Suru

Olga Bondar

Suru suuri syömmessäni
vihan valtavan edessä.

Oi, tule Kuolema kylästä
ja ota omaksi, sillä
ei minusta tänne miestä,
sankaria suurenmoista.

Katson kuuta, kosken maata,
silti kyyneleet valuvat.
Istun hiljaa, nauran illat,
suru vain iloni tiellä.

Tule, Surma, vie minutkin
täältä Kalman kartanoihin.
Ei minun eloni onni
ole onnea iloista.

Vaikka kaikki vierelläni
visertäisi huomisesta,
itse huomista en tunne,
tulevaksi, saapuvaksi.

Metsään viekää mentyäni,
taakse saunan sauhuavan,
siellä kauniit yöt kesäiset
lepään portilla Manalan.

On jo vaikea näin olla,
hetken onneni herääkin,
ei se kauan mieltä nosta,
saatikaan jaloillaan seiso.

Hyräillä voin pienen hetken,
iloitakin ja hymyillä,
katsoa voin maat ja kaiken,
kuulla sirkkojen helinän.

Mutta katso silmiäni,
silmissäni synkkä mieli,
sillä mielessä on aina
toivo kuoleman tulosta.

–Tuomas Keskimäki

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Karhunhampaita ja kohtalonnuolia

..Eli muutama sana kansanparannuksesta ja kansanparantajista.

Noita parantamassa.
Noita parantamassa.

Kansanparantajat

Kansanparantaja oli arvostettu ja tärkeä henkilö oman yhteisönsä keskuudessa. Parantaja oli usein samalla tietäjä. Tietäjä oli aina poikkeusyksilö, jota pelättiin ja kunnioitettiin. Tietäjä oli yhteisönsä henkinen johtaja. Hänen apuunsa käännyttiin, jos jokin asia horjutti yhteisön normaalia elämänmenoa. Tietäjän viisautta ja tietoja arvostettiin, ja hänellä oli usein selvännäkijän kykyjä. Tietäjältä kysyttiin neuvoa monissa asioissa aina avioitumisesta maakauppoihin asti. Parantaja oppi taitonsa itse tai sai ne vanhemmalta taitajalta. Parantajien itseoppimat keinot olivat usein vaistonvaraisia kokemusperäisiä menetelmiä, mutta niiden ”logiikka” oli sidoksissa ihmisen myytilliseen maailmankuvaan. Usein parannustaito periytyi suvussa. Vanhempi parantaja opetti tietonsa ja taitonsa valitsemalleen sukulaiselleen, esimerkiksi lapselleen. Erään uskomuksen mukaan hammas suussa syntynyt lapsi oli erityisen hyvä omaksumaan opit, sillä hän kantoi tietäjän sielua. Myös muu kuin sukulainen saattoi tulla kuuluisan tietäjän luo oppia hakemaan. Oppi voitiin ostaa esimerkiksi viinaryypyllä. Lapin noitia arvostettiin, ja heidän luokse tultiin pitkienkin matkojen takaa oppia hakemaan.

Varsinkin ”vähäisemmissä” kansanparantajissa oli eri alojen ”spesialisteja”. Oli kuppareita, suoneniskijöitä, hierojia, nikamien niksauttajia, rohdoilla ja yrteillä parantajia, verenseisauttajia ja niin edelleen. Kansanparannuksen tutkija Olavi Räsänen jakaa parantajat neljään ryhmään:

ekstaatikot eli hurmoshenkiset noidat, jotka vaipuivat transsiin parannuksen aikana
verbalistit eli sanalla parantajat, joiden parannusvoima oli sanoissa ja loitsuissa
herbalistit, jotka paransivat yrteillä ja rohdoilla
teknikot, jotka paransivat käsillään, eivätkä käyttäneet lainkaan loitsuja tai taikoja.

Viimeksi mainittuja olivat esimerkiksi hierojat, kupparit ja niksauttelijat. Jaottelu on tietysti viitteellinen ja etenkin mahtavat parantajat hallitsivat usein monenlaisia taitoja. Tässä kirjoituksessa käsitellään lähinnä parannuskeinoja, joihin liittyy taikuutta ja yliluonnollisia sekä myytillisiä elementtejä.

Jane Tuovisen mukaan parantajaksi aikovan olennainen luonteenomaisuus oli halu auttaa lähimmäistään. Rehellisten ja asiansa osaavien kansanparantajien jalanjäljissä kulki kuitenkin ns. puoskareita ja huijareita, joiden parannustaidot saattoivat olla olemattomat. Kansanparantajan ja puoskarin eron voisi sanoa olleen siinä, että puoskari ei välittänyt potilaastaan, vaan hänen toimintaansa ohjasi raha. Parantajan arvostus ei riippunut pelkästään hänen parannuskyvyistään vaan myös parantajan asemasta yhteisössä. Elämäntavoiltaan rehti ja kunnollinen parantaja oli arvostetumpi kuin juoppo maankiertäjä. Toisaalta kuuluisille ja mahtaville tietäjille sallittiin Tuovisen mukaan vähän paheitakin. Vähäisempiä parantajia kuten kuppareita ja hierojia saatettiin kuitenkin ivata ankarasti heidän vähemmän mairittelevista luonteenpiirteistään ja elämäntavoistaan. Parantajien joukossa oli sekä ammattilaisia, että niitä, jotka tekivät parannustyötään muun työn ohella. Lisäksi oli kylästä toiseen kiertäviä parantajia. Kiertävät parantajat eivät useimmiten pyytäneet työstään suuria palkkioita. Useille riitti ruokapalkka ja yösija talosta. Lisäksi kiertolaisparantajille saatettiin lahjoittaa rahaa, kangasta, vuotia jne. Kun tieto kiertävän parantajan saapumisesta levisi kylään, kaikki lähiseudun asukkaat ilmaantuivat usein hänen luokseen hoidattamaan vaivojaan.

Uskonpuhdistuksen levitessä Suomeen alkoi myös taistelu yliluonnollista kansanparannusta vastaan. Luterilainen kirkko alkoi vähitellen pitää kaikkia kansanparantajia paholaisen liittolaisina. Varsinaiset noitavainot Suomessa keskittyvät 1600-luvulla, jolloin Tuovisen mukaan 50–60 henkeä tuomittiin noituudesta kuolemaan, yli puolet heistä Pohjanmaalla. Tyypillisen noidan ja parantajan kohtalon koki muuan parantaja nimeltä Eerikki Puujumala, joka kierteli 1600-luvulla Varsinais-Suomessa. Kerrotaan, että Eerikki pystyi nostattamaan ja parantamaan tauteja. Lopulta Eerikki vangittiin ja häntä syytettiin muun muassa siitä, että hän oli noitunut tyrän erääseen talonpoikaan. Syytetty kertoi, että hänen parannustaitonsa ovat vain suvun ja perintöä ja hän sanoi käyttävänsä apunaan parannuksessa vain ilmaa. Eerikki Puujumala tuomittiin käräjillä kuolemaan.

Esimerkki 1800-luvun noidasta on Kurun korvessa asunut tietäjä-Matti, oikealta nimeltään Matti Haaru. Matin suku eli 1600–1700-luvuilla Kurun erämaassa lähes eristyksissä muusta maailmasta. Ei siis ihme, että vanha tieto säilyi suvussa. Samalla erämaan siimeksessä eläminen herkisti ihmiset luonnon väkien ymmärtämiseen. 1800-luvulla vaikuttanut Haarun Matti oli parantaja ja selvännäkijä, noidaksikin sanottu. Monen apua hakeneen kyläläisen tauti jäi mäelle. Kerrotaan, että Matti loihti taudit puutikkuihin, joita hän kätki kuusen kuoren väliin yhdessä rohtojensa kanssa. Ennen kuolemaansa Matti manasi, että joka hänen kuusensa kaataa, se saa päällensä kaikki siihen kätketyt taudit. Matin kuusi seisoo yhä ylväästi paikallaan Kurussa.

Noitia ei saatu hävitetty kansan keskuudesta. Suomen maaseudulla eli vielä 1960-luvulle asti yksittäisiä kansanparantajia, joita voidaan hyvin kutsua noidiksi tai tietäjiksi. Jane Tuovinen kirjoittaa kirjassaan Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa erään myöhäisen tietäjäsuvun vaiheista:

Valtimolainen Pekka Tuovinen (1892-1961) oli pelätty noita ja tietäjä, josta ei Valtimolla uskallettu edes ääneen puhua. Pekka Tuovinen oli suurehkon talon isäntä ja hän oli jo ulkonäöltään pelottava. Suuri, kulmikas ja tuimannäköinen miehenjärkäle. Häntä voisi sanoa todellisten intomiesten ja šamaanien viimeiseksi jälkeläiseksi, joka parantaessaan etsi taudin syytä ja aiheuttajaa eräänlaisessa hurmostilassa. Silloin hänen silmänsä pyörivät verestävinä päässä, suusta pursui vaahtoa ja koko mies vapisi ja vavahteli kuin horkassa ja loitsujen sanat tulivat hänen suustaan mahtavina karjahduksina. Sellaista velhoa katsellessa ja kuunnellessa moni varmasti parani jo pelkästä säikähdyksestä.

Pekka eli kirkonkirjojen mukaan Pietari Tuovinen oli vanhaa velhosukua. Hänen isoisänsä Nurmeksen Kynsiniemessä asunut Petter Tuovinen oli saanut mahtinsa lappalaiselta. Petter Tuovisen poika Antti Tuovinen, Pekan isä, ei kuitenkaan saanut tietojaan omalta isältään, vaan kasvatusisältään ja vaariltaan Juuso Tietäväiseltä. Antti Tuovinen muutti sittemmin Nurmeksesta Valtimolle ja tuli siellä pian kuuluisaksi tietäjäksi. Hän osasi parantaa sekä ihmisiä että elämiä, seisauttaa veren ja lumota käärmeet. Hänen luonaan kävi paljon avunhakijoita ja monet häneltä myös avun saivat. Ukon sanottiin olevan liitossa itse rajapirun kanssa.

Kun Antti Tuovisen luo tuli avunhakija, hän ei aluksi ollut huomaavinaankaan tulijaa eikä kuulevinaan tämän asiaa. Ukko vain istui sängyn laidalla ja läpsytteli jalkojaan lattiaan ja sanaakaan sanomatta lähti sitten tuvasta pajaan. Hän viipyi aikansa ja palasi lopulta muassaan rohdot avunhakijalle. Kiitosta ei tietäjälle saanut sanoa eikä liioin rahaa antaa, sillä silloin rohdot eivät enää olisi tepsineet.

Antti Tuovisella oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä, mutta parannuskonstinsa ja tietonsa hän opetti pojistaan vain Pekalle, joka eniten muistutti isäänsä. Pekka osasikin sitten isänsä tavoin parantaa ihmisiä ja eläimiä ja seisottaa veret. Jos ei seisottaminen muuten onnistunut, niin Pekka ryhtyi veren keittoon. Keitinvedellä hän voiteli haavaa ja se kuulemma oli aina tepsinyt. Monien loitsujen sanat Pekka Tuovisella oli myös hallussaan mm. käärmeen kutsuloitsu.

Myöhempinä aikoina tietäjät ja noidat väistyivät kuitenkin hiljakseen “tavallisten” kansanparantajien tieltä. Kansanparantajat saivat edelleen tietonsa vanhemmilta kansanparantajilta, mutta vanhan kansanuskon kadotessa yliluonnollisen rooli kansanparannuksessa heikkeni ja vain kasvilääkintätieto jäi elämään. 1900-luvun alussa elänyt viitasaarelainen Tahvo Pyörni oli tunnettu kasvilääkitsijä. Hän keitti muun muassa voikukan juuresta ja pihlajanmarjoista voiteita. Pyörni ei hoitanut sisätauteja, mutta saavutti hämmästyttäviä paranemisia verenmyrkytyksissä. Hän oli myös taitava eläinten lääkitsijä.

Taudit ja parantaminen

Vanha kansa käsitti taudit sielullisiksi olennoiksi, jotka pääsivät tunkeutumaan ihmisen sisimpään, mahdollisesti kohtalokkain seurauksin. Taudit oli synnyttänyt Loviatar, Tuonen musta ja sokea tyttö, jonka itätuuli saattoi tiineeksi. Taudit jaettiin panentatauteihin ja jumalantauteihin. Panentataudit olivat tauteja, jotka pahansuopa ihminen tai haltija oli sairastuneeseen lähettänyt. Oli tärkeää tietää, oliko ihmiseen tarttunut tauti panentatauti vai jumalantauti. Jumalantauti oli nimittäin kuolemaksi: siihen ei tunnettu parannuskeinoa tai tehoavaa loitsua. Panentataudit voitiin taas parantaa kansanparannuksen keinoin. Jumalantauteja pidettiin Jumalan lähettäminä, sellaisiksi katsottiin esimerkiksi rokkotaudit sekä taudit, jotka veivät ikäloput vanhukset hautaan. Jumalantaudit hyväksyttiin osana maailmaa ja kohtaloa. Panentataudit taas nähtiin pahan ilmauksina. Ne olivat kateiden tai muiden pahansuopien aiheuttamia, ja ryömivät ihmiseen soista, metsistä, kalmistoista, vesistä, tuulesta ja muista paikoista paikkahaltijoiden laittamina. Panentatauti voitiin panna ihmiseen manaamalla, kiroamalla, loihtimalla, “ampumalla” ja katsomalla. Ampumiseen viittaavat joidenkin tautien nimetkin kuten noidannuoli, ruttonuoli ja ammus. “Nuolien” myytillinen alkuperä on Ison tammen tarussa, jossa tammen oksa toi ikuisen onnen, latva ikuisen taian ja lehvä ikuisen lemmen. Tammen lastut kuitenkin ajelehtivat Pohjolaan, jossa niistä veistettiin nuolia.

Min on lastu lonkahteli,
Meren lieto liikutteli,
Pohjan penkeren peräh.
Tuli koira rautahammas,
Suolet vaskesta valettu,
Tuon kanto kavon kätehen,
Tuota kapo katselevi:
Tuosta noita nuolet saisi.

Asiaa voi ajatella niin, että maailmassa singahtelee Pohjolan nuolia, joiden iskiessä ihminen sairastuu. Kohtalonnuolilta suojauduttiin loitsuin, rukouksin ja muiden taikakeinojen avulla. Sairauksilta ja onnettomuuksilta suojasivat muun muassa rauta- ja teräesineet. Niillä voitiin ehkäistä varsinkin noidannuolia ja painajaisia, jos niitä kantoi mukanaan tai piti nukkuessa tyynynsä alla. Erilaisilla suojamerkeillä kuten viiskannalla ja hannunvaakunalla suojattiin taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta.

Tautia parannettaessa oli siis tärkeää saada tietoon taudin alkuperä. Varsinkin myöhempinä aikoina taudin syytä selvitettiin “viinasta katsomalla”. Parantaja kaatoi loitsuin ja taikasanoin käsiteltyä alkoholia lasiin ja lasin pinnalle ilmestyi sitten taudin aiheuttajan kuva. Myös arpomista käytettiin taudin syytä etsittäessä. Arpomisvälineenä käytettiin esimerkiksi seulaa, joka oli täytetty erilaisilla esineillä. Parantaja esitti eri olettamuksia taudin alkuperästä ja seula pyörähti oikean olettamuksen kohdalla. Lapissa noidat käyttivät arvontapöytänä noitarumpua eli kannusta. Eräät suuret tietäjät pystyivät unessa näkemään taudin aiheuttajan.

Taudin alkuperä oli usein jokin väki. Maailmaan kuuluivat erilaiset väet, jotka saattoivat vihoissaan “tarttua” ihmiseen ja aiheuttaa tauteja. Tällaisia väkiä olivat esimerkiksi maan väki, veden väki, tuulen väki, veren väki ja kalman väki. Monesti taudin syynä oli säikähdys eli pelästys. Pelästyksellä on tarkoitettu äkillistä pelästymistä ja säikähtämistä, jolle ei välttämättä ole tiedetty luonnollista syytä. Pelästynyt ihminen herkistyi paikan haltijoille, jotka saattoivat jollain tapaa tarttua ihmiseen ja aiheuttaa hänelle sairauden. Säikähdyksestä saattoi seurata erilaisia tauteja: vatsatautia, kuumetta, kouristuksia ja jopa halvaantuminen. Samantapainen oli kohtaus, jonka saattoi saada, jos kohtasi yllättäen luonnonhengen. Tauti ilmeni äkillisenä pahoinvointina, puistatuksena, huimauksena, päänsärkynä tai vain äkillisenä väsymyskohtauksena.

Vihat oli yleisnimitys kaikille salaperäisten voimien aiheuttamille sairauksille. Puhuttiin muun muassa veden vihoista, jotka tulivat vedestä, kylmästä tulivat kylmän vihat, rauta-aseiden haavoissa polttelivat raudan vihat, ja niin edelleen. Puhuttiin myös kalmasta, jonka saattoi saada vainajille kuuluneista tai heidän yhteydessään olleista esineistä tai vedestä, jolla vainaja oli pesty. Vesikalman saattoi saada paikasta, johon joku oli hukkunut. Kalman väen lähettyvillä tuli olla hiljaa eikä hautausmaalla sopinut nauraa eikä juosta, sillä loukatut tai häirityt vainajat saattoivat vihastua loukkaajalleen. Vainajien kunnioitukseen kuului muitakin tapoja. Kuolleesta ei saanut puhua pahaa eikä heti sukulaisen kuoleman jälkeen käyttää punaisia vaatteita. Pahansuopa ihminen saattoi vahingoittaa kanssaihmistään käsittelemällä tietyllä tavalla jotakin hänelle kuulunutta ruumiinosaa (usein: hius, kynsi), vaatekappaletta tai eritettä. Esimerkiksi veden väen sai vaivaamaan vihamiestään sulkemalla tämän hiuksia jonkin esineen sisään ja heittämällä sen koskeen.

Painajainen oli kansanperinteen tuntema pahansuopa olento, joka nousi nukkuvan rinnan päälle, halvaannuttaen ja yrittäen jopa tukehduttaa tämän. Painajaisen ajateltiin kulkevan ketun, karhun tai vanhan naisen hahmossa. Se asettui nukkuvan ihmisen rinnan päälle levittäytyen niin, että se peitti nukkujan alleen. Sen painon alla ihminen ei voinut huutaa eikä liikahtaa. Painajaisen uskottiin tulevan siksi, että oli puhutellut tai ajatellut liiaksi vainajia. Sen estämiseksi pantiin päänalusen alle veitsi tai teräspala.

Mielisairauden syynä uskottiin monin paikoin olevan sairastuneeseen asettunut samasta taudista kärsineen sukulaisen sielu. Ajatus on johdonmukainen, sillä mielisairaudet usein suvuissa. Sairauteen kuollut saatettiin haudatessa asettaa ruumisarkkuun kasvoilleen, jotta sielu ei pääsisi ulos ruumiista eikä voisi hakeutua eloonjääneisiin. Tämä vihjaa siitä, että sairauden uskottiin olevan ihmisen henkisielussa eli löylyssä, joka liittyy hengittämiseen ja elämänvoimaan. Mielenkiintoista kyllä, menneinä aikoina ajateltiin melko yleisesti, etteivät isän sielulliset sairaudet periytyneet lapseen, vaan lapsi peri sairaudet aina äidiltään.

Tauteja parannettiin esineillä, sanoilla, saunalla ja voiteilla. Parantajina toimivat vanhaan aikaan tietäjät ja noidat, myöhemmin eritoten kasvilääkintään erikoistuneet kansanparantajat. Parantavina esineinä saatettiin käyttää esimerkiksi Raamattua (mustaa tai tavallista), vainajien luita ja hiuksia, karhunhampaita, käärmeenhampaita ja palaa ukkosen kaatamasta puusta. Periaatteena oli, että parantavan asian tai esineen tuli olla voimakkaampi kuin asian, josta tauti oli peräisin. Toisaalta noudatettiin periaatetta sama samalla eli samanlaista samanlaisella, similia similibus. Esimerkiksi paisetta parannettiin puunpahkalla, joka ulkomuodoltaan muistutti paisetta.

Parannuksessa käytettyjä sanoja olivat loitsut, syntysanat, rukoukset, manaukset ja parannussanat. Syntysanoilla osoitettiin taudille, että sen alku ja syy oli saatu selville. Uskottiin, että jos tiesi asian synnyn, niin pystyi hallitsemaan itse asiaa. Rukouksen tarkoituksena oli saada aikaan maaginen voima, joka pakottaisi tautihengen tottelemaan parantajaa. Manauksella ajettiin tauti ulos sairaasta, ja karkotettiin se kaukaiseen paikkaan kuten Kipumäen kipukiveen. Erään teorian mukaan kuppikivet olisivat manauksissa mainittuja kipukiviä joihin tauteja manattiin. Loitsuissa kutsutaan Kivutarta, Kipu-tyttöä tai Vammatarta viemään vaivat mukanaan.

Savusauna lämpiämässä.
Savusauna lämpiämässä.

Parannussauna oli suosittu parannuskeino. Esimerkin oli antanut jo Väinämöinen, joka lämmitti ensimmäinen terveyssaunan avuksi Pohjolan lähettämiä tauteja vastaan. Parannussauna lämmitettiin ukkosen kaatamilla puilla. Myös pihlajapuulla kuumennetulla saunalla oli tavallista suurempi parannusvoima. Parannusvihta tehtiin usein lepästä, ja lehvät siihen saatettiin hakea jopa yhdeksästä eri puusta. Vihtominen aloitettiin päästä ja sitä jatkettiin jalkoihin ja näin tauti ajettiin pois kehosta. Päinvastainen menettely taas vei taudin sisemmälle ruumiiseen. Parantavan saunan löylyä sanottiin Väinämöisen hieksi ja Joukahaisen hengeksi (tai kyyneleksi).

Myös parantavilla voiteilla oli suuri merkitys kansanparannuksessa. Voiteeseen koottiin oikeat ainesosat ja voidetta valmistaessa lausuttiin loitsuja. Kuuluisin voiteella parannettu lienee Lemminkäisen, jonka emo herätti henkiin mehiläisen taivaasta tuomalla voiteella. Runoissa hoidetaan voiteilla myös Ilmarisen palovammoja. Eräs tärkeä ainesosa voiteissa ja hauteissa oli terva. Löylyn tapaan myös tervaa on sanottu Väinämöisen hieksi. Tervaa on käytetty hoitamaan ihosairauksia, vammoja, haavoja ja tulehduksia ja hävittämään täitä. Jopa irronneiden raajojen tynkiä on tervattu kuolion estämiseksi.

Eräs kansanparannuksen erikoistaito on verenseisautus, eli tapa seisauttaa verenvuoto haavasta. Verenseisautustaito on kulkenut suvuittain. Eräiden tietojen mukaan verenseisauttajia löytyy Suomesta vieläkin. Seisautussanoja on usein pidetty salaisina, sillä niiden on pelätty menettävän tehonsa julkistettaessa. Väinämöinen oli ensimmäisen tämänkin parannuskeinon käyttäjä. Kerrotaan, että Väinämöinen iski polveensa haavan venettä veistäessään. Rautaesineen aiheuttaman verenvuodon pysäyttämiseksi tarvittiin raudan syntysanat. Sen jälkeen rautaa herjattiin, luettiin verensulkusanat ja varmuudeksi vielä rukoussanat:

Piäty, veri, vuotamasta,
Hurme huppelehtamasta,
Päälleni päräjämästä,
Riuskumasta rinnoilleni,
Veri, seiso kuni seinä,
Asu, hurme, kuni aita,
Kuin miekka meressä seiso,
Saraheinä sammalessa,
Paasi pellon pientaressa,
Kivi koskessa kovassa!

Toinen erikoistaito oli vaikean synnytyksen lievittäminen. Menneinä aikoina pelko sekä lapsen että äidin hengen menetyksestä synnytyksessä oli hyvin todellinen pelko. Loitsuissa synnyttäjän avuksi kutsuttiin muun muassa Neitsyt Maariaa sekä Louhea, Pohjolan emäntää, joka synnytti sairaudet maailmaan. Myös Ukolta pyydettiin apua:

Mitä sille laulettanee,
Ja kuta sanottanehe,
Kuin tuleepi immin tuska,
Pakko neitosen paneepi;
Kuin kohtu kovaksi käypi,
Vatan täysi vaikiaksi?
Onkohan suvussa tässä,
Nykysessä nuorisessa,
Tämän puuton purkajata,
Tämän haitan halkajata,
Reittehin revittäjätä?
Oi Ukko yli jumala,
Vaari vanha taivahinen!
Tule tuota kahtomahan,
Likeltä tähystämähän,
Lunastamaan luotuasi…

Lisää aiheesta:

Maaria emoinen

Maaria

Kaarle Krohn kirjoittaa Suomalaisten runojen uskonnossaan:

Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli vastannut: “vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista”. 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän palveli, mainitaan saadun vastaukseksi. “kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista”.

Lisää aiheesta:

Hevosloitsuja

Suomenhevosia laitumella.
Suomenhevosia laitumella.

Hevosen synty

Hiitestä on hevosen synty,
Vuoresta valio varsan,
Kyllä sukusi tiijän,
Sukusi ja syntysikin.
En sinua kiellä kulkemasta,
Maata myöten matkaamasta,
Kiellän sinun hyppimästä,
Aijat uuvet sortamasta.

Suojelusta Tehvanukselta [Stefanos]

Tehvanus, hevosten herra,
Katso kaikista pahoista,
Päivän tullen, yön pimiten,
Tuulellaki, tuiskullaki,
Säälläki, sateellaki.

Laitumille laskettaessa

Iki Tiera Nieran poika,
Lumisorkka, luukavio,
Tule luota katsomahan,
Tärkysti tähystämähän,
Kun heitän hevon keolle,
Lasken tamman tanterelle,
Heitän maahan marhaminnan,
Hietahan helyn hevosen;
Yöt seiso suka käessä
Päivät kampa kainalossa,
Su’i ilveksen iholle,
Karvalle metsän kapehen!

Laitumille laskettaessa II

Ukko kultainen kuningas,
Mies on vanha taivahinen,
Syötä mies metsän erillä,
Hevoseni heinän päillä,
Ruskeilla ruovon päillä,
Kaunihilla kaislan päillä!

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Aita rautainen rakenna

Takoja

Anna Luoja, Suo Jumala
Anna onni ollakseni
Suo rauha eleäkseni,
Hyvin ain’ asuakseni
Oman pellon pientarella,
Kaiken kartanon navalla,
Iltapäiväni iloksi,
Aamupäivän armahaksi;
Ole puolla poikiesi,
Aina lastesi apuna,
Aina yöllisnä tukena,
Päivällisnä vartiana,
Vihoin päivän paistamatta,
Vihoin kuun kumottamatta,
Vihoin tuulen tuulematta,
Vihoin saamatta satehen,
Pakkasen palelematta,
Kovan ilman koskematta!

Aita rautainen rakenna,
Kivilinna liitättele,
Ympäri minun eloni,*
Kahen puolen kartanoni,
Maasta saaen taivosehen,
Taivosesta maahan asti,
Asukseni, ainoksi,
Tuekseni, turvakseni,
Jonka turvin työt tekisin,
Varan vettä souteleisin,
Ett’ ei liika liioin söisi,
Vastus viljalta vetäisi!

* Julkaistu kirjassa Muinaisia loitsurunoja. Teos selventää, että “Kivilinna liitättele, ympäri minun eloni” tarkoittaa kodin ja oman väen suojelua.

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Kantele ja noitarumpu

Tuvassa soi kannel

Metsässä syntyy
Metsässä kasvaa
Seinällä seisoo,
Polvella laulaa

— Muinaissuomalainen arvoitus

Kantele oli muinaissuomalaisille kahden maailman olento. Soittimella oli myytillinen alkuperä, ja se oli taian väline, ja toisaalta pirtin seinällä roikkuva kantele kuului ihmisten arkeen. Ennen vanhaan taianomainen ja myytillinen sulautuivat osaksi tavallista elämää, joten käyttöesineen maagisuudessa ei ollut ajan ihmisille mitään omituista tai tavatonta. Pyhissä runoissa kantele on Väinämöisen, ensimmäisen tietäjän ja runonlaulajan soitin. Kanteleen soitto ja runonlaulu kuuluivatkin vahvasti yhteen. Jo H.G. Porthanin varhaisissa kansankuvauksissa mainitaan, että runonlaulua säestettiin kanteleen soitolla. Kantele oli siis sekä merkittävä runoissa esiintyvä esine että kouriintuntuva apu runoja esitettäessä.

Runonlaulusta puhuttaessa on muistettava, että myytilliset suomalais-karjalaiset runot olivat osa uskonnollisia kulttitapoja ja riittejä. Niiden laulaminen ei ollut ajanvietettä tai taidetta taiteen takia, vaan tekoja joilla oli uskonnollisia merkityksiä. Nämä “virret” sisälsivät vahvaa tietoa, joka saattoi vaikuttaa ihmisen kohtaloon. Kanteleen syntyruno kertoo, miten Väinämöisen lumoaa soitollaan luomakunnan, joten runoa käytettiin eräänlaisena loitsuna. Christfried Ganander kirjoitti 1700-luvulla, että linnustajat ja metsästäjät pyysivät Väinämöistä soittamaan kanneltaan, jotta musiikki houkuttelisi saaliseläimet heidän luokseen.

Käsi kädessä

Taitavia runonlaulajia, runoita, on todennäköisesti pidetty tietäjinä ja shamaaneina. Eräät tutkijat ovatkin nähneet runojen laulutavassa viitteitä shamanismista. Runoja laulettaessa kaksi miestä, voidaan ajatella: shamaani ja oppipoika, puristavat oikeat kätensä yhteen ja laulavat vuorotellen. Shamaani laulaa rivin ja oppipoika yhtyy lauluun laulamalla rivin kaksi viimeistä tavua. Oppipoika laulaa seuraavan rivin ja shamaani yhtyy lauluun kahden viimeisen tavun kohdalla. Sitten shamaani laulaa jälleen rivin, jne. Näin oppipojat oppivat runot. Tällaisessa runonlaulussa on voinut olla kanteleen säestys, mutta soitinta on silloin soittanut kolmas osallistuja. Runoa laulaessa shamaani vaipuu rivi riviltä transsiin; hänen sielunsa lankeaa loveen. Oppipojan tehtävä on saattaa shamaanin sielu turvallisesti takaisin tähän maailmaan.

Useat tutkijat ovat olettaneet yhteyden kanteleen ja shamanistisen noitarummun välillä. Rumpua ovat käyttäneet muun muassa euraasialaisten kansojen shamaanit sekä saamelaisten noaidit. Haavion mukaan noaidin rummun nimi ‘keuru’ on sukua kanteleen lisänimelle ‘käyrä’. Haavio on myös huomauttanut, että esimerkiksi kirgiisien shamaanit käyttävät apunaan jousisoittimia. Yksi yleisesti huomioitu sanayhteys soittimien välillä on se, että noaidin rumpua kutsutaan nimellä ‘kannus’, joka on hyvin lähellä ‘kannelta’. Sanoille on ehdotettu yhteistä alkumuotoa *komta (kansi). Kantele tunnetaan esimerkiksi Baltiasta ja Virosta. Anna-Leena Siikala onkin ehdottanut, että kantele olisi kehittynyt balttilais-suomalaisen rumpuperinteen jatkona.

Kanteleen ja noitarummun mahdollista yhteyttä tarkastellessa huomiota saa eräs shamanististen kansojen tapa. Mircea Eliade on havainnoinut, miten shamaanit muuttavat rumpunsa “eläväksi” ennen sen käyttöä. Altailainen shamaani pirskottaa rummun kalvolle olutta ja alkaa kertomaan rummun valmistukseen käytettyjen osien tarinaa. Hän kertoo, miten puu rumpua varten kaadettiin läheisestä metsästä. Shamaani kertoo rumpua varten nahan antaneen eläimen tarinan: sen vanhemmat, lapsuuden ja koko elämän ennen kohtalokasta kohtaamista metsästäjän kanssa. Toisinaan elävöittämistarina seuraa hiukan erilaista juonimallia. Siinä shamaani etsii rummulle nahan antamaan eläimen sielua. Hän seuraa eläimen jalanjälkiä, kunnes saapuu eläimen syntypaikalle, jossa eläimen sielu odottaa. Noitarummun elävöittäminen tarkoittaa siis rummun valmistukseen käytettyjen eläinten ja kasvien sielujen tavoittamista kertomuksen avulla, soittimen “sielullistamista”. Myös kanteleen syntyrunossa kuvataan myytillisiä eläimiä, joiden osista Väinämöinen kokoaa kanteleen. Kantele tehdään kalojen ja sorsien luista, hiiden immen hiuksista, hyvän oriin jouhista ja niin edelleen.

Shamaanirummun elävöittämiseen kuuluu vielä pieni yksityiskohta. Rumpu ei ollut valmistuttuaan vielä varsinaisesti valmis. Se annettiin usein lasten leikkeihin tietyksi ajaksi, esimerkiksi kolmeksi päiväksi. Vasta tämän jälkeen shamaani sielullisti rummun oikeaan käyttöön sopivaksi. Myös Väinämöinen antaa kanteleen ensin muiden soiteltavaksi:

Teki harpun hauvin luista,
Kalan luista kanteleen,
Pani nuoret soittamaan.
Nuoret soitti, sormet kulu,
Ei ilo ilolle käynyt,
Soitto ei soitolle tavannut.
Vanhat pani soittamaan,
Ei ilo ilolle käynyt,
Soitto ei soitolle tavannut.
Otti ihe Väinämöinen
Harppusensa hauvinluisen,
Kalanluisen kanteleensa;
Sitten kävi ilo ilolle.

Kertomuksen voi ymmärtää niin, että ensimmäiset kokeilijat ovat lasten tapaan kokemattomia soittajia, joilta puuttuu iänikuisen tietäjän voima ja mahti saada kantele sielulliseksi.

Vielä yksi oletettu yhteys kanteleen ja shamaanirummun välillä löytyy: kanteleen koristeelliset ääniaukot. Vanhojen kanteleiden ristinmuotoisilla ääniaukoilla ei ole mitään järjellistä akustista perustetta. Kuviot ovat siis koristeita, jotka eräät tutkijat ovat tulkinneet maagisiksi symboleiksi, joilla olisi yhteyksiä noitarummun pintaan maalattuihin kuvioihin.

Kanteleen käytöstä loveen lankeamisessa tiedetään siis valitettavan vähän. On mahdollista, ellei peräti todennäköistä, että kanteletta on käytetty samanlaisena transsiin mielen upottavana äänenlähteenä kuin saamelaista noitarumpua. Se on joka tapauksessa selvää, että kanteleella oli maagista ja merkitystä tietäjällä jo pelkästään esineenäkin. Tämä oli seurausta soittimen myytillisestä alkuperästä. Vielä satakunta vuotta sitten kansan keskuudessa eli runoita, joiden soittotaitoa on kuvailtu lumoavaksi. Viime vuosisadan alussa kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju istui Teroin talossa, Shemeikan suvun — Karjalan “aatelin” — vieraana. Tuvassa yli 70-vuotias Pekka soitti 11-kielistä kanneltansa, jolloin Paulaharjusta tuntui kuin “olisivat nokisen kurkihirren alla katot kajahdelleet, permannot pemahdelleet, ikkunat iloa pitäneet”.

Lisää aiheesta: The Kantele Traditions of Finland, osa väitöskirjaa Indianan yliopistoon.

Lisää aiheesta:

Mittumaari täällä taas

Keskikesä on melkein täällä taas, mutta ainakin Turussa ilma on kaikkea muuta kuin kesäinen. Taivas on harmaa ja jääkylmää vettä vihmoo. Minkäs teet. Tässä kuitenkin pari lisäsanaa keskikesän tavoista täydennyksenä viime vuotiseen kirjoitukseen pyhistä suviyöstä.

Kedon kukkia.

Juhannus on ollut kukkien ja tuoreiden lehvien juhla. Keskikesän ollessa kauneimmillaan ja kirkkaimmillaan, ihmiset ovat kantaneet viheriöivää luontoa (jumaluutta) sisälle huoneisiin, tupiin ja kammareihin. Keskikesän lehtien katsottiin olevan täynnä hedelmällistä ja positiivista väkeä. Myös piha koristeltiin. Kautta maan on ollut tapana pystyttää ulko-oven molemmin puolin juhannuskoivuja. Joillain alueilla nuorista koivuista rakennettiin pihalle lehtimajoja ja tarhoja. Pohjanmaalla on tunnettu juhannuskuusi. Se oli pihaan pystytettiin oksittu ja kuorittu kuusi, josta oli jätetty oksimatta vain latva ja keskivälille pari oksaa. Kuusi sai seistä pihalla kekriin (keyriin) asti, joskus jopa seuraavaan juhannukseen.

Huoneiden lattioille levitettiin haavan- ja pihlajanlehtiä, joiden väkevä ja raikas aromi täytti pirtit. Kuten edellisestä tavasta voi päätellä, juhannusta edelsi usein pirtin siivous ja lutikoiden hävitys. Myös kuusenkerkkiä ripoteltiin lattialla. Seinille aseteltiin tuoksuvia pihlajan oksia. Toisinaan oksista koottiin vesisankoon keskelle lattiaa “pensas”. Kedoilta kerättiin kukkia ja sisätiloja koristeltiin kukkaseppeleillä. Kukat ja lehvät kerättiin yleensä aattoiltana ja varsinainen kaunistustyö tehtiin maagisena juhannusyönä.

Myös karja sai osansa koristeluista. Tämänkin tavan takana oli paitsi iloinen kesän juhlistaminen ja koreilu, niin myös karjanonnen varmistaminen väkevillä keskikesäisillä lehvillä. Juhannuksen jälkeen lehvät kerättiin talteen ja syötettiin karjalle talvella, usein laskiaisen aikoihin. Myös esivalta oli tietoinen juhannuskoristelun maagisesta ulottuvuudesta. Vuonna 1670 muuan nainen joutui Lemlandin pitäjässä käräjille noituudesta, koska hän oli koristellut juhannuksena navettaansa lehdillä.

Juhannusyön mysteeriota olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani, mutta mainittakoon vielä eräs yleinen juhannusyön tapa: pyhiin lähteisiin uhraaminen. Suomesta tunnetaan monia pyhiä lähteitä, tunnetuimpina ehkä Pyhän Laurin lähde Janakkalassa ja Pyhän Johanneksen lähde Turun Kupittaalla. Muiden juhlapyhien tapaa juhannusyö oli salaperäinen hetki, jolloin pyrittiin taioilla ylittämään ihmisvoiman ja tiedon rajat sekä varmistamaan onni erilaisissa asioissa. Itse olen ottanut tavaksi, että kerään kotialttarilleni uudet pihlajan oksat aina juhannuksena. Siinä ne sitten pysyvät koko vuoden. Lisäksi koristelen paikkoja koivun oksilla. Ukon maljan kohottamisesta mainitsinkin jo viime vuonna. Ja niin kuin Lesko sanoikin Hiitolassa: tämä kuulostaa hyvältä Ukon juhlan rukoukselta.

Lisää aiheesta:

Tervan synty


Tervavene Oulujoella 1900-luvun alkupuolella.

Tervan synty kertoo, että terva on Väinämöisen hikeä. Parantavan saunan löyly — “hiki vanhan Väinämöisen, henki nuoren Joukahaisen” — saadaan tervaisista puista. Eräässä runossa Joukahainen jopa laulaa Väinämöisen tervaskannoksi. Yhteys Väinämöisen ja tervan välillä on ilmeinen, jos sitä hieman ajattelee. Väinämöinen on myyttien veneen veistäjä – ja veneet tietysti tervataan vesikelpoisiksi. Väinämöinen on myös ensimmäinen parantaja, ensimmäisen parantavan saunan lämmittäjä. Kansanparannuksessa tervalla on ollut tärkeä rooli. Tervaa on käytetty voiteina ja hauteina hoitamaan ihosairauksia, vammoja, haavoja ja tulehduksia ja hävittämään täitä. Jopa irronneiden raajojen tynkiä on tervattu kuolion estämiseksi. Voisi sanoa, että terva on Väinämöisen lahja ihmisille.

Lisää aiheesta:

Ukon rukous

Salamoi

Ukko, ylinen Jumala,
Tahi taatto taivahinen,
Itse pilvien pitäjä,
Hattaroitten hallitsia,
Tule minun tarvitessa,
Käy kutsuni perässä,
Kaitse kaikki kaunihisti,
Varjele vahinkon teiltä
Tänä suurena suvena,
Kunnon hellennä kesänä!

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

Matkalle lähdettäessä

Esisuvun suojelusta nostatetaan matkalle lähdettäessä näillä vanhoilla sanoilla.

Mierolainen

Nouse maasta mannun eukko,
Pellosta peri-isäntä,
Pojan ainoan avuksi,
Miehen kuulun kumppaniksi,
Kanssani karehtimahan,
Aisoista avittamahan,
Luokista lutistamahan,
Vetämähän vempelestä,
Pojan kuulun kulkiessa,
Ajaessa aimo miehen!

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita