Hingede aeg

Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta ”henkien päivän” (2/11) vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n tienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian sukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon, hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin sanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka olivat voineet, ja kertoi tarkasti oman kohtalonsa. Kun luuli niiden riittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille soihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa, kiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan. Lopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmasti itsekullekin jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin tuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta muistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin aterialle.

Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri heidän vanhemman tapansa perustalla.

Kaarle Krohn, Suomalaisten runojen uskonto

Samankaltaisia artikkeleita