Muinaisessa Suomessa ja Virossa pyhiä paikkoja on kutsuttu hiisiksi. Yleisesti vallitsevan teorian mukaan hiisi olisi ollut ensijaisesti paikannimi ja vasta myöhemmin siitä on tullut kristinuskon vaikutuksesta henkiolentojen nimitys. Suomessa hiisi on paikkana yhdistetty erityisesti kuolemaan ja kalmistoihin sekä pyhiin lehtoihin. Hiisi-nimisiä paikkoja löytyy muun muassa Heinävedeltä, Suvasvedeltä ja Riistavedeltä.

Hiisien ja rautakautisten kalmistojen yhteydestä on kirjoitettu jonkin verran tutkimusta. En ole varma mikä vallitseva tiedemaailman mielipide rautakautisten kalmistojen ja hiisien yhteydestä on. Nähtävästi rautakautiset polttohautausmaat sijaitsevat kuitenkin usein pienten moreenimäkien laella Ruotsin pyhien lehtojen tapaan. On mahdollista, että kalmistoissa on ollut riittitoimintaa ympäri vuoden. Kalmisto on ehkä ollut yhteisön keskuspaikka, jossa vuosittaiset rituaalit suoritettiin ja jonne vainajat haudattiin.

Viron hiis viittaa yleisemmin pyhään paikkaan: lehtoon, mäkeen, kiviin, puihin, lähteisiin. Pyhillä paikoilla on rukoiltu, uhrattu ja parannettu. Hiisi oli erotettu ihmisen maailmasta, se oli pyhää aluetta. Siellä ei kaadettu puita, laidunnettu karjaa tai kuokittu maata. Ihmisen vaikutus pyhään paikkaan pyrittiin pitämään minimissään. Pyhän paikan häiritseminen turmeli tekijän tai hänen jälkeläisten onnen. Hiiteen kokoonnuttiin vain uskonnollisista syistä, esimerkiksi juhlapyhinä. Paikalle jätettiin uhrina ruokaa, kolikoita ja koruja. Pyhiin puihin sidottiin nauhoja.

Pyhät lehdot ovat olleet melko yleisiä koko Itämeren alueella. Esimerkiksi Liettuan sanojen alka, ’pyhä lehto’ ja auka, ’uhri’, välillä lienee yhteys. Kuurinmaalta on taltioitu 1400-luvulta lähtien kirjallisia ja kansanperinteellisiä tietoja kolmesta pyhästä lehdosta ja kuurinmaalaisten kuninkaiden niissä johtamista pakanallisista menoista. Matkailija nimeltä Reinhold Lubenau on kuvaillut vuonna 1586 lehdossa harjoitettuja riittejä. Lehdossa näyteltiin tuolloin rituaalinen metsästys. Lubenaun mukaan kuninkaat eivät astuneet lehtoon muulloin kuin riittien yhteydessä. Lisäksi lehdon puista ei saanut koskaan katkaista oksaakaan. Rituaalisen metsästyksen jälkeen lehdossa syötiin yhteinen ateria vainajahenkien kanssa.

Toinen Kuurinmaalla matkaillut henkilö on kirjannut ylös tiedon oksien katkaisemiseen liittyvästä kiellosta ja vainajasielujen kanssa nautitusta uhriateriasta 1700-luvulla. Kansanperinne ei lopu tuohonkaan. Kerättäessä 2000-luvulla kansanperinnettä eräästä kuurilaisesta kylästä huomattiin, että uhrilehtoihin liittyviä tabuja oli säilynyt kansan keskuudessa!

(Lähde).

Lehto

Itse kaipaan pyhää lehtoa. Onhan minulla tietysti pyhät paikkani, mutta täydellisessä maailmassa voisin asua lähellä yhteisöllistä pyhää paikkaa. Pakanuus juureutuu abstraktioiden sijaan maahan ja paikkaan, joten pienellä moreenimäellä kasvava pyhä lehto olisi sielullisen maailman keskipiste, kaiken arvokkaan tyyssija. Sinne sukupolvet voisivat kokoontua vuodesta toiseen juhlistamaan vuodenkiertoa, rukoilemaan ja etsimään väkeä sieluunsa. Mäen laella viheriöivä hiisi olisi myös ihmisten viimeiden leposija, jonne heidän jälkeläisensä saapuisivat heitä muistamaan.

Samankaltaisia artikkeleita