Tuonen joella

Voi niitä aikoja. Nyt 70-luvun turkkalaiset maneerit ja kehno asustus huvittaa, mutta kun lapsena katsoin Kalle Holmbergin ohjaamaa Rauta-aikaa, niin sen kalevalainen mystiikka oli suorastaan värisyttävää!

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Unto Salo Ukosta – Osa IV

Neljäs ja viimeinen osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa tehdään yhteenveto. Aikaisemmat osat: ensimmäinen, toinen, kolmas.

Artikkelinsa loppupuolella Salo käy yksityiskohtaisesti läpi vasarakirveskulttuuria ja sen tuloa Suomeen arkeologisten todisteiden pohjalta. Lisäksi hän käsittelee Ukkoon liittyvää etymologiaa. Tyydyn tässä osassa kuitenkin vain referoimaan hänet Ilmarista ja Ukkoa koskevan artikkelinsa loppupäätelmät. Jos alla olevissa historiatiedoissa on virheitä, niin kyse on luultavasti allekirjoittaneen virheestä, ei Salon sekoilusta.

Päätelmiä

– Kivikaudella metsästäjä-keräilijät uskoivat, että Suomenniemen taivaita hallitsi ukkoslintu, todennäköisesti kotka. Kansanrunous sisältää epämääräisiä jäänteitä ukkoslinnusta. Myöhemmin ukkoslintu väistyi antropomorfisen taivaanjumalan tieltä. Ukkoslintua kuvaavaa arkeologista esineistöä ei ole löytynyt – sitä siis pelättiin, mutta ei palvottu.

– Ajatus välkehtivien salamien ja käärmeiden välisestä symbolisesta yhteydestä palautuu kivikaudelle.

– Indoeurooppalainen käsitys taivaanjumalasta saapui nykyisen Suomen ja Viron seudulle vasakirveskansan mukana noin 3200–3500 eaa. Tämän jumalan nimeä ei tiedetä. Salon mukaan myöhäinen kampakeraaminen kulttuuri näyttää hylänneen tämän jumalan ja siirtyneen takaisin ukkoslinnun lapsiksi.

– Taivaanjumala tekee paluun uusien tulijoiden mukana vasakirveskulttuurin lopulla tai kulttuurin jo kadottua kolmannella vuosituhannella eaa. Ukkosenjumala hallitsee taivaita kivikirveineen kaksi vuosituhatta: Kiukaisten kulttuurin synnystä rautakauden alkuun.

– Antropomorfisen ukkosenjumalan tulo muokkasivat merkittävästi kulttuuria ja uskontoa. Tämä muutos heijastui myös kielessä. Ukkosenjumalaan liittyviä sanoja ovat muun muassa taivas, sammas (pylväs), sampo (maailmanpylväs), vasara ja jumala. Taivas oli taivaanjumalan asuinpaikka, vasara hänen aseensa. Jumala oli taivaanjumalan lisänimi.

– Vaikka taivaanjumala oli uusi tulokas, hänellä ei ollut uutta nimeä. Arvonimet Ukko ja Ukkonen toimivat kiertoilmauksina ukkosenjumalan alkuperäiselle nimelle, joka tulen synty myytin perusteella on ollut Ilmari. Salo arvelee, että jumalan nimen varhaisin muoto on ollut mahdollisesti ”Ilmamo”, josta kehittyi sitten ”Ilmamoinen”.

– Ilmamoinen, taivaiden jumala, iski salamalla alkumeren pimeällä ulapalla ensimmäisen tulen. Väinämöinen oli mukana tulen synnyssä, mutta hän ei voinut olla tulen synnyttäjä, sillä Väinämöisen elementti on vesi. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat Kalevan poikia. He esiintyvät yhdessä monissa myyteissä.

– Taivaiden jumalana Ilmamo hallitsi ilman elementtejä: pilviä, ukkosta, salamoita, tuulta, myrskyä, tyyntä, sadetta ja lunta. Hän oli myös luoja, joka takoi taivaankannen sekä kosmosta kannattelevan maailmanpylvään. Lisäksi Ilmamo asetti tähdet paikoilleen ja hallitsi tulta. Tulen ja sateen jumalana hän oli kaskiviljelijöiden jumala. Tuulen jumalana hän auttoi merenkävijöitä ja kalastajia. Tulen ja tuulen salaisuuksien hallitsijana Ilmari oli seppien jumala. Hän oli mahdollisesti myös isällinen jumala, jolta pyydettiin apua monissa asioissa. Tai sitten isällisyydessä on kyse kristinuskon vaikutuksesta.

– Eri aikoina ja eri paikoissa korostettiin taivaan jumalan eri elementtejä. Syntyi ajatus kahdesta jumalasta – Ukosta ja Ilmarista. Tieto jumalten yhteisestä alkuperästä säilyi kuitenkin tulen syntytarinassa. Länsi-Suomessa Ilmamoisesta on käytetty kiertoilmausta “Äijä”, jonka sana Ukko on sittemmin korvannut.

– On mahdollista, että Ilmamoisen rooli tuulten hallitsijana korostui pronssikaudella länsirannikolla, koska muinaissuomalaiset ja muinaisgermaaniset merimiehet ja kalastajat tarvitsivat apua tuulten hallintaan.

– Raudan keksimisen seurauksena Ilmamoisesta tuli raudan jumala, ”Ilmari”. Muistot Ukon kivikirveestä sekoittuivat kertomuksiksi maasta löydetyistä Ukon vaajoista.

– Myöhäisroomalaisella rautakaudella ellipsin muotoiset tulukset levisivät Baltiaan alueelle ja Suomeen. Muotonsa takia tulukset edustavat hieros gamos -symboliikkaa, joka kertoi tarinan ukkosenjumalan ja hänen naisensa, veden jumalattaren, pyhästä avioliitosta.

– Yhdessä tulen syntyrunon versiossa ukkosenjumala ampuu tulen jousella. Salo yhdistää tämän uskomuksen rautakautisiin jousenmuotoisiin tuluksiin.

– Jotkut skandinaavien Toriin liitetyt myytit on mahdollisesti yhdistetty Ukkoon rautakaudella, mutta viimeistään varhaiskeskiajalla, kun ruotsalaisia muutti Suomen rannikoille.

– Ukon kunnioitus oli historiallisellakin ajalla niin vahvaa, että lähetyssaarnaajat eivät uskaltaneet demonisoida häntä. Toisin kävi balttien ukkosenjumalan nimelle: Perkunasista tuli Perkule, Perkele.

Lisää aiheesta:

Unto Salo Ukosta – Osa III

Kolmas osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa pohditaan erästä tulen syntymyyttiä, Hieros gamosta sekä Ukon aseita ja varusteita. Aikaisemmat osat: ensimmäinen, toinen.

Ukko ja tulen ampuminen

Aikaisemmin todettiin, että Ukko / Ilmarinen esiintyy suomalaisessa myytissä tulen synnystä. Näin Ukko / Ilmari rinnastuu Zeukseen, joka vartioi tulta ennen kuin Prometheus varasti sen ja antoi tulen ihmisille. Kaarle Krohnin mukaan suomalaisessa tarustossa on kaksi usein toisiinsa sekoittuvaa myyttiä tulen synnystä. Yhden tulkinnan mukaan tuli sai alkunsa taivaan keskellä Ukon / Ilmarin asuinsijoilla, mistä se putosi Aluenjärveen. Tässä myytissä ei kuvata Ukon / Ilmarin osallisuutta tulen synnyssä. Toisessa, aiemmin esitellyssä myytissä kerrotaan sen sijaan miten Ukko / Ilmarinen / Pitkäinen iskee tulen.

Salon mukaan on myös olemassa myös kolmas versio. Siinä Ukko ampuu tulen. Tätä tarinaa ei kerrota suoraan tulen synnystä kertovissa runoissa, mutta se tulee ilmi Vienan Karjalasta kerätyistä katkelmista, joissa Ilmari / Ukko iskee tulta kolmella kokon sulalla. Jorma Leppäahon mukaan ”kolme sulkaa” viittaa sulkien ohjaamaan nuoleen. Kansanrunoudessa nuolta kutsutaan toisinaan ”kolmesulkaiseksi”. Tämä teoria selittäisi kansanrunouden maininnat Ukon nuolesta ja jousista, jotka tunnettiin myös virolaisten ja saamelaisten parissa. Ampumismyytin mukaan tuli syntyi Ukon nuolesta, joka osui kiveen. Salon mukaan merovingiajan haudoista on löytynyt jousenmuotoisia tulusrautoja, jotka viittaavat edellä mainittuun myyttiin tulen synnystä.

Hieros gamos

Salo palaa Agricolan kuvaukseen Ukon “härskymisestä” ja “pärskymisestä”. Haavio on aikaisemmin saanut selville, että härskyminen tarkoittaa joissain murteissa kiimaisen eläimen ääntelyä. Pärskyminen taas sopii hyvin sekä ukkosen jyrinään että vesisateeseen. Haavio tulkitseekin Agricolan lauseen viittaavan pyhään avioliittoon, hieros gamokseen. Haavion mukaan Agricolan maininta on kuvaus pyhästä avioliitosta Sampsan “pellon pojan” ja äitijumalan välillä. “Pohiasti” on Agricolan kielenkäytössä elatiivi sanasta “pohja”. Haavion arveli, että se tarkoittaisi “pellon pohjaa”, jossa Sampsa talvehti ja josta hän keväisin nousi. Salo kritisoi Haavion näkemyksiä. Sampsa on nuori poika, joten “Ukko” ei voi olla hänen kunnianimensä. Toisekseen, jos lauseessa puhutaan Sampsasta, niin Agricola tuskin olisi maininnut ukkosenjumalaa tässä yhteydessä.

Salo on kuitenkin Haavion kanssa samaa mieltä siitä, että kyseessä on hieros gamos. Avioliiton osapuolina eivät kuitenkaan ole Sampsa ja äitijumalatar, vaan Ukko ja Ukon nainen. Salon mukaan “Pohiasti” viittaa taivaankannen pohjaan, jossa Ukko asui. Agricolan kuvauksen sisältö on siis se, että salamointi ja sade ukkosen aikaan miellettiin pyhäksi avioliitoksi, josta syntyi uusi viljasato. Jumalten liitto hedelmöitti maan. Salo osoittaa, että kansanperinteestä löytyy useita ukkosen seksuaalisuuteen liittyviä sananparsia kuten “Joco nyt Pitkänen panepi?” Pohjanmaalla on metsäpalon syttyessä sanottu, että palon aiheutti lähteestä noussut paljasrintainen neito, joka houkutteli salaman iskemään. Salaman iskeminen vertautuu siis yhdyntään. Salo antaa muitakin esimerkkejä, joiden voi tulkita kuvaavan Ukon ja Ukon naisen – veden jumalattaren – yhdyntää.

Erityisen selkeästi Ukon ja hänen naisensa avioliitto kuvataan Etelä-Pohjanmaalta 1600-luvulla taltioiduissa säkeissä:

“Tuiskahti tulikipenä
läpi maan, läpi mannon
läpi neitsyen kämmenpään.
Siinä puthehen puhalsi,
siihen sijansi sai”

Runon tulikipinä on selvästi salama, joka tunkeutuu maahan. Mainittu neito on alastomuuttaan suojaava Ukon nainen, joten Salon mukaan ei ole epäselvyyttä minne “putkeen” salama päätyy.

Joissain runoissa Ukon voimat uhkaavat myös kuolevaisia naisia.

“Vaimo lastansa imetti
alla reppänän retuisen.
Rikkoi rinnat neitoselta,
paloi parhamat emolta”

Salon mukaan tämä on kuvaus imettävään äitiin iskeytyvästä salamasta. Yhteys aiemmin mainittuun kertomukseen paljasrintaisesta neidosta on ilmeinen. Eräässä runon pidemmässä versiossa iskijäksi mainitaan Ilmarinen. Salaman seksuaalinen luonne tulee myös esiin uskomuksissa, joiden mukaan salaman sytyttämän palon pystyy sammuttamaan maidolla. Uno Harvan mukaan tämä maito tarkoitti alun perin nimenomaan naisten rintamaitoa. Ajatus oli, että koska salamointi syntyy Ukon ja Ukon naisen avioliitosta, niin tämän seurauksena naisen rintoihin kertyvä maito on seuraus tästä yhdynnästä. Näin maito pystyy sammuttamaan salaman toisen seurauksen – tulipalon.

Salo ei osaa vastata kysymykseen siitä, voisiko Ukon nainen olla skandinaavista vaikutusta eli Torin vaimo Siv. Ellipsin (vulvan) muotoisten tuluskivien perusteella Salo todistelee erittäin yksityiskohtaisesta, että hieros gamos -myytti on tunnettu Suomessa ajanlaskun alusta saakka.

Ukon viitta

Eräät kansanrunot kertovat Ukon vaatetuksesta:

“Anna Ukko ummertasi,
siniviitta viimojasi”

Uno Harvan mukaan jopa saamelaiset kertovat Ukon pukeutuvan siniseen. Siniseen viittaan pukeutuivat myös indoeurooppalaiset taivaanjumalat. Viitta oli osa skandinaavien vaatetusta varhaiselta pronssikaudelta alkaen. Salon mukaan Suomessa pukeuduttiin tekstiileihin viimeistään toisen vuosituhannen toisella puoliskolla ennen ajanlaskun alkua, mahdollisesti aikaisemminkin. Kuvaus Ukon viitasta voi siis olla peräisin jo tältä ajalta. Rannikkoseuduilla viittoja käytettiin viimeistään pronssikauden lopusta alkaen. Salo kuitenkin huomauttaa, että “viitta” on laina muinaisvenäjästä, joten sana on lainattu suomeen luultavasti viikinkiajalla.

Ukon vaaja, Ukon kynsi ja muut

Kansanuskomusten mukaan Ukon yleisin ase oli ”Ukon vaaja”. Se oli kiviase, joka saattoi halkaista puun. Ukonilmalla vaaja iskeytyi syvälle maahan, josta sen saattoi kaivaa esiin. Maan uumenissa makaavan vaajan uskottiin nousevan maata kohti vuosien mittaan. Samanlaisia uskomuksia tavataan Harvan mukaan saamelaisilta, skandinaaveilta ja balteilta. Johtuen jumalallisesta alkuperästään, ukonvaajat olivat voimakkaita esineitä, joista veistettiin osia käytettäväksi kansanparannuksessa. Vaaja toimi myös tulta vastaan, koska se oli alkutulen synnyttäneen jumalan ase. Hämeenkyrössä uskottiin, että jos vaajan kanssa kiertää kolmasti kaskialueen ympäri, niin tuli ei aiheuta vahinkoa alueen ulkopuolella. Vaajoilla suojeltiin myös taloja tulipalolta ja niitä käytettiin yleisesti onnentuojina.

Salamiin yhdistetyillä kiviesineillä on ollut useita muitakin nimiä kuten ”Ukon kynsi”, ”Ukon nuoli” ja niin edelleen. Pienellä alueella itäisen Uudenmaan ja Koillis-Hämeen välissä on Harvan mukaan puhuttu “Ukon nauloista”. Gananderin mukaan Ukon naulat olivat “mustia ja kovia kivikiiloja”, mahdollisesti rautakautta edeltäneitä kivikirveitä. Salo ajoittaa ukkosenjumalaan liitettyjen maagisten kiviuskomusten saapumisen Suomeen myöhäisen pronssikauden ja rautakauden alun väliselle ajanjaksolle.

Ukon miekka

Miekka tiedetään toisinaan kertoa Ukon aseeksi. Se mainitaan joissakin tulen syntyä kuvaavissa runoissa. Salo on samaa mieltä Kaarle Krohnin kanssa siitä, että miekka ei ollut Ukon alkuperäinen ase, vaan myöhempi lisäys runoihin. Salon mielestä on kuitenkin ymmärrettävää, että Ukon aseeksi miellettiin aikakauden hienoin ase.

Krohn on arvellut tulisen miekan olevan kristillistä vaikutusta, mutta Salon mukaan kyse on vanhemmasta elementistä. Tulinen miekka voi hyvin tarkoittaa salamaa. Miekka ilmestyi Suomeen varhaisella pronssikaudella, mutta Ukon käsiin se päätyi Salon mukaan todennäköisesti vasta rautakaudella.

Ukon vasara, kirves ja kurikka

“Kultainen kurikka” ja “vaskinen vasara” ovat eittämättä osa Ukon varustusta.

“Ukko kultanen kuningas,
Vaari vanha taivahainen,
Ota kultanen kurikka
Tahi vaskinen vasara,
Käy sie korvet kolkutellen,
metsät synkät sylkytellen”

Yllä lainattu on metsästäjän rukous, mutta kurikka mainitaan myös esimerkiksi synnytysrukouksessa. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kurikka tai vasara on Ukon alkuperäinen ase, koska se on indoeurooppalaisen ukkosenjumalan ase, joka kantaa niin Tor kuin Perkunaskin. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa ukkosenjumalan ase on kuitenkin sivilisaatiokehityksessä muuttunut pelkäksi salamaksi. On esitetty, että indoeurooppalaisen ukkosenjumalan alkuperäinen ase oli vasarakirves. Salo yhtyy tähän näkemykseen, koska ukkosenjumala omaksuttiin Suomeen vasarakirveskulttuurin aikaan. Vasarakirves ei ollut vasarakirveskansalle pelkkä ase vaan kokonaisen kulttuurin tunnus.

Lisää aiheesta:

Unto Salo Ukosta – Osa II

Toinen osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa arvuutellaan Ilmarisen olemusta. Ensimmäisen on luettavissa täällä.

Ilmari, tuulten jumala

Ajatus Ilmarista ukkosenjumalasta ei ole uusi. Jo Ganander esitti ajatuksen 1700-luvulla. Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet Ukon ja Ilmarisen yhteyteen epäilevämmin. Uno Harva hylkäsi ajatuksen sillä perusteella, että Ilmarinen ei yhdisty kansanrunoudessa maan hedelmällisyyteen eikä Ilmariselta rukoilla sadetta. Lisäksi mikään ei viittaa siihen, että Ilmarista olisi pidetty ukkosen aikaansaajana.

Agricola toteaa Ilmarista:

“Ilmarinen Rauhan ja ilman tei /
ja matkamiehet edesvei”

Mitä Agricola tarkoitti “rauhalla” ja “ilmalla”? Setälä on osoittanut, että ilma tarkoittaa luultavasti tuulta ja myrskyä. Vielä nykyisinkin ukkosesta puhutaan ”jumalanilmana”, Salo huomauttaa. Uno Harvan mukaan rauha taas tarkoittaa myrskyn vastakohtaa, rauhallista, tyyntä säätä. Agricolan Ilmari oli tuulten jumala, jonka apua purjehtijat ja kalastajat tarvitsivat. Vienan Karjalassa tuulta taas tyynnytettiin seuraaville sanoilla:

“Tyynny, tuuli, tuulemasta,
ilman ranta riehkimästä,
tyynny tyynnyteltäessä.
Kyllä ma sukusi tietän,
tuolta oot taivosen navalta,
pitkän pilven rannan päältä”

Tuulten jumalan tyyssijaksi tiedetään siis taivaan keskikohta, taivosen napa, jossa Ukkokin oleskelee. Eräs mielenkiintoinen osoitus Ilmarisesta tuulten hallitsijana tulee Pohjois-Lapista. Vuonna 1682 erästä yli satavuotiasta utsjokelaista mies syytettiin Norjan puolella käräjillä noituudesta. Mies oli piirtänyt noitarumpuunsa kuvan jumalasta nimeltä Ilmaris, joka miehen mukaan hallitsi “myrskyä ja huonoa säätä”. Ilmaris on tietysti Ilmarille norjalaisittain lausuttuna.

Salo kiinnittää huomiota siihen, että rumpuun piirrettyä jumalaa kutsuttiin suomalaisella eikä saamelaisilla nimellä. Saamelaisillakin oli nimittäin tuulten jumala. Jumalan nimi oli “biegga galles” tai “biegga olmai” eli ”tuuli-ihminen”. Harva ja Haavio ovat molemmat rinnastaneet tämän jumalan Ilmariin. Bieggaa palvottiin, jotta hän pelastaisi ihmisen merellä myrskyn kourista. Tuuli-ihmisen “aseiksi” kuvataan noitarummuissa lapiomainen leveä terä, jolla tuulta nostatettiin ja laskettiin. Salo tietää kertoa, että samantapaisia esineitä on kuvattu Äänisen kalliomaalauksissa hirvenpääveneiden yhteydessä. Toisaalta Salon mukaan saamelaiset omaksuivat Biegga Gallesin skandinaaveilta, joiden tuulten jumala, Njord, on myös vuodenkierron, viljasadon, tulen ja rauhan jumala.

Haavio ja muut tutkijat ovat esittäneet, että Ilmarinen jakaa joitain ominaisuuksia Njordin kanssa, joka taas jakaa ominaisuuksia roomalaisten Vulcanuksen kanssa. Sekä Njord että Ilmarinen hallitsevat molemmat tuulia, auttavat matkamiehiä ja hallitsevat tulta. Salo kysyykin, olisiko Ilmarinen muuttunut Njordin vaikutuksesta merenkävijöiden ja kalastajien jumalaksi? Jos Ilmari omaksui Njordin ominaisuuksia, niin silloin kyseisten jumalien täytyi alun alkujaankin muistuttaa toisiaan ihmisten mielissä. Salo tunnustaa, että kyseessä on vain hypoteesi, mutta se selittäisi miksi ukkosenjumalasta tuli Länsi-Suomen rannikolla tuulten jumala kalastuksen ja merenkäynnin merkityksen kasvaessa. Salon mukaan tämä kehityskulku on voinut tapahtua varhaisella pronssikaudella meritaitoisten muinaisgermaanien asuttaessa rannikkoa. Vaihtoehtoinen ajankohta on vanhempi roomalainen rautakausi (50-200 jaa.), jolloin Ruotsista ja Gotlannista saapuneet muinaisskandinaavit asettuivat Varsinais-Suomen. Salo pitää varhaisempaa ajoitusta todennäköisempänä.

Varsinais-Suomessa Paimionjoen suulla sijaitsee Ilmarinsaari, josta löytyneet varhaisemman roomalaisen rautakauden aikaiset korut Salo tulkitsee Ilmarisen uhrilahjoiksi. Suomen rannikolta löytyy kiinnostavasti muitakin korulöytöjä, joita ei voi selittää kalmistoiksi. Salo ehdottaa, että Ilmarinsaaren kaltaiset löydöt voisivat olla naisten uhrilahjoja, joita annettiin ilmojen hallitsijalle miesten ollessa merillä.

Ilmari, seppäjumala ja sankariseppä

Ilmarinen esiintyy kansanrunoudessa takovana sankarina. Hän takoo taivaankannen, Sammon ja kultaneidon. Ilmarinen osallistuu myös Sammon ryöstöön. Salo käsittelee artikkelissaan vain taivaankannen takomista.

“Oil seppo omilla mailla,
jok” on taivosen takonut,
Ilman kannen kalkutellut,
Ei tunnu vasaran jäljet,
Eik’ om pihtien jaljet.
Sen mie sepäksi tiijäm.
Takojakse tarkimmakse,
Se on seppo Ilmarinen.”

Eräissä runoissa mainitaan lisäksi, että takominen tapahtuu “pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa”. Ilmarinen myös asettaa tähdet paikoilleen. Haavion mukaan Ilmarinen on luojajumala ja takominen tapahtuu aikojen alussa. Uno Harva on huomauttanut, että taivaan takominen tunnetaan myös skandinaavisessa Edda-kirjallisuudessa. Harvan mukaan käsitys taivaankannen takomisesta olisi kristillistä vaikutusta maailman luovasta jumalasta. Salo on erimieltä. Hänen mukaansa taivaiden luoja on kyllä Ilmari, mutta tarina on voinut myöhemmin saada osakseen kristillisiä vaikutteita.

Salo huomauttaa, että “takoa” tunnetaan sanana kaikissa itämerensuomalaisissa ja balttilaisissa kielissä. Takominen yhdistyy kulttuuris-historiallisesta raudan muotoon saattamiseen, joten sanan alkuperä voisi olla pronssi- ja rautakausien vaihteessa, mutta Salo epäilee, että ”takomisesta” on puhuttu jo kivityökalujen yhteydessä. Sana voi siis olla yhtä vanha kuin Ilmarinen.

Rautatekniikkaan siirtyminen oli aikoinaan suuri tekninen mullistus, joka mahdollisti balttien ja itämerensukuisten kansojen omavaraisuuden työkalujen raaka-aineiden suhteen. Rautatyökalut vuorostaan antoivat tehokkaampia tapoja muokata ympäristöä, mikä näkyi esimerkiksi maataloudessa. Tieto raudan valmistusprosessista oli viimeisintä teknologista tietoutta, mutta samalla rautaan ja raudan takomiseen liittyi mystisiä ja uskonnollisia elementtejä. Tästä näkökulmasta takomismyytti voisi Salon mielestä olla rautakautinen, sillä pronssia ei taottu vaan valettiin – vaikkakin myös pronssia karkaistiin vasaroimalla. Kuitenkin vasta raudan myötä takomisesta tuli keskeisin tapa muokata metalliesineitä. Näin myytti taivaankannen takomisesta voisi palautua rautakaudelle. Mutta oliko taivaankansi metallista? Jos näin on ajateltu, niin myytti on helppo ajoittaa. Jos taas taivaankansi on ajateltu kiviseksi, mistä on viitteitä Etelä-Aasian uskomuksissa ja muinaisgermaanin sanoissa, niin myytti Ilmarisesta taivasta takomassa voi olla paljon rautakautta varhaisempi.

Salon mukaan Ilmarinen oli vasaraa käyttävä taivaanjumala ja ukkosenjumala, josta kehittyi tuulten jumala, taivaankannen takoja ja seppäsankari. Ilmarisen muutos vasaraa käyttävästä taivaan ja tuulten jumalasta seppäsankariksi on ymmärrettävä, sillä Ilmarisen elementit – tuli ja ilma – näyttelevät pääosaa rautamalmin rautakautisessa valmistusprosessissa.

Lisää aiheesta:

Unto Salo Ukosta – Osa I

Tässä lupailemani referaatti Unto Salon massiivisesta kaksiosaisesta artikkelista Ukko, the Finnish God of Thunder: Separating Pagan Roots from Christian Accretions (2005). Selostukseni tulee viemään ainakin kolmen viestin verran tilaa, joista tämä on siis ensimmäinen. Salon lähestymistapa on kallellaan historiallis-arkeologiseen suuntaan, mikä ei minua sinällään kiinnosta, joten olen jättänyt referoimatta Salon yksityiskohtaiset pohdinnat arkeologisten löydösten ajoituksista tai kielitieteellisistä aikajanoista. Olen jaksottanut referaatin omia kokonaisuuksia kuvaaviin alaotsikoihin, jotka joskus vastaavat Salon omia otsikoita ja joskus taas eivät.

Ensimmäisessä osassa käsitellään Ukon perustietoja, Raunia ja Ukon yhteyttä Ilmariseen.

Ukko

Kuten nimestäkin voi päätellä, Ukko oli muinaissuomalaisten ukkosen ja myrskyn jumala. Kansanrunoissa Ukko kuvataan lisäksi sateen ja pilvien hallitsijaksi. Eräissä runoissa kerrotaan, että ukkonen syntyy, kun pilvet törmäävät. Ukko on myös lumen tuoja:

Satoi Ukko uutta lunta,
Palvanen vitiä viskoi.

Sateen jumalana hallitsi maan hedelmällisyyttä. Kaskenpolttajat ja kyntömaan viljelijät rukoilivat molemmat Ukkoa. Salaman iskijänä Ukko oli myös alkutulen jumala.

Pitkämöinen tulta isköö,
keskellä merikiviä
kirjavasta kärmehestä.

Ukolla on myös taivaallisen ylijumalan, isäjumalan ja jopa luojajumalan ominaisuuksia (”Isäinen ylinen Luoja”). Salo kuitenkin arvelee, että jälkimmäinen rooli on kristillistä vaikutusta. Tämä on erityisen ilmeistä silloin kun Ukkoa puhuteltaessa käytetään Herra-sanaa. Salon mukaan Ukolle osoitetut pyynnöt suojella karjaa, avustaa synnytyksessä ja pysäyttää verenvuoto olisivat kaikki selkeää kristillistä vaikutusta. Ei voida kuitenkaan sulkea pois sitä mahdollisuutta, että Ukolla olisi joitain isällisen jumalan ominaisuuksia, sillä indoeurooppalaisen taivaan- ja ukkosenjumalilla on isäjumalan piirteitä. Esimerkiksi Juppiterin nimi tulee sanoista *dieu pater, taivaiden isä.

Ukkoon liitetyt sanat tuntuvat kuvaavan hänen asuinpaikkaansa: ilmallinen, taivahinen, taivojen takainen, päällä pilvien asuja. Mikään ei viittaa siihen, että Ukko olisi ollut jumalallisen perheen hallitsija ja jonkinlaisen jumalhierarkian ylimmäinen. Sen sijaan Ukko on ”taivahan napainen”, eli Ukon asuinpaikka sijaitsee taivaan keskipisteessä, Pohjantähden eli napatähden paikkeilla.

Nimi

Ukko viittaa vanhaan mieheen. Muinoin ukko oli kunnianimi, jonka yhteisö antoi korkeaan ikään ehtineille ja viisautta sekä elämänkokemusta saavuttaneille. Samalla Ukko on kiertoilmaus, jota käytettiin, koska ukkosenjumalan oikean nimen lausumista vältettiin. Jacob Fellmanin mukaan saamelaiset eivät 1800-luvulla uskaltaneet mainita ukkosenjumalan nimeä ukonilmalla. Ukolla on muitakin nimiä kuten ”Äijä”. Salon mukaan äijä-sana nimenomaan ukkoseen liittyvänä nimenä oli tuttu hämäläisille, virolaisille ja saamelaisille. Äijän merkitys on pohjimmiltaan sama kuin Ukon. Äijä on vanha mies. Salon mukaan on mahdollista, että Äijä on voinut olla Satakunnassa ja Hämeessä alkuperäinen kiertoilmaus ukkoselle, jonka itämurteista levinnyt Ukko on sittemmin korvannut. Hämeessä ja Satakunnassa on käytetty myös nimiä ”isänen” ja ”isäinen”. Salo arvelee, että nämä sanat ovat ruotsalaista vaikutusta. Varsinais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla puhutaan myös ”Pitkäisestä”, joka tunnetaan myös Virossa ukkosen nimenä muodoissa ”pitkne”, ”pikne” ja ”piker”. On epäselvää, viittaako Pitkäinen Ukon pituuteen, salaman pituuteen vai salamaniskun äänen kantavuuteen. Salon mukaan jälkimmäinen selitys on todennäköisin.

Rauni

Seuraavaksi Salo tarttuu Agricolan ongelmalliseen Rauni-mainintaan, ”Quin Rauni Vkon Naini härsky”. Tästä on päätelty, että Rauni olisi Ukon nainen, suomalainen naisjumala. Ongelmallista on kuitenkin se, että Rauni ei esiinny missään muussa yhteydessä kansanrunoudessa. Lisäksi Rauni ei ole suomen kielen sana, joten sen alkuperää on etsitty germaanikielistä. Kannatusta on saanut teoria, että Rauni tulee sanasta ”raudna”, pihlaja, joka taas tulee ruotsin kielen pihlajaa tarkoittavasta sanasta ”rönn”. Tänä näkemystä kannatti muun muassa E.N. Setälä. Setälä huomautti, että skandinaavitarustossa Ukkoon rinnastuva Tor selviää hukkumiskuolemalta tarrautumalla pihlajan oksaan. Uno Harva kuitenkin kyseenalaisti tämän. Miten pihlaja voisi muuttua Ukon vaimoksi? Hän esitti omana tulkintanaan, että mainittu pihlaja oli myyttinen pihlaja, joka viittaa sateenkaareen, joka olisi symbolisesta taivaan Ukon vaimo. Harvan mukaan vironruotsalaisilla on sanonta ”iwe wärde raunträ, överväldens rönnträd”, eli pihlaja maailman yllä.

Harvan näkemys ei kuitenkaan kelvannut Martti Haaviolle, joka esitti oman tulkintansa Raunista. Haavion mukaan Rauni ei ole oma jumaluutensa, vaan yksi Ukon ominaisuus – Rauni-Ukko! Tämä teoria selitti sen, miksi Raunista ei löytynyt mitään muuta tietoa. Teoriaa tukee se tosiasia, että Agricola ei tunnetusti käyttänyt yhdysviivoja kirjoituksessaan. Raunia ei siis ole olemassakaan. Haavio kehitteli teoriaansa siihen suuntaan, että Rauni tulee muinaisgermaanisesta sanasta *frauja, joka tarkoittaa herraa tai hallitsijaa. Jorma Koivulehto on kuitenkin huomauttanut, että kielihistoria ei tue tuollaista lainaa. Muinaisgermaanin kirjainyhdistelmää ”auj” ei nimittäin ole muinaissuomessa tai nykysuomessa, joten se korvattaisiin kirjaimilla ”aiv”. Esimerkkejä tästä ovat sanat kuten ”laiva” tai ”raivata”. Näin *fraujan olisi pitänyt muuttua muotoon *raiva, jos sana olisi lainattu suomeen.

Salon mukaan ratkaisu Raunin ongelmaan löytyy yhdistämällä E.N. Setälän ja Haavion näkemykset. Salon mukaan Haavio oli oikeassa siinä, että ”Rauni Vkon” on yhdyssana ja Setälä siinä, että Rauni tarkoittaa pihlajaa. Rauni-Ukko on siis Pihlaja-Ukko! Salon mukaan pihlaja on ollut suomalaisten pyhä puu:

Pyhät on pihlajat pihoilla,
Pyhät oksat pihlajoissa,
marjaset sitäi pyhemmät.

Monissa mytologioissa pihlaja yhdistetään nimenomaan ukkoseen ja jumalallisiin voimiin. Esimerkiksi Liettuassa uskottiin, että salama ei iske pihlajaan. Marien mukaan pihlajanoksat suojaavat kummituksilta ja pahoilta hengiltä. Ruotsissa pihlajasta valmistetuilla risteillä suojeltiin juomavettä pahoilta hengiltä. Uno Harvan mukaan Suomessakin on suojattu taloja, kotieläimiä, metsästäjien ansoja, kalastustarvikkeita ja muita paikkoja ja tarvikkeita pihlajanoksista tehdyillä kepeillä ja ympyröillä. Vaikka Ukon ja pyhän pihlajan yhteyttä ei ilmaista suoraan suomalaisessa perinteessä, niin molempien funktio pahojen henkien karkottajina on ilmeinen.

Oikea Ukko

Ukko pysyy salaperäisenä hahmona kaikkien nimiensä takana. Aikaisempi tutkimus on hyväksynyt ajatuksen, että perinnelähteissä ei mainita Ukon omaa nimeä, mutta Salo on tästä eri mieltä. Hän lainaa muutamia tulen synnystä kertovia runoja:

Tulta iski ilmalainen,
Väinämöinen välkytteli,
keskellä merikiveä,
kirjavasta kärmehestä
/ kirjavan kärmehen seljäs /

Iski tulta Illamoinen,
valkeata vallamoinen,
piikaselta kädet paloi

Iski tulta Ilmarinen,
kipenet kivestä läksit

Iski tulta Ismaroinen,
välähytti Väinämöinen,
iski tulta ilman piittä,
ilman taulatta tavotti,
iski taulatta maolla,
kirjavalla käärmehellä,
selvällä meren selällä
lakeilla lainehilla

Iski tulta Ilmarinta,
Välähytti Väinämöinen
kolmella koko sulalla
sakaralla seitsemällä,
elävällä ennuksella,
kirjavalla käärmehellä
tulisella miekalla,
meren synkällä selällä.

Se varsin valehtelevi,
joka tulta arveli,
Ilmarisen iskemäksi,
Väinämöisen valkeaksi.
Tuli on tullut taivosesta
ilman iskijän tuletta
Väinämöisen valkeatta

Ilmarinen ja Väinämöinen iskevät siis tulen. Välineinä heillä on piikivi, tulukset, tulinen miekka ja ”kolme kokon sulkaa”. Salo arvelee, että sulat viittaavat nuoleen, mikä voisi viitata myyttiin tulen ampumisesta. Tulusruno taas voi olla peräisin aikaisintaan varhaiselta merovingiajalta jolloin nuo välineet alkavat esiintymään hautalöydöissä. Salon mukaan keskeistä kuitenkin on, että

a) Tulen iskee Illamoinen, Ilmamoinen, Ilman rinta, Ismaroinen tai Ilmarinen. Nimet viittaavat kiistattomasti Ilmariseen.

b) Väinämöinen ja Ilmarinen osallistuvat molemmat tulen syntyyn. Tämä tarkoittaa Salon mukaan sitä, että he ovat jumalalliset kaksoset tai veljeksiä. Onhan Väinämöinen Ilmarisen seurana monissa muissakin myyteissä. Lisäksi on mielenkiintoista, että Väinämöisen nimi on säilynyt kaikissa runoissa samassa muodossa. Tämä kertoo Salon mukaan siitä, että hänen nimeään ei ole ollut syytä pelätä.

c) Alkutuli isketään aina merellä tai merikivien välissä. Tästä voidaan päätellä, että tuli syntyi aikojen alussa, alkumeren aikaan.

d) Tulen syntyyn osallistuu käärme. Kaarle Krohnin mukaan tämä käärme on salama. Jos näin on, kyse on erittäin vanhasta myyttisestä ajattelusta, jolla voi olla yhteyttä esimerkiksi Äänisen käärmeaiheiseen kalliomaalaukseen tai jopa kampakeraamisiin kuvioihin. Salo todistelee vakuuttavasti, että salama on yhdistetty käärmesymboliikkaan monissa Euroopan ja Lähi-idän esikristillisissä kulttuureissa. Mielenkiintoisesti Salo huomauttaa, että Pohjanmaalla ”Pitkänen” on tarkoittanut käärmettä. Hän muistuttaa myös kyykäärmeen sahalaitaisen selkäkuvion ja salaman yhteydestä.

Salo tulee sellaisiin johtopäätöksiin, että 1) Ilmarinen iskee alkutulen, 2) hän iskee tulen salaman muodossa, joten hän on jumala, 3) alkutuli iskettiin pimeällä alkumerellä maailman synnyn aikoihin, 4) Väinämöinen osallistuu tulen syntyyn, mutta ei päätekijänä, 5) Ilmarinen ja Väinämöinen ovat jumalallisia veljiä, 6) salama miellettiin käärmeeksi, 7) ajatus käärme-salamasta on säilynyt Pohjanmaalla lähes näihin päiviin. Ilmarinen on siis alkutulen iskijä ja salaman jumala, joten Ilmarinen on ukkosen jumala. Ilmarinen on siis Ukko. Mutta Ilmarinenhan on tuulten jumala? Miten Salon teoriat sopivat yksiin kaiken muun Ilmarisesta tiedetyn kanssa?

Siitä lisää seuraavassa jaksossa..

Lisää aiheesta:

Maailman keskipiste

Maailmanpylväs, axis mundi, on yleismaailmallinen symboli. Maailmanpylväs yhdistää taivaan ja maan, todellisuuden alemman ja ylemmän tason. Axis mundi on maailman keskipiste ja neljän ilmansuunnan kohtauspaikka. Maailmanpylväs on väylä ylisten jumalten luo. Transsissa noita kiipeää pylvästä jumalten maailmaan ja karhunpeijaisissa karhun sielu lähetetään kotiinsa Otavaisen olkapäille nostamalla karhun jäännökset kallohonkaan.

Monissa pohjoisissa kulttuureissa on ajateltu, että maailmanpylväs kiinnittyy taivaankanteen Pohjantähden eli napatähden kohdalle. Tämä oli saamelaisen pohjannaula ja samojedien samojedien taivaannaula. Pohjolan heimojen parissa yötaivasa on kuvattu iltaisen kodan katoksi. Kodan keskipisteen, lämmittävän tulisijan savu leijaili kosmista maailmanpylvästä mukaillen yliseen eli kodan katon savuaukkoon.

Kuten kotasymboliikka kertoo, kodin tulisija voitiin nähdä maailman keskipisteenä. Maailman mikro- ja makrotasot yhdistyivät: ihmisen keho ja elinpiiri vastasivat koko kosmosta pienoiskoossa. Kaiken elämän lähteellä axis mundilla on vastineensa ihmisen kehossa napanuorana ja falloksena. Ihmiskehon ulkopuolella maailmanpylvästä on kuvattu patsaina, puupylväinä, kivinä (kuten Suomesta tunnetut napakivet) puina ja vuorina. “Maailman napa” voi myös olla kupolikattoinen temppeli tai taivaisiin kurkottava minareetti.

Maailmanpylvässymboliikka osoittaa kulttuurien pyhät paikat, jotka edustavat kulttuurin jäsenille maailman keskipistettä. Ne ovat pyhyyden, syntymisen ja uudelleensyntymisen, elämän ja järjestyksen tyyssijoja. Esimerkiksi japanilaisten yhteinen maailman keskipiste on pyhä Fuji-vuori. Pyhä paikka on pyhiinvaelluksen kohde. Kyse on silloin paitsi maantieteellisestä siirtymisestä niin myös ihmisen matkasta omaan itseensä. Ihmiset ovat kautta aikojen kiivenneet pyhille vuorille hakemaan inspiraatiota ja viisautta. Korkealta, läheltä jumalia katsottuna alemman maailman ongelmat kirkastuvat ja asettavat oikeisiin mittasuhteisiin. Mutta mitä kauemmaksi keskipisteestään ihminen kulkee, sitä kauemmas tuntemattoman, kaaoksen ja kuoleman alueelle hän siirtyy. Ihminen ilman tietoa maailmansa keskikohdasta on eksynyt ja päämäärätön.

Maailman keskipiste on siis sekä henkinen että maantieteellinen käsite.

Voidaan ajatella, että ihmismielellä on axis mundi. Kun ihmisen elämä järkkyy, hän menettää koordinaationsa ja kadottaa elämän järjestyksen, ajautuu kaaokseen. Elämä menee niin sanotusti “raiteiltaan” – vai pitäisikö sanoa “akseliltaan”. Pyhiinvaellusmatka voi palauttaa ihmisen sisäisen järjestyksen. Maantieteellinen pyhyys yhdistyy ihmisen sielunmaisemaan, joten matka pyhälle paikalle on samalla sisäisen rauhan ja tasapainon etsimistä. Pyhä paikka voi auttaa ihmistä löytämään henkiset koordinaatit ja elämän keskipisteen, josta kaikki hyvä syntyy ja virtaa.

Missä on sinun maailmasi keskipiste? Tuo on minusta hyvä ja pohdinnan arvoinen kysymys, ymmärrettynä sekä maisemallisesti, henkisesti että hengellisesti. Maailman keskipisteen, oman pyhän vuorenhuipun, löytäminen on mielestäni tärkeä asia.

Oma maailman napani löytyy Päijänteen alueelta. Padasjoella, jossa sukuni on asunut niin kauan kuin kirkonkirjat tietävät kertoa, on kylä nimeltä Maakeski. Nimi on tiettävästi tarkoittanut joko keskimmäistä maata tai maan keskipistettä. Alueella on ollut asutusta jo kivikaudelta alkaen. Pitkästä historiasta ja pyhyyden läsnäolosta kertovat seudun kalliomaalaukset, linnavuoret ja entinen pakanallinen uhrilehto. Siellä Järvi-Suomen metsissä on eräs mäki, jolta näkee kauas. Mäellä on ikivanha taivaisiin kurkottava kelohonka. Sen lasken maailmani keskipisteeksi. Siellä maisema, mieli ja jumalat kohtaavat ja maailma jatkuu taivaanrantaan.

Lisää aiheesta:

Ajatuksia yksinäisyydestä

James Hillmania mukaillen.

Yksinäisyyden kokeminen kuuluu jokaiseen ihmiselämään. Vaikuttaa siltä, että mikään saavutus ei voi poistaa alttiutta yksinäisyyteen. Rikkaat, menestyneet ja kuuluisatkin kokevat lamaannuttavia yksinäisyyden hetkiä. Traumaattinen kokemuks kuten läheisen ihmisen kuolema voi sysätä kenet tahansa syvään yksinäisyyteen ja eristäytymiseen.

On olennaista huomata, että yksinäisyys ei läheskään aina ole kirjaimellista yksinäisyyttä. Ihminen voi kokea yksinäisyyden häivähdyksiä iloitsevassa joukossa tai vastaanottaessaan palkintoa suuren yleisön edessä. Tästä syystä yksinäisyydeltä ei ole mahdollista suojautua suuren sosiaalisen verkoston avulla tai opettelemalla ekstoverttia elämänasennetta. Aina kun ihminen sitä vähiten odottaa, yksinäisyyden tunne palaa taas hengittymään hänen niskaansa, jättäen hänet hetkellisesti vailla yhteyden tunnetta mihinkään tässä maailmassa.

Eri uskonnot ja filosofiat tarjoavat erilaisia ratkaisuja yleisinhimilliseen “yksinäisyyden ongelmaan”. Kristityille yksinäisyys on synnin palkka, tunne siitä, kun tulee erotetuksi Jumalasta. Itämaisessa ajattelussa yksinäisyys on egon illuusio, josta ihmisen tulee vapautua. Eksistentialisteille kosmisen yksinäisyyden kokemus toimi kokonaisen filosofian perustana. Länsimaiselle lääketieteen mukaan yksinäisyyden tunne paranee lääkkeillä.

Kaikki edellä mainitut perustuvat kahdelle oletukselle. 1) Yksinäisyys on epätoivottava asiaintila, 2) ihminen voi poistaa yksinäisyyden kokemukset oman toimintansa kautta.

Mutta kuten edellä todettiin, toistuva yksinäisyyden kokemus tuntuu aina palaavan ihmisen elämään. Tätä ei voi kiihkeinkään uskovainen kiistää. Toisaalta en usko, että kyse olisi “väärästä” tai synnillisesti tuntemuksesta, joka tulee hävittää ihmiselämästä. Yksinäisyyden kokemukset seuraavat ketä tahansa inhimillistä olentoa varhaislapsuudesta vanhuuteen, joten yksinäisyys on luonnollinen osa elämää.

Jos yksinäisyyden kokemusta tarkastelee lähemmin, se tuntuu koostuvan epämääräisestä nostalgiasta, surusta, hiljaisuudesta ja halusta olla “jotain muuta” ja “jossain muualla”, ei tässä ja nyt. Minulle on luontevaa ajatella, että tunteen saa aikaan sieluista se, joka kaipaa “kotiinsa”, jonka alkuperäinen ja lopullinen olosija ei ole tässä hetkellisessä ruumissa. Kaipuun seurauksena on sielullisen epämääräistä surumielistä nostalgiaa, jota ei voi tarkasti ilmaista sanoin.

Sielu kaipaa jonnekin muualle. Sielu, joka ei ole juurtunut tähän maailmaan ja ruumiseen samalla tavoin kuin itse. Ehkä se ei tule koskaan juurtumaankaan. Jos näin on, niin silloin tällöin mielen pintaan nouseva surumielinen olemassaolon nostalgia tulee aina olemaan osa ihmisenä olemista. Uskoisin kuitenkin, että noiden surumielisten häivähdysten tuskaa pehmentää ymmärrys niiden alkuperästä ja välttämättömyydestä osana elämää — eikä epäonnistumisesta johtuvana syntinä. Ei liene sattumaa, että eksistentialistinen melankolia on monesti edesauttanut hienon taiteen syntymistä.

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Lizeliuksen jumalat

Kirkonmies Antti Lizelius kirjasi 1700-luvun lopulla vanhoja tapoja ja uskomuksia ylös Mynämäellä. Lizelius kertoo, että rahvaalla oli Mynämäellä, kuten muuallakin Suomessa, monenlaisia sivujumalia, kuten aurinko, kuu, tähdet ja muut taivaan merkit, mutta myös vettä, lähteitä ja kukkuloita palvottiin. Lisäksi joitain eläimiä, lintuja ja jopa käärmeitä pidettiin jumalina, samoin tiettyjä ihmisiä sekä elävänä että kuolleena.

Lizeliuksen mukaan Mynämäellä jumalia kutsuttiin “haltiaxi”; metsien haltijoita olivat “ajattarat”, vuorten ja kukkuloiden haltijoita taas kutsuttiin “hiijdeksi“. Näitä jumalia palvottiin Lizeliuksen mukaan mässäilemällä, kilvoittelemalla, pakanallisilla runonlauluilla, syömisellä ja juomisella. Lizelius kertoo myös puille uhratun.

Nyt siis puhutaan varsinaissuomalaisesta Mynämäestä Suomen silloisen (ikuisen!) pääkaupungin Turun lähettyvillä. Jos näin paljon vanhoja tapoja ja uskomuksia säilyi lähes 1800-luvulle asti lähes Suomen “sivistyksen” nollapisteessä, niin on kiinnostavaa ajatella, mitä tapahtui samaan aikaan kaukana korpimailla esivallan kontrollin ulottumattomissa. Lizeliuksen sanat tuovat mieleen sen mitä hänen aikalaisensa kirjoittivat jossain Volgan takamailla elävien suomensukuisten kansojen elämästä.

Elävät metsissä, rukoilevat kantoa, käyvät vihillä kuusen ympärillä ja kuuntelevat pirujen laulua.

Jk. Lizeliuksen selonteon kopioin tästä gradusta.

Lisää aiheesta:

Puiden palvonta II

Aikaisempi kirjoitus puiden palvonnasta löytyy täältä.

On kiehtovaa ajatella, että monet vanhat ihmiset uhrasivat uhripuille vielä 1800-luvun lopun Suomessa. Näin kertoo Mari Tuohiniemi-Hurmeen gradu “Vanhat kun kuol, niin hakkasivat sen puun siitä”. Uhripuut ja kansanuskon muutos Suomen modernisoitumisen kuvaajana 1800-luvulla.

Tuohiniemi-Hurmeen mukaan uhripuulla oli monta nimeä kuten pyhä puu, nimikkopuu, kasvattipuu, pitämyspuu, taikapuu ja aljopuu. Uhripuun puulajilla ei tuntuvat olevan paljoakaan välilä; uhripuina oli pihlajia, koivuja, leppiä, kuusia, mäntyjä, tuomia, haapoja, pajuja ja tammia. Puu saattoi olla talon pihapiirissä tai kauempana asutuksesta peltojen keskellä. Uhripuiden iällä oli kaksi vaihtoehtoa. Osa oli vanhempia kuin kukaan muistaa. Tällaisille ikiaikaisille puille oli kansanperinteen mukaan uhrattu jo useiden sukupolvien ajan. Uhraavan yhteisön ja uhripuun onni kietoutuivat tällöin yhteen. Toinen vaihtoehto oli hyvin nuori puu, joka oli jätetty kasvamaan tontille talon rakennusvaiheessa. Kyseessä oli yleensä vasta taimi, koska ajateltiin, että vanhemman puun henki ei alkaisi palvelemaan nuorempaa isäntää.

Puulle uhraaminen oli arkipäiväinen tapa. Tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että aiemmin jokaisella talolla on ollut palveltava puu. Puun haltijaa muistettiin erityisesti juhlapyhinä. Sen juurelle vietiin juotavaa ja syötävää, toisinaan puun juurella myös istuskeltiin. Uhripuu sai ensimmäisenä osansa talon viljasta, villoista ja maidosta. Myös teuraseläinten verta on uhrattu puulle. Uno Harvan mukaan syksy oli tärkeintä uhriaikaa, johtuen ehkä sadonkorjuusta. Toisinaan puun alla syötettiin yhtä tai useampaa tarhakäärmettä, joita kutsuttiin aljokäärmeiksi.

Yleisesti ajateltiin, että uhripuun palveleminen toi talolle vaurautta ja onnea. Puuta kunnioitettiin suuresti. Jo oksien ottaminen oli useimmiten pahasta. Kaatamiselle oli kaikkein pelottavimmat seuraukset; usein mielisairaus tai kuolema.

Uhripuiden ja muiden ikiaikaisten tapojen suosioon kansan keskuudessa vaikutti se, että kuolemanjälkeistä elämää korostava kristinusko ei tarjonnut ihmisille keinoja tämän maailman ilmiöiden, luonnon, vainajien ja henkien kanssa toimimiseen. Kansanusko ei ollut kristinuskon turmelemaa pakanuutta tai pakanuuden korruptoimaa kristinuskoa vaan siihen oli sovellettu toimivasti käyttökelpoisimmat elementit kummastakin maailmasta: kristillinen ikuisen elämän tavoittelu ja tämän maailman haasteisiin vastaava pakanallinen luonnonvoimien ja elämänonnen hallinta. Ihmiset eivät välttämättä nähneet ristiriitaa kristillisen ja pakanallisen välillä. Kirkossa käyvä kristitty saattoi uhrata pyhälle puulle. Eräs karjalainen vanha isäntä totesi, että hänen kuoltuaan hänen vanha raamattunsa tulee haudata uhripuun juurelle.

Miksi ikiaikainen uhripuuperinne sitten kuoli 1800-luvulla?

Syyt liittyvät yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Isojaon seurauksena vanha ryhmäkyläasutus hävisi, mikä osaltaan edesauttoi vanhojen yhteisöllisten tapojen häviämistä. 1860-luvun suuret katovuodet koettelivat kansaa. Vaikeudet tulkittiin toisinaan jumalalliseksi rangaistukseksi, joka vaati ei-kristillisistä tavoista luopumista. Samaan aikaan kristilliset herätysliikkeet menestyivät kansan keskuudessa, syrjäyttäen vanhan pakanallisia aineksia sisältäneen kansanuskon karismaattisella kristillisyydellä. Maallisella rintamalla koulut ja sanomalehdet modernisoivat maaseutua, tuhoten tieltään vanhan kansan”taikauskoa”. Alkoi muuttoliike maalta kaupunkeihin. Siinä sivussa uusi sukupolvi hylkäsi esivanhempiensa uhripuut – tai jopa hakkasi ne alas. Eräässä pitäjässä pappi lahjoi rippikoululaiset kaatamaan seudun jäljelle jääneet uhripuut.

Maailma on muuttunut noista ajoista avarakatseisempaan suuntaan. Ihmisen perustarpeet eivät ole sen sijaan muuttuneet. Uhripuu yhdisti ihmisen ihmistä itseään suurempiin voimiin ja henkiseen perintöön. Uhripuuta muistamalla haettiin yhteisöllistä eheyttä, elämänhallintaa, onnea ja turvaa elämään. Nyt ihmisillä onkin onneksi mahdollisuus korjata tämä reilun vuosisadan harha-askel ja palata vanhan kansan tapaan uhripuun juurelle..

Lisää aiheesta: