappikin laskeutuu polvilleen, jopa välistä lyö otsansa maahan; muu väki makaa koko ajan kasvot maassa. Vihoviimeiseksi anotaan jumalalta anteeksi, jos lienee joku meno tullut väärin toimitetuksi ja sitten alkaa suunnaton mässääminen. Arvata sopii, kuinka paljon nuot luonnon lapset jaksavat mättää vatsaansa, koska kello tähän aikaan jo on ainakin 2, ja moni on juhlaruokaa sitä paremmin nauttiakseen paastonnut edellisestä aatosta alkain. Syödessä kansa kykkii varpaisillaan tai makaa pitkällään, edessä suurissa ruuhenkaltaisissa astioissa mahdottomia lihamöhkäleitä, joista jokainen omalla puukollaan leikkaa mielin määrin, ja haukkaa päälle leipää sekä kaataa suuhunsa mettä ja olutta. Väkeä on usein äärettömästi, koska aina on paljon kuokkaviereita muualtakin. Aterian jälkeen kootaan lihan ynnä muun ruuan murenet ja poltetaan tulisijalla, samoin luut ja sisälmykset. Myös hevosen nahat, jotka ennen jätettiin puihin mätänemään, nykyisin hävitetään siten, että ne tulen yli pingoitetaan päähän, jalkoihin ja häntään sidottujen niiniköysien avulla, joista kuusi miestä pitää kiinni.

Julius Krohn. Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus.

Samankaltaisia artikkeleita