James Hillmania mukaillen.

Yksinäisyyden kokeminen kuuluu jokaiseen ihmiselämään. Vaikuttaa siltä, että mikään saavutus ei voi poistaa alttiutta yksinäisyyteen. Rikkaat, menestyneet ja kuuluisatkin kokevat lamaannuttavia yksinäisyyden hetkiä. Traumaattinen kokemuks kuten läheisen ihmisen kuolema voi sysätä kenet tahansa syvään yksinäisyyteen ja eristäytymiseen.

On olennaista huomata, että yksinäisyys ei läheskään aina ole kirjaimellista yksinäisyyttä. Ihminen voi kokea yksinäisyyden häivähdyksiä iloitsevassa joukossa tai vastaanottaessaan palkintoa suuren yleisön edessä. Tästä syystä yksinäisyydeltä ei ole mahdollista suojautua suuren sosiaalisen verkoston avulla tai opettelemalla ekstoverttia elämänasennetta. Aina kun ihminen sitä vähiten odottaa, yksinäisyyden tunne palaa taas hengittymään hänen niskaansa, jättäen hänet hetkellisesti vailla yhteyden tunnetta mihinkään tässä maailmassa.

Eri uskonnot ja filosofiat tarjoavat erilaisia ratkaisuja yleisinhimilliseen “yksinäisyyden ongelmaan”. Kristityille yksinäisyys on synnin palkka, tunne siitä, kun tulee erotetuksi Jumalasta. Itämaisessa ajattelussa yksinäisyys on egon illuusio, josta ihmisen tulee vapautua. Eksistentialisteille kosmisen yksinäisyyden kokemus toimi kokonaisen filosofian perustana. Länsimaiselle lääketieteen mukaan yksinäisyyden tunne paranee lääkkeillä.

Kaikki edellä mainitut perustuvat kahdelle oletukselle. 1) Yksinäisyys on epätoivottava asiaintila, 2) ihminen voi poistaa yksinäisyyden kokemukset oman toimintansa kautta.

Mutta kuten edellä todettiin, toistuva yksinäisyyden kokemus tuntuu aina palaavan ihmisen elämään. Tätä ei voi kiihkeinkään uskovainen kiistää. Toisaalta en usko, että kyse olisi “väärästä” tai synnillisesti tuntemuksesta, joka tulee hävittää ihmiselämästä. Yksinäisyyden kokemukset seuraavat ketä tahansa inhimillistä olentoa varhaislapsuudesta vanhuuteen, joten yksinäisyys on luonnollinen osa elämää.

Jos yksinäisyyden kokemusta tarkastelee lähemmin, se tuntuu koostuvan epämääräisestä nostalgiasta, surusta, hiljaisuudesta ja halusta olla “jotain muuta” ja “jossain muualla”, ei tässä ja nyt. Minulle on luontevaa ajatella, että tunteen saa aikaan sieluista se, joka kaipaa “kotiinsa”, jonka alkuperäinen ja lopullinen olosija ei ole tässä hetkellisessä ruumissa. Kaipuun seurauksena on sielullisen epämääräistä surumielistä nostalgiaa, jota ei voi tarkasti ilmaista sanoin.

Sielu kaipaa jonnekin muualle. Sielu, joka ei ole juurtunut tähän maailmaan ja ruumiseen samalla tavoin kuin itse. Ehkä se ei tule koskaan juurtumaankaan. Jos näin on, niin silloin tällöin mielen pintaan nouseva surumielinen olemassaolon nostalgia tulee aina olemaan osa ihmisenä olemista. Uskoisin kuitenkin, että noiden surumielisten häivähdysten tuskaa pehmentää ymmärrys niiden alkuperästä ja välttämättömyydestä osana elämää — eikä epäonnistumisesta johtuvana syntinä. Ei liene sattumaa, että eksistentialistinen melankolia on monesti edesauttanut hienon taiteen syntymistä.