Maausk – Vironusko

Olen lähdössä kesällä Viroon Mütofestiin. Virossa haluan tietysti käydä hiidessä kunnioittamassa paikallisia väkiä. Lähetinkin Maavalla Kodalle sähköpostia ja tiedustelin vinkkejä hiisistä. Veljeskansan jäsenet lähettivät minulle (nähtävästi vielä työn alla olevan) suomenkielisen kuvauksen heidän uskostaan ja tarjoutuivat ystävällisesti esittelemään minulle ja seuralaiselleni henkilökohtaisesti Viron pyhiä paikkoja ensi kesänä. Hienoja, ystävällisiä ihmisiä. Laitan heiltä saamani vironuskon kuvauksen tähän esille. On hienoa huomata, miten paljon meidän uskoissamme ja ylipäätään maailmankatsomuksessamme on samaa. Virolaiset ovat tietysti uskonsa elävöittämisessä ja vaalimisessa pidemmällä – ja heiltä onkin hyvä ottaa oppia!


VIRONUSKOSTA
Kirjoittanut: Maavalla Koda

Virolaisten oma uskonto

Vironusko (maausk) on Viron alkukansan (maarahvas) ainoa oma luontouskonto. Sitä ei ole kukaan koskaan luonut, vaan se on syntynyt ja muuttunut tässä maassa yhdessä alkukansan kanssa lukemattomien sukupolvien aikana.

Ollessaan erottamaton kokonaisuus meidän maamme, perinteisen kulttuurimme sekä alkukansojemme kielten kanssa, se on jotakin enemmän kuin uskonto. Vironusko on jatkuva maailmankäsitys, perinne sekä elämäntapa, joka tässä muodossa on olemassa vain täällä, Virossa (Maavald).

Maan uskonnot

Virossa on monia kansoja ja kieliä kuten seton, võron, saaren, virun ja vatjan kielet sekä monia muita alkuperäiskansoja ja kieliä, joten myös uskontomme on monipuolinen. Ennen 1900-lukua oli kyllä olemassa yleinen virolainen yhtenäisyys: maakeel, maarahvas, Maavald, mutta käytännössä puhuttiin eri kansoista (eri identiteeteistä): virulased, saarlased, setud. Se näkyy hyvin lähinaapureiden kielten lainasanoissa. Niinpä koko maarahvas on suomeksi virolaiset (virulased ovat vatjalaisten naapureita Viron koillisosassa). Liiviläisille olemme kaikki soorlist, kirjaimellisesti saarenmaalaisia. Latvialaisille taas kaikki virolaiset ovat igauni – se johtuu alueesta Tartosta etelään Latvian rajan asti, mikä on Oandi, sen asukkaat ugalased. Jokaisella paikkakunnalla voimme tavata jonkun verran erilaisia tapoja. Esimerkiksi etelässä luonnon väkiä nimitetään äideiksi ja isiksi, mutta pohjoisessa haltijoiksi. Etelässä ja lännessä kevään saapumista juhlitaan muutama viikko aikaisemmin kuin pohjoisessa. Mutta aivan kuten eri maakalaiskansat muodostavat yhden kansan, eri uskonnotkin muodostavat yhden uskonnon.

Vironuskon monenlaisuuden juuret ovat Viron erilaisissa maastoissa, ilmastoissa, kielissä sekä kulttuurikontakteissa.

Perinteinen kulttuuri

Vironuskoisuus tarkoittaa sitä, että huomioi perinteet ja arvostaa niitä. Vironuskoiset eivät luo uusia perinteitä eivätkä lainaa niitä muilta kansoilta. Jos kuitenkin selviää, että lainaamatta ei pärjää, sitten otetaan puuttuva perinnesirpale heimokansalta. Vironusko kuuluu yhteen perheeseen muiden uralilaisten kansojen luontouskontojen kanssa.

Vironuskoisten seassa on niitä, joiden perheissä on sortovuosisatojen kuluessa säilynyt tietoista omauskoista perinnettä. Enemmistö löytää kuitenkin vironuskon itsenäisesti, mielenkiinnosta esivanhempien perinnettä sekä omia juuria kohtaan.

Omauskoinen perinne elää sirpaleina virolaisessa kulttuurissa. Meidän tavoissa, asenteissa, mutta etupäässä meidän kielessämme on paljon sellaista, jota oli meidän vironuskoisilla esivanhemmillammekin.

Nimenomaan tämä osa perinteestä joka on joutunut nykyaikaan, nimenomaan tämä sanoilla ilmaisematon ja kuvailematon, joka on saatu kodista henkilökohtaisen kokemuksen kautta, on oleellisinta.

Toiseksi oleellista on perinne, joka on kirjoitettu sekä tallennettu eri museoarkistoihin viimeisen 150 vuoden aikana. Ja ehkä viimeisenä herättää mielenkiintoa se perinne, joka löytyy vieraiden kirjoittamista aikakirjoista sekä vanhemmasta kirjallisuudesta.

Kaikki perinne ei ole kelvollista meille. On aika paljon sellaista, joka on lainattu eri kulttuureista eri aikoina ja joka on ristiriidassa kokonaisuuden kanssa. Sen takia on vironuskollisen perinteen etsiminen samankaltaista kuin kullan huuhtominen – talteen tulee seuloa kaikki arvokas ja oleellinen.

Hengellistetty luonto

Kuten maakalaiskansamme sekä heimolaistemme vanhat tarinat kertovat, alussa oli lintu. Sen munista syntyi maa ja ilma – luonto. Luonto kasvoi, kuten siemenestä kasvaa puu tai keltuaisesta kotka, kunnes kaikki tuli sielullisia täyteen. Sielu on tähdillä, kuulla, auringolla, ilmalla, vedellä, tulella, kivillä, maalla ja ylipäätänsä kaikella, mikä on.

Ihminen on vain yksi monien sielullisten parissa. Meillä kivien, kasvien sekä eläinten kanssa on yhteinen äiti – Maaäiti. Maakalaiskansa on tuhansien vuosien mittaan kasvanut Maaäidistä ja maalaiskansan tomu on kasvattanut Maaäidin hedelmällistä pintakerrostumaa. Olemme tuhansilla langoilla sidottu omaan maahan ja sen luontoon. Kaikkea, mitä meidän maalle tehdään, tehdään myös sen kansalle ja kaikkea, mitä kansalle tehdään, tehdään myös maallemme.

Vuodenkierto, elämä sovussa luonnon kanssa

Kansamme ajanlasku seuraa herkästi vuoden kulkua, oikeastaan luonnon – suunnattoman ison voiman – muuttumista siinä. Meidän juhlamme ja pyhämme ovat murrospisteitä luonnon ikuisessa kulussa.

Siitä, mitä ihminen pyhinä päivinä tekee tai jättää tekemättä, riippuu hänen sekä hänen omaisten hyvinvointi. Joulu, laskiainen, pääsiäinen, helluntai, juhannus, henkien aika sekä muut pyhät päivät ovat aikaa, jolloin kansamme tapoja rakkaina pitäen ammennamme voimaa luonnosta sekä esivanhemmistamme.

Elämänkierto ja esivanhemmat

Syntymä, häät sekä hautajaiset ovat ihmisen elämänkierron murrospisteitä. Kansamme tavat sekä taiat joita niissä tehdään, auttavat elämään sovunsoinnussa ihmisten, kuolleiden sekä luonnon voimien kanssa.

Maakalaismiehen elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu toisessa maailmassa, Tuonelanjoen toisella puolella. Kuolleet omaiset eivät jätä meitä lopullisesti, vaan tulevat tiettyinä pyhinä päivinä takaisin. Omissa ajatuksissamme olemme aina heidän kanssa, kysymme neuvoa sekä jaamme murheita. Elävät ja kuolleet pitävät näin yhtä. Yhdessä meitä on paljon.

Lehdot

Lehto on kansamme pyhä paikka. Se on kymmenien ja taas kymmenien sukupolvien pyhää aluetta, johon mennään tärkeimpinä päivinä sekä muissa oleellisissa tapauksissa. Siellä puhutaan luonnon voimien kanssa, saadaan osaa suuresta rauhasta sekä kerätään voimaa.

Lehto on rajoitettu maa-ala yhdessä siellä sijaitsevien kivien, vesien, kasvien sekä rakennuksien kanssa. Ennen lehtoon menoa puhdistetaan sekä oma ruumis että mieli. Lehdossa ei ajatella vihaisia ajatuksia, ei kirota, ei loukata puita, pensaita eikä muita ihmisiä.

Vironusko on luonteva

Kansamme elämänkatsomuksessa yksi keskeisiä käsitteitä on “mõnu” eli ‘suotuisa kulku’, ‘sujuvuus’. Tärkeää on elämä sekä kaiken siinä olevan sisältö. Jotta elämä kulkisi mukavasti ja sujuvasti, täytyy olla suotuisissa ja sujuvissa suhteissa sekä ihmisten, esivanhempien että luonnon ja sen voimien kanssa. Luontevaan ja sujuvaan elämään kuuluu terveydellinen ravinto, ympäristö sekä paljon muuta luonnollista, muun muassa mahdollisuus käydä lauantai-iltana saunassa.

Suopeat ja sujuvat suhteet ovat elämänmyönteisiä ja elinvoimaisia. Yhtäkään suhdetta ei saa käyttää hyväkseen eikä uuvuttaa. Osa suhteista pitääkin jäädä pintapuolisiksi, jotta ne eivät muuttuisi rasittaviksi eivätkä hankaliksi. Samalla on taas suhteita, joihin kannattaisi syventyä.

Suhteiden arvostamisen taito tulee vuosien ja kypsymisen mukaan. Suotuisat ja sujuvat suhteet eivät tyhjenny ja antavat kansan elää paikallisena, sopusoinnussa esivanhempien, muiden kansojen ja luonnon kanssa tuhansia vuosia.

Kansankin olemisen pitää olla suotuisa ja sujuva. Myös kansana oleminen merkitsee suhteita – suhteita omien kansalaisten, luonnon sekä muiden kansojen kanssa. Kansan tai kulttuurin todellisuudentaju – suhteiden arvostamisen ja kehittämisen taito – kypsyy sukupolvien mittaan. Sen takia on vanhan kulttuurin, vanhana kansana oleminen suotuisampaa ja sujuvampaa, sen suhteet ympäristön kanssa ovat tasapainoisempia. Kypsän kansan jäsen tietää, kuka hän on, mihin hän kuuluu ja mitä hänen täytyy tehdä. Hänen elämä on sen takia suotuisa ja sujuva.

MAAVALLAN KODAN ESITTELY

Yleiskuva ja tavoitteet

Taarauskoisten ja vironuskoisten Maavallan Kota (jatkossa Maavallan Kota) on Viron alkukansan omauskoisten kotien kattojärjestö. Maavallan Kodassa on edustettu kaksi uskontoa: ensimmäisen Viron tasavallan vuosina luotu taarauskonto ja vironusko – alkukansan oma luonnonuskonto.

Maavallan Kodan tavoite on luoda ehdot alkukansan omauskoisten maailman jatkumiseen sekä kehittymiseen, sen vakaumuksien seuraamiseen sekä tapojen toteuttamiseen.

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Syntymästä kuolemaan

Kirjoitin muutaman sanan elämästä ja kuolemasta ja sen sellaisesta. Pahoittelen korkealentoisuutta mutta en osaa tuollaisesta aiheesta muulla tavoin kirjoittaa. :)

Vanhassa suomalaisessa kulttuurissa utuinen ja alkuvoimainen sauna on ollut paikka sekä syntymälle että kuolemalle. Lapset synnytettiin saunassa ja siellä pestiin kuolleiden ruumiit. Näihin tapoihin oli monia käytännöllisiä syitä, mutta symbolisella tasolla sauna oli pyhä paikka, joka oli yhteydessä tuonpuoleiseen. Olen kutsunut tuonpuoleista ”Näkymättömäksi” mutta yhtä hyvin voidaan ”Ykseydestä”, ”Selittämättömästä”, ”Jumalallisesta” tai ”Mysteeristä”. Nuo sanat kuvaavat maailman ikuista ykseyttä, kaikkea äärellistä ja määrällistä olemassaoloa suurempaa kokonaisuutta, joka on enemmän kuin osiensa summa. Näkymätön ei ole mikään paikka, olotila, persoona tai maailman erillinen osa, vaan kaikkien muotojen ja identiteettien lähde, ikuinen kokonaisuus, joka on ihmismielelle selittämätön ja kielen ja järjen tavoittamattomissa. Se on kaikki mitä on. Ja maailman ei ole staattinen vaan jatkuvaa muutosta. Se synnyttää itsestään muotoja, joita me kutsumme taivaaksi, maaksi, ihmisiksi, eläimiksi, kiviksi, puiksi tai tuuleksi. Kaikki ovat ykseyden muotoja, mutta ykseys ei ole pelkästään jokin näistä muodoista. Maailma jatkuvaa mysteerin muotoutumista; asiat syntyvät, saavat muotonsa, elävät, kuolevat ja menettävät muotonsa sulautuen takaisin selittämättömään. Sauna oli pyhä, koska saunassa vastasyntynyt astui tähän maailmaan ja elämäänsä, ja koska sauna oli paikka jossa ihmisen kuolevainen ruumis hyvästeltiin ennen sen hajoamista.

Syntymisen ja kuolemisen vuorottelu kuvaa hyvin maailman jatkuvaa muutosta. Maailma ei koskaan saavuta lopullista järjestystä ja pysyvää asioiden tilaa, mutta muutos noudattaa tiettyä tasapainoa ja rytmiä. Rytmit perustuvat erilaisille vastakohdille: elämää seuraa kuolema, kuolemasta syntyy elämää, valo seuraa pimeyttä ja pimeys vaihtuu valoon. Vastakohdat ovat toisistaan riippuvaisia ja toisiaan määritteleviä, saman Näkymättömän eri puolia. Syntymässä on jo kuoleman siemen ja kuolema synnyttää elämää. Kuoleman ja elämän, mustan ja valkoisen, symboliikka on kauniilla tavalla esillä pellavan syntyrunossa. Runo kertoo, miten kerran kuoli musta ruuna, miten valkea hevonen vaipui nurmelle nimettömälle, maalle tuntemattomalle. Hevosen ruumis poltettiin ja nurmi kynnettiin hevosen luilla. Palosta syntyi tuhkaa. Pellavan siemen kylvettiin tuhkaan. Eräänä kesäisenä yönä maasta nousi pellavan taimi, uusi elämä. Huolimatta siis siitä, että kaikki on jatkuvaa muutosta ja epätasaista vastakohtien kamppailua, maailmassa tuntuu olevan jotain mielekästä. Mielekkyys ei kuitenkaan synny mistään pysyvästä tilasta, sillä jokainen pysyvä tila on mieletön, koska vastakohdat tulevat korvaamaan sen. Jokainen elämä tulee päättymään ja synnyttämään uutta, jokainen muoto tulee hajoamaan muodottomaksi ja saamaan uuden muodon, jokainen järjestys tulee muuttumaan kaaokseksi ja järjestäytymään uudelleen uuteen muotoon. Tasapainoinen suhde maailmaan syntyy, kun ihminen ymmärtää hetkellisen vastakohtaisen muutoksen ikuisen ykseyden ilmauksena. Hengellisyys, taide, etiikka ovat kaikki parhaimmillaan tapoja saada yhteys kaikkien noiden muotojen ja vastakohtien ykseyteen. Voidaan sanoa, että kaikkien kolmen, hengellisyyden, taiteen ja etiikan, perimmäisenä tavoitteena on antaa vastauksia siihen, miten elää tasapainossa osana ikuisesti muuttuvaa maailmaa, miten ymmärtää kaiken yhteys – sekä se, että ihmismielellä näyttäytyvät vastakohdat ovat pohjimmiltaan illusorisia, saman ikuisen muutosrytmin eri puolia.

Lemminkäisen äiti

Vastakohtien maailmassa siirtyminen ei-elävästä eläväksi on siirtymistä muodottomuudesta ja rajattomuudesta rajalliseen muotoon ja sitä kautta ainutlaatuisuuteen. Mircea Eliaden mukaan “kaaoksen vesi” kuvaa monissa myyteissä sekä vailla muotoa olevaa kosmista materiaa että kuolleiden maailmaa – kaikkea mikä lähtee elämästä tai edeltää sitä. Tällainen kaoottinen vesi sijaitsee maailman ja tuonpuoleisen risteyskohdassa sekä alkuajan syntymättömän jumalten todellisuuden ja syntyneen maailman välitilassa. Vesi mahdollistaa siirtymän elämän ja kuoleman välillä, muodon ja ilman muotoa olemisen välillä sekä kaaoksen ja järjestetyn kosmoksen välillä. “Kaaoksen vesi” tuo mieleen maailmansyntymyytin synkkänä aaltoilevan alkumeren, josta maailma muotoillaan. Muodottomasta, rajattomasta alkukaaoksesta syntyy jumalten muovaamana rajattu järjestyksen ja muotojen maailma. Aivan kuten jokainen sikiö ajelehtii ennen syntymäänsä kohdun alkumeressä, josta se syntyy elämään. Olennon kuollessa sen rajattu muoto ja järjestys hajoavat ja se sulautuu taas osaksi kaaoksen merta. Vesi esiintyykin usein vainajauskomuksissa; kuolleet pestiin viimeistä matkaa varten, kalmistoja sijoitettiin saariin ja vainajalaan pääsi lähteen, suonsilmän tai järvenpohjan kautta. Keskeinen kuolemaan liittyvä vesisymboli on Tuonen virta, joka kuolleiden sielujen tulee ylittää tuonpuoleiseen päästäkseen. Tuonen virran voi katsoa symboloivan ruumiin hajoamista ja ajan virtaamista. Tuonen verinen poika tunnetusti hakkaa Lemminkäisen palasiksi tummaan virtaan, josta Lemminkäisen äiti kokoaa poikansa jäännökset ja herättää ne henkiin shamanistista initiaatioriitin tapaan. Jos Lemminkäisen äiti todella Päivätär (Aurinko), ja Lemminkäisen kuolema ja henkiin herääminen kuvaa vuodenkierron kulkua, niin joen mukana hengettömänä virtaamisen voi hyvinkin tulkita ajan kulumiseksi. Tuonen virran yli kulkevat vainajien sielut siirtyvät siis rajallisesta, ajallisesta ja ruumiillisesta olemassaolostaan ajan ja muodon ulkopuolelle, ehkä sukeltaen maailman syntyä edeltävään kaaoksen alkumereen.

Ihmisten maailma on ainoa paikka, jossa kaikki kolme sielua – henki, luonto ja itse – pääsevät yhdistymään. Kuoleman jälkeen kukin menee omaa tietään. Tämä tarkoittaa sitä, että maailma on ainoa todellisuus, jossa ihmiset voivat toteuttaa koko potentiaaliaan. Ihmisten kokemukset kuolleista ja vuosituhansia jatkunut vainajienpalvonta tuntuvat sanovan, että kuolleiden ja elävien välillä on yhteys. Vainajien kiinnostusta osallistua ihmisten elämään voi selittää juuri sillä, että vain elävillä on mahdollisuus ihmisyyden koko potentiaaliin. Jos kuolemanjälkeinen on rajatun ja ajallisen olemassaolon ulkopuolella, niin vainajien sieluille kaikki asiat tapahtuvat yhtenä kokonaisuutena ilman aikakäsitystä tai mahdollisuutta erottaa kokemuksia toisistaan. Vain elävällä rajallisella olennolla on mahdollista kokea jokin tietty asia tai tietty tunne. Vain ajassa elävä voi kokea hetkellisiä asioita. Mutta tässä onkin elämän paradoksi, ajatus kaiken hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta saattaa ihmismielen melankoliaan. Mutta ymmärtämällä asian pyhän ykseyden ikuisen muutoksen kannalta tuokin melankolia voi saada jumalallisen pohjavireen. Maailmaan kuuluvat elämää rikastuttavat asiat, kuten ystävät, huumori, ruoka, seksuaalisuus, mutta ominaista näille kaikille asioille on juuri hetkellisyys – ja se, että ilman viisautta ja kohtuullisuutta ne johtavat epätasapainoon. Ehkä juuri noita hyveitä esivanhemmat haluavat meille opettaa. Me taas voimme antaa esivanhemmille osan tässä maailmassa, yhdistäen elävät ja kuolleet kaiken olevan pyhään ykseyteen.

Lisää aiheesta:

Vedestä sinä olet tullut

Alkumeri

Luen legendaarisen uskontotieteilijä Mircea Eliaden teosta Pyhä ja profaani (ja huikean mielenkiintoinen teos onkin!). Eliade kirjoittaa monissa mytologioissa esiintyvästä “kaaoksen veden” myytistä. Monissa myyteissä esiintyy kaaoksen veden symboliikka, joka kuvaa sekä vailla muotoa olevaa kosmista materiaa että kuolleiden maailmaa – kaikkea mikä lähtee elämästä tai edeltää sitä. Tällainen kaoottinen vesi sijaitsee maailman ja Tuonelan risteyskohdassa sekä alkuajan syntymättömän ja syntyneen maailman välitilassa. Vesi mahdollistaa siirtymän elämän ja kuoleman välillä, muodon ja ilman muotoa olemisen välillä ja kaaoksen ja järjestetyn kosmoksen välillä. Eliade ei käytä esimerkkinä itämerensuomalaista mytologiaa, mutta tajusin heti, että tuo pätee (tietysti) myös meidän perinteeseemme.

Maailman synnyn alkumeri symboloi “kaaoksen vettä” ja muotoilematonta kosmista materiaa. Kaikkihan muistavat, että Väinämöinen muotoilee tuosta alkukaaoksesta liikkeillään maailman. Ei-mistään syntyy olevainen maailma. Koska alkuaikojen myytit tulevat todeksi uudestaan ja uudestaan, niin ihmisen syntymä on maailman synty: sikiö ajelehtii kohdun “alkumeressä”, saa muotonsa ja syntyy elämään, tähän maailmaan. Kuollessa ihminen astuu taas alkukaaokseen kun hänen ruumiinsa hajoaa. Vesi on läsnä kuoleman mielikuvissa. Vainaja ylittää synkän Tuonen virran, mikä ilmaisee hänen siirtyvän takaisin maailmaa edeltäneeseen tilaan. Vainajalat on monissa uskomuksissa sijoitettu saariin, siis veden ympäröimiksi, tai järven pohjaan. On myös viitteitä, että sielun on ajateltu siirtyvän tuonpuoleiseen samaa tietä kuin se syntyikin tähän maailmaa: naisen väen kautta takaisin kohtuun, siis alkumereen, emoon.

Lisää aiheesta: