Kittelsen. Pesta i trappen.
Theodor Kittelsen – Pesta i trappen (1896)

Lueskelin šintolaisten tavoista. Šintolaisille kuollut ruumis on epäpuhdas, vaarallinen ja voimakas. Kuolleen ruumiin vaurioittamista pidetään vakavana rikoksena. Tästä syystä šintolainen voi olla vastahakoinen allekirjoittamaan elinluovutustestamenttia tai paperia, joka oikeuttaa hänen ruumiinsa käytön tieteelliseen tutkimukseen kuoleman jälkeen. Vallitseva länsimainen näkemys sen sijaan on kutakuinkin se, että ruumis on pohjimmiltaan biomassaa siinä missä mikä tahansa muukin asia. Jos ihminen on siis eläessään ollut myötäsukainen ruumiinsa käyttämiselle, niin vainajan leikkelyssä ei ole sinällään mitään väärää.

Muinaissuomalaisten käsitykset olivat tietysti lähempänä šintolaisuutta kuin modernia länsimaista ajattelua. Kuollut ruumis oli vaarallinen ja tabu. Tätä vaarallisuuden tunnetta ei voi järjellistää joksikin ”primitiivisten” ihmisten tiedostamattomaksi bakteerikammoksi, vaan ruumiin vaarallisuuteen liittyi puhtaasti yliluonnollisia ja myytillisiä käsityksiä. Uskottiin kalmaan, jonka saattoi saada vainajille kuuluneista tai heidän yhteydessään olleista esineistä tai vedestä, jolla vainaja oli pesty. Kalma saattoi tarttua kalmistoista, luurangoista tai ruumislaudoista, joilla vainaja lepäsi. Vesikalman saattoi saada paikasta, johon joku oli hukkunut. Mutta erityisen pelätty oli keskosen kalma. Sen uskottiin tarttuvan paikasta, johon oli laitettu liian aikaisin syntyneen lapsen ruumis. Kalman tartunta eli kalmannenä ilmeni mielenvikaisuutena, sekavuutena ja hermostuneisuutena. Sairastuneen ruumissa kalman merkkinä saattoi olla esimerkiksi märkivä haava. Kalma parannettiin lähettämällä se takaisin kuolleiden valtakuntaan. Tietäjän taioissa kuolleiden valtakuntaa edusti konkreettisesti hautausmaa ja myytillisesti Tuonela, pohjoinen ja maanalainen. Siksi kalmaa parannettiin esimerkiksi pesemällä sairastunut pohjoiseen tai auringonlaskuun päin virtaavasta purosta otetulla vedellä ja kantamalla pesuvesi sitten hautausmaalle. Pestessä manattiin kalmaa poistumaan.

Mene, kalma, karsinaan
Alle kylmän kynnyshirren,
Alle kauhean katoksen
Ihosta inehmo raukan,
Karvasta emon kapehen,
Emon tuoman ruummihista!
Ei sinulla sijoa täällä,
Ei aikasta asuntoa,
Ei tahota tarpehella,
Ei himolla hopeankana.

Kuolemaan liittyvät henget, haltijat ja vainajat yhdistyvät uskomuksissa kalman väeksi. Siinä missä esivanhemmat olivat tuttuja ja kunnioitettuja kuolleita, kalman väki eli kirkon väki taas parveili kalmistossa epämääräisenä ja pelottavana haamujen joukkona. Kalman väen lähettyvillä tuli olla hiljaa eikä hautausmaalla sopinut nauraa eikä juosta, sillä loukatut tai häirityt vainajat saattoivat vihastua loukkaajalleen. Vihastunut kalman väki aiheutti loukkaajalleen sairauksia. Toisaalta hurjaluontoinen tietäjä saattoi ostaa hautausmaan haltijalta kalman väkeä omaan palvelukseensa. Tämä oli kuitenkin vaarallista, koska toisinaan kalman väki otti ylivallan isännästään tai emännästään. Joidenkin uskomusten mukaan kalman väki saattoi vaeltaa hautausmaalta hakemaan kuolettavasti sairasta ihmistä Tuonelaan. Yleensä (onnekseen) tavalliset ihmiset eivät nähneet tätä synkkää kulkuetta, mutta kuolemansairas itse, tietäjät ja eläimet saattoivat aistia kulkevan kuoleman.

Samankaltaisia artikkeleita