Alkumeri

Luen legendaarisen uskontotieteilijä Mircea Eliaden teosta Pyhä ja profaani (ja huikean mielenkiintoinen teos onkin!). Eliade kirjoittaa monissa mytologioissa esiintyvästä ”kaaoksen veden” myytistä. Monissa myyteissä esiintyy kaaoksen veden symboliikka, joka kuvaa sekä vailla muotoa olevaa kosmista materiaa että kuolleiden maailmaa – kaikkea mikä lähtee elämästä tai edeltää sitä. Tällainen kaoottinen vesi sijaitsee maailman ja Tuonelan risteyskohdassa sekä alkuajan syntymättömän ja syntyneen maailman välitilassa. Vesi mahdollistaa siirtymän elämän ja kuoleman välillä, muodon ja ilman muotoa olemisen välillä ja kaaoksen ja järjestetyn kosmoksen välillä. Eliade ei käytä esimerkkinä itämerensuomalaista mytologiaa, mutta tajusin heti, että tuo pätee (tietysti) myös meidän perinteeseemme.

Maailman synnyn alkumeri symboloi ”kaaoksen vettä” ja muotoilematonta kosmista materiaa. Kaikkihan muistavat, että Väinämöinen muotoilee tuosta alkukaaoksesta liikkeillään maailman. Ei-mistään syntyy olevainen maailma. Koska alkuaikojen myytit tulevat todeksi uudestaan ja uudestaan, niin ihmisen syntymä on maailman synty: sikiö ajelehtii kohdun ”alkumeressä”, saa muotonsa ja syntyy elämään, tähän maailmaan. Kuollessa ihminen astuu taas alkukaaokseen kun hänen ruumiinsa hajoaa. Vesi on läsnä kuoleman mielikuvissa. Vainaja ylittää synkän Tuonen virran, mikä ilmaisee hänen siirtyvän takaisin maailmaa edeltäneeseen tilaan. Vainajalat on monissa uskomuksissa sijoitettu saariin, siis veden ympäröimiksi, tai järven pohjaan. On myös viitteitä, että sielun on ajateltu siirtyvän tuonpuoleiseen samaa tietä kuin se syntyikin tähän maailmaa: naisen väen kautta takaisin kohtuun, siis alkumereen, emoon.

Samankaltaisia artikkeleita