Karsikkopuu
Karsikkopuu 1800-luvulta Pyhäkankaan karsikkometsässä

Karsikko tarkoittaa puuta, jonka runkoon on tehty vainajia koskevia merkintöjä. Yleisemmin runkoon kaiverrettiin vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuodet. Karsikko voi tarkoittaa kokonaista karsikkopuiden muodostamaa metsää, yksittäistä puuta tai jopa huoneen seinällä olevaa karsikkolautaa. Karsikon nimitys tulee siitä, että karsikkoa tehdessä puusta karsitaan oksia. Usein karsikko sijaitsee tien varrella, asutuksen ja kalmiston välillä. Karsikkoja tunnetaan etenkin savolaisalueilla.

Vanhassa artikkelissaan K.H. Hornborg arvelee, että pakanuuden aikaan jokaisella sukukunnalla oli oma karsikko. Karsikko oli omakuntaisten pyhä lehto, jossa uhrattiin vainajille. Vainajille annettiin osa ensiviljasta, karjan antimista, veden saaliista sekä metsän riistasta. Etenkin suvun juhlapäivinä karsikon vainajia muistettiin ruokauhreilla. Eläimiä ja kaloja ei koskaan uhrattu sellaisenaan, vaan aina ruoaksi laitettuna. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruoasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Ajateltiin, että vainajien oli saatava osansa ruuasta ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Karsikossa uhrattiin myös rahaa. Hyvin onnistuneesta kaupasta kiitettiin vainajia uhraamalla karsikossa pieni määrä rahaa. Uhri annettiin ennen kuin rahoja käytettiin mihinkään muuhun.

Uutta taloa rakennettaessa ensimmäisiä toimia oli valita karsikon paikka. Yleensä tämä tarkoitti sitä, että jokin metsikkö asumuksen läheisyydessä jätettiin kaatamatta. Metsästä muodostui karsikko ajan kuluessa seuraavasti: jokaiselle talossa kuolleelle karsittiin metsästä puu karsikoksi, jolle sitten uhrattiin. Karsikossa ei uhrattu erikseen tietyille vainajille vaan kaikille yleisesti. Hornborg arvelee, että entisaikaan jokainen talon vainaja lapsista palvelijoihin sai oman karsikon, mutta myöhemmin karsikkoja tehtiin enää merkittävimmille asukkaille; vanhuksille, isännälle ja emännälle.

Karsikkoa varten valittiin tanakka petäjä — ei koskaan lehtipuuta — jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, jolle oli tarpeellista uhrata (ei siis esimerkiksi nuori lapsi), niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikko karsittiin samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuorta irti, jolloin puun kylkeen muodostui taulumainen kohta nimeltä pilkka. Pilkkaan kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Hornborgin mukaan taloon muuttaneet uudet asukkaat useimmiten uhrasivat vanhassa karsikossa. Uskottiin, että jos vanhoja vainajia ei palvella, he voivat aiheuttaa talolle monenlaista vahinkoa.

Myöhempinä aikoina karsikoita tehtiin myös laudanpätkistä ja kivistä. Vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuosi koverrettiin laudanpalaan tai kovertaa kiveen, joka sitten ripustettiin ”kylmän huoneen” seinälle. Kaiverrukset saatettiin myös leikata irti puun rungosta laudanpalaseksi, joka naulattiin huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Karsikkojen merkityksestä useita teorioita. Uno Harvan mukaan karsikkopuu on saattanut kertoa jotain siitä henkilöstä, jonka kunniaksi se on pystytetty. Janne Vilkuna puolestaan arvelee, että keskeisin syy karsikon pystyttämiselle on ollut vainajan kotiinpaluun estäminen, jolloin karsikon veistämisen voi nähdä liittyvän vanhoihin sielu-uskomuksiin ja esikristillisiin tai synkretistisiin kansanuskon kategorioihin. Vainajanpalvontaa liittyvä karsikko symboloi siis elämän ja kuoleman välisen siirtymän rajaa.

Eräs karsikko oli sellainen, jonka vainajan hautaan kantaneet tekivät matkallaan tien viereen tai venematkalla johonkin niemeen. He karsivat puun, leikkasivat siihen tavanmukaiset merkit ja ottivat ryypyt vainajan muistoksi. Tällaiseen karsikkopuuhun jätetttiin yksi oksa, käsivarsi, osoittamaan, tavallisesti kirkolle päin. Karjalassa tällaista puuta nimitettiin ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaista ohitse kuljettua vainajaa varten kaiverrettiin puuhun risti.

Tämän toiminnan uskonnollinen tarkoitus oli suojella eläviä omaisia vainajasielujen paluulta: hautausmaalta liikkeelle lähteneet sielut huomasivat ristipetäjästä, että he olivat kuolleita ja heidän oli syytä palata hautaansa. Toisinaan puhuttiin myös esivanhempien puusta. Esivanhempien puuksi kutsuttuun puuhun ripustettiin vaatteenkaistaleita ja nauhoja sekä naulattiin edellä mainittuja laudanpalasia, joissa oli kuolleen nimi ja synnyin- ja kuolinvuosi. Esivanhempien puuta mainitaan joskus karsitun mutta sen kylkeä ei milloinkaan leikattu

Karsikkoja on veistetty elävillekin. Joskus vieraaseen taloon saapuneen kunnioitukseksi hänelle tehtiin karsikko, johon merkittiin vieraan saapumisvuosi. Karsikkoon jätettiin oksa osoittamaan mistä ilmansuunnasta vieras on kotoisin. Joskus matkatoverit tekivät toisillaan karsikkoja saapuessaan oudoille seuduille. Hornborgin mukaan tällaista ensikertalaista uudella maalla kutsuttiin härkäpojaksi ja hänen oli pidettävä härkijäiset eli tarjottava ryypyt karsikon tekijöille eli matkatovereilleen.

Hornborg mainitsee myös niin sanotut muistokarsikot. Ne tehtiin tavallisten karsikoiden tapaan, mutta niiden tarkoitus oli toimia jonkin merkittävän tapahtuman kuten onnettomuuden muistomerkkinä. Tapahtumapaikalle karsittiin puu ja siihen merkittiin vuosiluku jona tapaus sattui. Muistokarsikko saattoi myös olla kivi. Vuoden 1918 traagisten tapahtumien seurauksena Suomessa tehtiin lukuisia karsikkopuita paikoille joissa vuonna 1918 ammuttiin punaisia.

Matkalleen jääneiden vainajien — ”heidän jotka eivät koskaan päässeet kotiin” — kuolinpaikan merkitseminen on varsin yleismaailmallinen ilmiö. Meksikossa ja Yhdysvalloissa meksikolaiset pystyttävät kuolleille muistopyhättöjä, jotka tunnetaan nimellä descansos. Nämä risteistä, valokuvista ja kukista muodostetut ”karsikot” täplittävät teiden reunoja Yhdysvaltojen eteläosiossa muistuttamassa nuorten hengenvaarallisista ajotottumuksista. Suomessakin tunnetaan tapa viedä kuolonuhreja vaatineen onnettomuuden tapahtumapaikalle kynttilöitä, kukkia ja ehkä jopa valokuvia. Minusta tuntuisikin luontevalta tehdä esimerkiksi auto-onnettomuudessa menehtyneen ystävän surmapaikalle karsikkopuu, johon voisi merkitä hänen nimensä ja elinvuotensa.

Samankaltaisia artikkeleita