Maausk – Vironusko

Olen lähdössä kesällä Viroon Mütofestiin. Virossa haluan tietysti käydä hiidessä kunnioittamassa paikallisia väkiä. Lähetinkin Maavalla Kodalle sähköpostia ja tiedustelin vinkkejä hiisistä. Veljeskansan jäsenet lähettivät minulle (nähtävästi vielä työn alla olevan) suomenkielisen kuvauksen heidän uskostaan ja tarjoutuivat ystävällisesti esittelemään minulle ja seuralaiselleni henkilökohtaisesti Viron pyhiä paikkoja ensi kesänä. Hienoja, ystävällisiä ihmisiä. Laitan heiltä saamani vironuskon kuvauksen tähän esille. On hienoa huomata, miten paljon meidän uskoissamme ja ylipäätään maailmankatsomuksessamme on samaa. Virolaiset ovat tietysti uskonsa elävöittämisessä ja vaalimisessa pidemmällä – ja heiltä onkin hyvä ottaa oppia!


VIRONUSKOSTA
Kirjoittanut: Maavalla Koda

Virolaisten oma uskonto

Vironusko (maausk) on Viron alkukansan (maarahvas) ainoa oma luontouskonto. Sitä ei ole kukaan koskaan luonut, vaan se on syntynyt ja muuttunut tässä maassa yhdessä alkukansan kanssa lukemattomien sukupolvien aikana.

Ollessaan erottamaton kokonaisuus meidän maamme, perinteisen kulttuurimme sekä alkukansojemme kielten kanssa, se on jotakin enemmän kuin uskonto. Vironusko on jatkuva maailmankäsitys, perinne sekä elämäntapa, joka tässä muodossa on olemassa vain täällä, Virossa (Maavald).

Maan uskonnot

Virossa on monia kansoja ja kieliä kuten seton, võron, saaren, virun ja vatjan kielet sekä monia muita alkuperäiskansoja ja kieliä, joten myös uskontomme on monipuolinen. Ennen 1900-lukua oli kyllä olemassa yleinen virolainen yhtenäisyys: maakeel, maarahvas, Maavald, mutta käytännössä puhuttiin eri kansoista (eri identiteeteistä): virulased, saarlased, setud. Se näkyy hyvin lähinaapureiden kielten lainasanoissa. Niinpä koko maarahvas on suomeksi virolaiset (virulased ovat vatjalaisten naapureita Viron koillisosassa). Liiviläisille olemme kaikki soorlist, kirjaimellisesti saarenmaalaisia. Latvialaisille taas kaikki virolaiset ovat igauni – se johtuu alueesta Tartosta etelään Latvian rajan asti, mikä on Oandi, sen asukkaat ugalased. Jokaisella paikkakunnalla voimme tavata jonkun verran erilaisia tapoja. Esimerkiksi etelässä luonnon väkiä nimitetään äideiksi ja isiksi, mutta pohjoisessa haltijoiksi. Etelässä ja lännessä kevään saapumista juhlitaan muutama viikko aikaisemmin kuin pohjoisessa. Mutta aivan kuten eri maakalaiskansat muodostavat yhden kansan, eri uskonnotkin muodostavat yhden uskonnon.

Vironuskon monenlaisuuden juuret ovat Viron erilaisissa maastoissa, ilmastoissa, kielissä sekä kulttuurikontakteissa.

Perinteinen kulttuuri

Vironuskoisuus tarkoittaa sitä, että huomioi perinteet ja arvostaa niitä. Vironuskoiset eivät luo uusia perinteitä eivätkä lainaa niitä muilta kansoilta. Jos kuitenkin selviää, että lainaamatta ei pärjää, sitten otetaan puuttuva perinnesirpale heimokansalta. Vironusko kuuluu yhteen perheeseen muiden uralilaisten kansojen luontouskontojen kanssa.

Vironuskoisten seassa on niitä, joiden perheissä on sortovuosisatojen kuluessa säilynyt tietoista omauskoista perinnettä. Enemmistö löytää kuitenkin vironuskon itsenäisesti, mielenkiinnosta esivanhempien perinnettä sekä omia juuria kohtaan.

Omauskoinen perinne elää sirpaleina virolaisessa kulttuurissa. Meidän tavoissa, asenteissa, mutta etupäässä meidän kielessämme on paljon sellaista, jota oli meidän vironuskoisilla esivanhemmillammekin.

Nimenomaan tämä osa perinteestä joka on joutunut nykyaikaan, nimenomaan tämä sanoilla ilmaisematon ja kuvailematon, joka on saatu kodista henkilökohtaisen kokemuksen kautta, on oleellisinta.

Toiseksi oleellista on perinne, joka on kirjoitettu sekä tallennettu eri museoarkistoihin viimeisen 150 vuoden aikana. Ja ehkä viimeisenä herättää mielenkiintoa se perinne, joka löytyy vieraiden kirjoittamista aikakirjoista sekä vanhemmasta kirjallisuudesta.

Kaikki perinne ei ole kelvollista meille. On aika paljon sellaista, joka on lainattu eri kulttuureista eri aikoina ja joka on ristiriidassa kokonaisuuden kanssa. Sen takia on vironuskollisen perinteen etsiminen samankaltaista kuin kullan huuhtominen – talteen tulee seuloa kaikki arvokas ja oleellinen.

Hengellistetty luonto

Kuten maakalaiskansamme sekä heimolaistemme vanhat tarinat kertovat, alussa oli lintu. Sen munista syntyi maa ja ilma – luonto. Luonto kasvoi, kuten siemenestä kasvaa puu tai keltuaisesta kotka, kunnes kaikki tuli sielullisia täyteen. Sielu on tähdillä, kuulla, auringolla, ilmalla, vedellä, tulella, kivillä, maalla ja ylipäätänsä kaikella, mikä on.

Ihminen on vain yksi monien sielullisten parissa. Meillä kivien, kasvien sekä eläinten kanssa on yhteinen äiti – Maaäiti. Maakalaiskansa on tuhansien vuosien mittaan kasvanut Maaäidistä ja maalaiskansan tomu on kasvattanut Maaäidin hedelmällistä pintakerrostumaa. Olemme tuhansilla langoilla sidottu omaan maahan ja sen luontoon. Kaikkea, mitä meidän maalle tehdään, tehdään myös sen kansalle ja kaikkea, mitä kansalle tehdään, tehdään myös maallemme.

Vuodenkierto, elämä sovussa luonnon kanssa

Kansamme ajanlasku seuraa herkästi vuoden kulkua, oikeastaan luonnon – suunnattoman ison voiman – muuttumista siinä. Meidän juhlamme ja pyhämme ovat murrospisteitä luonnon ikuisessa kulussa.

Siitä, mitä ihminen pyhinä päivinä tekee tai jättää tekemättä, riippuu hänen sekä hänen omaisten hyvinvointi. Joulu, laskiainen, pääsiäinen, helluntai, juhannus, henkien aika sekä muut pyhät päivät ovat aikaa, jolloin kansamme tapoja rakkaina pitäen ammennamme voimaa luonnosta sekä esivanhemmistamme.

Elämänkierto ja esivanhemmat

Syntymä, häät sekä hautajaiset ovat ihmisen elämänkierron murrospisteitä. Kansamme tavat sekä taiat joita niissä tehdään, auttavat elämään sovunsoinnussa ihmisten, kuolleiden sekä luonnon voimien kanssa.

Maakalaismiehen elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu toisessa maailmassa, Tuonelanjoen toisella puolella. Kuolleet omaiset eivät jätä meitä lopullisesti, vaan tulevat tiettyinä pyhinä päivinä takaisin. Omissa ajatuksissamme olemme aina heidän kanssa, kysymme neuvoa sekä jaamme murheita. Elävät ja kuolleet pitävät näin yhtä. Yhdessä meitä on paljon.

Lehdot

Lehto on kansamme pyhä paikka. Se on kymmenien ja taas kymmenien sukupolvien pyhää aluetta, johon mennään tärkeimpinä päivinä sekä muissa oleellisissa tapauksissa. Siellä puhutaan luonnon voimien kanssa, saadaan osaa suuresta rauhasta sekä kerätään voimaa.

Lehto on rajoitettu maa-ala yhdessä siellä sijaitsevien kivien, vesien, kasvien sekä rakennuksien kanssa. Ennen lehtoon menoa puhdistetaan sekä oma ruumis että mieli. Lehdossa ei ajatella vihaisia ajatuksia, ei kirota, ei loukata puita, pensaita eikä muita ihmisiä.

Vironusko on luonteva

Kansamme elämänkatsomuksessa yksi keskeisiä käsitteitä on “mõnu” eli ‘suotuisa kulku’, ‘sujuvuus’. Tärkeää on elämä sekä kaiken siinä olevan sisältö. Jotta elämä kulkisi mukavasti ja sujuvasti, täytyy olla suotuisissa ja sujuvissa suhteissa sekä ihmisten, esivanhempien että luonnon ja sen voimien kanssa. Luontevaan ja sujuvaan elämään kuuluu terveydellinen ravinto, ympäristö sekä paljon muuta luonnollista, muun muassa mahdollisuus käydä lauantai-iltana saunassa.

Suopeat ja sujuvat suhteet ovat elämänmyönteisiä ja elinvoimaisia. Yhtäkään suhdetta ei saa käyttää hyväkseen eikä uuvuttaa. Osa suhteista pitääkin jäädä pintapuolisiksi, jotta ne eivät muuttuisi rasittaviksi eivätkä hankaliksi. Samalla on taas suhteita, joihin kannattaisi syventyä.

Suhteiden arvostamisen taito tulee vuosien ja kypsymisen mukaan. Suotuisat ja sujuvat suhteet eivät tyhjenny ja antavat kansan elää paikallisena, sopusoinnussa esivanhempien, muiden kansojen ja luonnon kanssa tuhansia vuosia.

Kansankin olemisen pitää olla suotuisa ja sujuva. Myös kansana oleminen merkitsee suhteita – suhteita omien kansalaisten, luonnon sekä muiden kansojen kanssa. Kansan tai kulttuurin todellisuudentaju – suhteiden arvostamisen ja kehittämisen taito – kypsyy sukupolvien mittaan. Sen takia on vanhan kulttuurin, vanhana kansana oleminen suotuisampaa ja sujuvampaa, sen suhteet ympäristön kanssa ovat tasapainoisempia. Kypsän kansan jäsen tietää, kuka hän on, mihin hän kuuluu ja mitä hänen täytyy tehdä. Hänen elämä on sen takia suotuisa ja sujuva.

MAAVALLAN KODAN ESITTELY

Yleiskuva ja tavoitteet

Taarauskoisten ja vironuskoisten Maavallan Kota (jatkossa Maavallan Kota) on Viron alkukansan omauskoisten kotien kattojärjestö. Maavallan Kodassa on edustettu kaksi uskontoa: ensimmäisen Viron tasavallan vuosina luotu taarauskonto ja vironusko – alkukansan oma luonnonuskonto.

Maavallan Kodan tavoite on luoda ehdot alkukansan omauskoisten maailman jatkumiseen sekä kehittymiseen, sen vakaumuksien seuraamiseen sekä tapojen toteuttamiseen.

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vedestä sinä olet tullut

Alkumeri

Luen legendaarisen uskontotieteilijä Mircea Eliaden teosta Pyhä ja profaani (ja huikean mielenkiintoinen teos onkin!). Eliade kirjoittaa monissa mytologioissa esiintyvästä “kaaoksen veden” myytistä. Monissa myyteissä esiintyy kaaoksen veden symboliikka, joka kuvaa sekä vailla muotoa olevaa kosmista materiaa että kuolleiden maailmaa – kaikkea mikä lähtee elämästä tai edeltää sitä. Tällainen kaoottinen vesi sijaitsee maailman ja Tuonelan risteyskohdassa sekä alkuajan syntymättömän ja syntyneen maailman välitilassa. Vesi mahdollistaa siirtymän elämän ja kuoleman välillä, muodon ja ilman muotoa olemisen välillä ja kaaoksen ja järjestetyn kosmoksen välillä. Eliade ei käytä esimerkkinä itämerensuomalaista mytologiaa, mutta tajusin heti, että tuo pätee (tietysti) myös meidän perinteeseemme.

Maailman synnyn alkumeri symboloi “kaaoksen vettä” ja muotoilematonta kosmista materiaa. Kaikkihan muistavat, että Väinämöinen muotoilee tuosta alkukaaoksesta liikkeillään maailman. Ei-mistään syntyy olevainen maailma. Koska alkuaikojen myytit tulevat todeksi uudestaan ja uudestaan, niin ihmisen syntymä on maailman synty: sikiö ajelehtii kohdun “alkumeressä”, saa muotonsa ja syntyy elämään, tähän maailmaan. Kuollessa ihminen astuu taas alkukaaokseen kun hänen ruumiinsa hajoaa. Vesi on läsnä kuoleman mielikuvissa. Vainaja ylittää synkän Tuonen virran, mikä ilmaisee hänen siirtyvän takaisin maailmaa edeltäneeseen tilaan. Vainajalat on monissa uskomuksissa sijoitettu saariin, siis veden ympäröimiksi, tai järven pohjaan. On myös viitteitä, että sielun on ajateltu siirtyvän tuonpuoleiseen samaa tietä kuin se syntyikin tähän maailmaa: naisen väen kautta takaisin kohtuun, siis alkumereen, emoon.

Lisää aiheesta: