Karhu

Matti Sarmelan sivuilta löytyy ylenmäärin tietoa karhun merkityksestä vanhalle kansalle. Teksti itsessään taitaa olla peräisen Perinneatlas-teoksesta. Lainaan tähän mielenkiintoisen pätkän, joka käsittelee muinaissuomalaisten (oletettuja) karhu- ja hirviklaaneja sekä karhua ihmissuvun kantavanhempana. Vaikuttaa siltä, että karjalaiset ovat karhun väkeä ja hämäläiset hirven heimoa.

Roomalainen historioitsija Tacitus kuvaa v. 98 jKr. Germania-teoksensa lopussa germaanien pohjoispuolella asuvia kansoja; viimeisessä kappaleessa puhutaan mm. fenneistä, jotka tuolloin vielä tarkoittivat lappalaisia. Teos päättyy arvoitukselliseen lauseeseen helluuseista ja okseista (helluseios et oxinas). Heitä koskevia tietoja Tacitus pitää taruina mutta mainitsee, että heillä kerrotaan olevan ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat. Tuomo Pekkanen on antanut salaperäisille nimityksille uuden selityksen. Oksit saattaa tulla ’karhua’ tarkoittavasta nimityksestä oksi (otso, ohto), joka on esim. paikannimissä säilynyt eri puolilla Suomea ja Karjalaa (Oksjärvi, -lahti ym., Ohensaari, viron Ohesaar jne.). Sana palautuu ainakin permiläisiin kieliin. Helluusit puolestaan olisi peräisin ’hirveä’ tarkoittavasta sanasta elg (kreikan ellós), joka esiintyy monissa kielissä (liettuan élnis ym.). Vanhin Suomea koskeva kirjallinen tieto tarkoittaisi, että fennien eli saamelaisten ohella pohjoisessa asuisi karhu- ja hirvikansaa, josta kirjoittajalle oli kantautunut vain tarunomaisia tietoja. Ihmisen pää, mutta eläimen ruumis ja jalat kuvaisi sitä, että tietyissä riiteissä klaanin jäsenet pukeutuivat sen eläimen nahkaan, joiden sukuun he kuuluivat. Eläimeksi muuttautuminen on ollut tavallista obinugrilaistenkin kansojen jäljittelynäytelmissä.

Skandinaviasta aina Uralille ulottuvalla alueella – siis siellä missä pohjoiset suomalais-ugrilaiset kansat ovat liikkuneet – on löydetty kivikautisia karhun- ja hirvenpääesineitä. Niistä ovat erityistä huomiota herättäneet kiviset karhun- ja hirven päänuijat (kirveet), joita on saatu talteen erityisesti Suomesta ja Karjalasta. Ne ovat olleet riittiesineitä tai kauppakumppaneiden välisiä lahjoja ja liittojen tunnuksia, ehkä samantapaisia kuin tunnetussa kula-piirissä kiertäneet rituaalilahjat (Malinowski). Karhun- ja hirvenpääkirveisiin viitaten Matti Kuusi on esittänyt ajatuksen, että Suomessa asuva väestö on aikoinaan voinut jakaantua kahteen klaaniin, joista toinen palvoi esi-isänään karhua, toinen hirveä. Karhunpeijaiset olisivat hänen mukaansa muistoa ajoilta, jolloin ihmisen ja eläimen kohtalonyhteys olisi tajuttu niin kiinteäksi, että karhussa nähtiin paitsi taivaanjumalan poika myös ihmissuvun alkusiittäjä. Näin keskeinen karhu tuskin on suomalaisessa mytologiassa ollut, mutta metsästys- ja syöntikiellot ovat tyypillistä totemistista perinnettä. Myyttinen esi-isä, toteemi on usein juuri eläin, jota klaanin jäsenet eivät saaneet tappaa eivätkä syödä.

Tutkijoita on hämännyt, ettei karhu- ja hirviaiheisten löydöksien välillä ole alueellisia eroja, joskin karhunpäänuijia on erikoisesti tehty Äänisjärven seudun kivestä, siis Karjalassa. Jos ne ovat vastavuoroisia sopimuslahjoja, alueellisia eroja ei voi esiintyäkään, mutta on myös muistettava, etteivät pyyntikunnat asuttaneet tiettyjä alueita samalla tavalla kuin viljelevät kansat. Toteemi on erottanut toisistaan sukuryhmiä, jotka liikkuivat samoilla alueilla.

Suomalaisessa karhuperinteessä on erikoista, etteivät karjalaiset ole tunteneet karhuriittejä eivätkä karhunmetsästykseen liittynyttä riittirunoutta. Vienasta ja Aunuksesta ei ole myöskään tietoa karhunkallopuista, jotka sentään kaukana Hämeessä asti ovat säilyttäneet viimeisiä muistoja karhuriiteistä. Karhun syntyä on Karjalassa käytetty yksinomaan karjanlaskuloitsuna. Se metsästystietous, jota Vienan puolelta on kerätty, on saatu Suomesta muuttaneilta laulaja- ja metsästäjäsuvuilta. Toisaalta peura- ja hirvimyytteihin luettu runo Hiiden hirven hiihdäntä on levinnyt vain karjalaiselle runoalueelle alkaen Inkeristä ja päättyen Vienaan. Suomen puolelta ei peuran- eikä hirvenpyynnistäkään ole saatu talteen juuri minkäänlaista perinnettä. Karhu ja peura ikään kuin jakavat Suomen ja Karjalan kahdeksi kulttuurialueeksi.

Vienan karjalassa uskottiin vielä 1900-luvun alussa yleisesti, että karhu on ”ihmisen sukua”, eikä sen lihaa syöty. Kristinuskon ilmaisuja käytettäessä karhun sanottiin olevan syntiensä vuoksi kirottu ihminen, sen lihan syömisestä tuli räähkä, synti, saasta; samantapainen legenda on myös komeilla (syrjääneillä). Karhun lihan syönti siis saastutti ihmisen. Toisen selityksen mukaan karhunlihaa ei syöty sen vuoksi, että nyljettynä karhu muistutti ihmistä, vain peukalot puuttuivat; karhun lihaa pidettiin myös huonona, mustana ja vastenmielisenä. On kuitenkin ilmeistä, että syöntikiellot palautuvat kristinuskoa varhaisempiin aikoihin. Viime vuosisadalla Vienassa käyneitä matkakirjailijoita näyttää hämmästyttäneen paikallisten metsästäjien haluttomuus tappaa karhuja, vaikka ne usein raatelivatkin karjaa. Vienalaiset turvautuivat mieluimmin tietäjiin. Vienan ja Aunuksen karjalaiset eivät siis olisi metsästäneet karhua. Joskus muinaisuudessa karhun kaato ja sen lihan syöminen on saattanut olla ainakin joiltakin Karjalassa eläneiltä suvuilta kielletty; se oli taburikos.

Näyttäisi siis siltä, että hämäläiset olivat olleet hirvikansaa, karjalaisten toteemina olisi puolestaan karhu. Mikä sitten on toteemi? Totemismia on pidetty uskonnollisena ilmiönä, evolutionistisen näkemyksen mukaan se ilmensi ”primitiivisen” ihmisen ajattelua. Nykyisin korostetaan totemismin sosiaalista ja symbolistista luonnetta. Toteemi on symboli, joka ilmeisesti auttoi yhteisön jäseniä identifioitumaan johonkin laajempaan ryhmään kuin minkä sukulaisuusterminologian avulla saattoi määritellä. Symbolinen esi-isä on usein eläin, mutta se saattaa olla myös kasvi tai hyönteinen, tai yhteiseksi koettu tapahtuma. Totemistiselle sukuliitolle on ominaista yhteinen esi-isämyytti ja yhteiset tabukiellot, yleisimmin ne ovat olleet juuri syöntikieltoja. Klaanin jäsenet uskoivat myös, että myyttinen esi-isä antoi heille erityisiä ominaisuuksia, yli luonnollisia kykyjä. Karhun jälkeläiset tuskin kirjaimellisesti uskoivat yhteiseen syntyperäänsä enempää kuin myytteihin karhun synnystä ja alas laskemisesta. Mutta syöntikiellot erottivat karhusuvut niistä suvuista, jotka metsästivät karhua ja söivät sen lihaa. Toteemiperinne määritteli yhteiskuntaryhmiä niin kuin maanomistus, ammatti tai muu yhteinen intressi myöhemmissä yhteiskunnissa.

Lukuisten pohjoisten kansojen keskuudessa karhusta on käytetty nimityksiä, jotka ilmaisevat sukulaisuutta. Karhua pidetty paitsi totemistisena esi-isänä myös sukulaisena, se haluttiin lukea omaan sukuun. Peijaisissa kaadettua karhua puhuteltiin kunnianimillä, se oli esi-isä tai patriarkka, jota kaatajat kunnioittivat sukulaisenaan. Kouvon häissä on symbolisesti uusinnettu karhun ja ihmisen välinen sukuside solmimalla avioliitto, sitomalla karhu aviosukulaiseksi. Sukulaisuusnimitysten käyttö on sukuyhteisöille ominainen tapa kategorisoida yhteisön jäsenet ja ilmaista sosiaaliset suhteet; myös jumalten hierarkia ja suhteet ihmisiin ilmaistiin sukukäsitteillä, kuten isäjumala tai jumalan poika. Karhulle ei voitu antaa suurempaa kunnianimeä kuin patriarkka tai kantaisä, muita yhteiskunnallista hierarkiaa ilmaisevia käsitteitä tuskin oli olemassakaan.

Erityisesti kaskikauden yhteisöissä rituaalisten tai aviollisten sukusiteiden luominen on Suomessakin ollut keino luoda legaalisia liittosuhteita. Esimerkiksi Savossa oli tavallista, että toimeentulo- ja työvoimakysymyksetkin ratkaistiin ottamalla ulkopuolisia sukuun, ottolapsiksi ja suurperheen jäseniksi. Ne sosiaaliset mallit, jotka turvasivat toimeentulon ja toimivat ekosysteemissä, siirrettiin myös symbolitasolle, niihin instituutioihin, joiden avulla ihminen organisoi suhteensa tuonpuoleiseen maailmaan.

Kun karhupeijaisissa naitettiin sukuun tai otettiin suvun jäseneksi, sillä ilmaistiin, että yhteisö halusi pitää sen sielusta yhtä hyvää huolta kuin omista vainajistaan. Karhun sukulaisina metsästäjät saisivat karhun tiedon ja pääsivät erityisasemaan ympäröivässä luonnossa; karhuriiteissä hankittiin ”metsän” suopeus, silloin elävä luonto ei voinut olla eränkävijöille vihamielinen.

Totemistinen klaani on sukujohdoltaan unilineaarinen, polveutumislaskenta suoritettiin joko isän tai äidin puolelta. On arveltu, että suomalais-ugrilaistenkin kansojen sukulaisuusjärjestelmä olisi ollut yksilinjainen, kuten useimmissa maailman luontoiskulttuureissa, ja ehkäpä vielä matrilineaalinen eli äidinpuoleinen. Sukujohdon muuttuessa kaksipuoliseksi totemismi olisi hävinnyt jo siitä syystä, ettei bilateraalinen sukuryhmä voi laskea polveutuvansa tietystä yhteisestä esi-isästä. Totemismin perua olisivat kuitenkin eläinaiheiset sukunimet: Peurat, Karhut, Jänikset tai Hirvoset, Karhuset ja Kettuset, jotka ovat tyypillisiä Savossa ja Karjalassa. Niitä esiintyy jo varhaisimmissa Karjalaa koskevissa historiallisissa lähteissä. Karhunen oli nimeltään sekin suvun päämies, joka erään 1400-luvun asiakirjan mukaan hallitsi Vienassa laajoja metsästys-, kalastus- ja kaskimaita aina ”Villiä-Lappia” myöten. Karhuset olivat Karjalan kantasukuja.

Samankaltaisia artikkeleita