Enimmäkseen Matti Sarmelan Perinneatlasta mukaillen.

Nimenanto

Muinaisina aikoina ihmisen nimellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Nimi tavallaan kantoi sielua, joten oikean nimen antaminen lapselle oli ensiarvoisen tärkeää. Sukuyhteisöissä eri puolilla maailmaa on pidetty tärkeänä, että lapsi saa sen esivanhemman nimen (sielun), joka vastasyntyneessä on reinkarnoitunut takaisin maan päälle. Jos nimi ei ollut oikea tai suomalaisten runojen kielellä ”vakava”, lapsi sai väärän sielun, se itki öisin, sairasteli ja kuihtui. Jotta lapsesta saataisiin elinkelpoinen, oli löydettävä oikea esi-isä ja vaihdettava vanha nimi uuteen. Nimenvaihto niin kuin mahdollisesti nimenantokin on ollut samaanien ja tietäjien tehtävä, arkkipiispa Makarijn kirjeessä (1548) mainitaan, että Karjalassa lapsen nimen antoi arpoja. Oikea uudelleen syntynyt vainaja on tunnistettu mm. luettelemalla kuolleiden sukulaisten nimiä ja tarkkailemalla lapsen reaktioita. Jos lapsi tietyn nimen kohdalla esim. aivasti tai lakkasi itkemästä, oli nimi ”vakava”, silloin lapseen oli kiinnitetty oikea, pysyvä sielu ja elinvoima.

Oikean nimen löytämiseen oli muitakin tapoja. Sarmela pitää mahdollisina, että karsikkolehdossa ja myöhempinä aikoina uhripuun juurella lapselle on etsitty oikea, hänessä reinkarnoituneen esivanhemman nimi. Sarmela ei täsmennä tätä, mutta on oletattavaa, että lasta on kuljetettu karsikossa eri vainajien puiden lähellä kunnes jokin merkki on kertonut kenen vainajan sielu lapseen oli asettunut. Vainajien karsikot ja uhripuut olivat muutenkin tärkeässä roolissa uutta lasta sukuun tuotaessa. Uhripuun juurelle tiputettiin ensimmäiset tipat äidin maidosta, puiden luota odottavat äidit hakivat apua synnytyskipuihin ja sinne vietiin vastasyntyneet lapset ikään kuin saamaan suvun vainajien hyväksyntä.

Nimenanto pyrittiin suorittamaan nopeasti syntymän jälkeen, jotta lapsi saisi sielunsa ja suojelushaltijansa. Muutama vuosisata sitten lapsia kastettiin jopa 1-2 päivän ikäisinä. Suomessa nimeäminen tapahtui yleensä ensimmäisen hampaan puhkeamisen jälkeen, koska tämän ajateltiin olevan myös merkki siitä, että lapsi oli saanut suojelushaltijansa. Ihmiset toivat lapselle ristiäisiin ”hammasrahaa”. Ensimmäisen hampaan puhkeaminen oli osoitus siitä, että lapsi oli osoittanut elinvoimaisuutensa ja kyennyt vastustamaan maailman kaoottisia voimia vaikean alkuajan yli. Lapsen kaulaan yli tällöin tapana laittaa kaulakoru suden, hevosen tai villisian hampaista. Kaulakoru toimi symbolina siitä, että lapsi oli saavuttanut tietyn aseman yhteisössä, eikä ollut enää täysin uusi tulokas. Hampaan puhkeamisen jälkeen lämmitettiin sauna, jossa lapsi pestiin ja vihdottiin rituaalisesti.

Nimenanto varmisti lapsen yhteisökelpoisuuden. Lapsen sukuun hyväksymisen edellytyksenä oli usein myös se, että hänelle voitiin osoittaa äiti ja isä; aviotonta lasta ei monissa kulttuureissa ole hyväksytty, vaan heidät surmattiin esimerkiksi jättämällä heitteille. Nimettä tai kasteetta kuolleitten asema on poikkeuksellinen myös siinä suhteessa, etteivät tällaiset lapset ole sosiaalisessa mielessä lainkaan kuuluneet elävien joukkoon. Jos lapsi ei ole ”elänyt”, sitä ei myöskään voida liittää kuolleiden yhteisöön. Tällöin hautausseremoniat on jätetty suorittamatta tai ne on suoritettu poikkeuksellisella tavalla. Lasta on pidetty ulkopuolisena; hän ei ole missään vaiheessa ollut suvun jäsen eikä häntä myöskään hyväksytty suvun vainajien joukkoon. Ulkopuolisuudessa tai sijattomuudessa on myös lapsivainajien (Liekkiö) kummittelun perussyy.

Pohjoismaisen uskomusperinteen mukaan lapsivainajat saivat rauhan, kun ne kastettiin ja/tai haudattiin sinne, minne muutkin vainajat. Oikeushistoriallisesti lasten heitteillepano näyttää ennen kristillisiä vaikutteita olleen Pohjoismaissa hyväksytty kansantapa. Skandinaavinen oikeustraditio on seurannut vanhaa roomalaista ja myös germaanista käytäntöä, jonka mukaan suvun päämiehellä, tavallisesti isällä oli oikeus päättää, elätettiinkö vai hylättiinkö sukuun syntynyt lapsi. Jos isä otti lapsen vastaan, symbolisesti syliinsä, ja tälle oli annettu nimi, ei heitteillejättöä enää saanut tehdä, vaan sitä pidettiin jopa murhana. Lapsi oli silloin liitetty sukuun ja saanut oikeudet sukunsa perintöön.

Nimipäivä

Nimipäiviä on vietetty Suomessa keskiajalta lähtien. Sarmelan mukaan nimipäivätapojen vanhinta kerrostumaa on olut- tai viinakestityksen vaatiminen päivänsankarilta hänen nimikkopyhimyksensä vuotuisena muistopäivänä. Tapa on ollut tunnettu paitsi Pohjanmaalla myös Lounais-Suomessa, jossa siitä on käytetty nimeä kousan juominen. Nimipäivän viettäjän oli tarjottava kousa (kaksikorvainen oluthaarikka) eli tuoppi tai malja olutta kaikille taloon tulleille. Kestitysvelvollisuutta nimitettiin kousan maksamiseksi tai lunastamiseksi ellei nimipäivän viettäjä lunastanut kousaansa, hänet on uhattu teljetä sikolättiin tai antaa jokin muu rangaistus. Joskus kousansa maksamatta jättäneelle on annettu elinikäinen pilkkanimi liittämällä hänen etunimeensä sana ”hako”, esim. Hako-Mari, Hako-Fretu, jne.

Sarmela arvelee, että edellä mainitun nimipäiväkousan taustalla saattaa olla esikristillinen tapa juoda oman suojelushaltijan kunniaksi tiettyinä vuosittaisina uhripäivinä. Katolisena aikana haltijoiden tilalle vaihtuivat nimikkopyhimykset ja kristillisen kalenterin tultua käyttöön vakiintui myös henkilökohtaisten muistopäivien vietto. Aluksi maljojen juonti on ehkä ollut yhteydessä pitäjänpyhien viettoon ja kousia joutuivat tarjoamaan ne, joilla oli sama nimi kuin kirkon suojeluspyhimyksellä.

Mielestäni kuulostaa uskottavalta, että nimipäivän taustalla voisi olla esikristillinen tapa kunnioittaa vuosittain ihmisen omaa suojelushaltijaa. Tuollainen tapa on tuttu roomalaisilta ja kreikkalaisilta. He muistivat vuosittain suojelushaltijaansa (tai sitä jumalaa, jonka päivänä olivat syntyneet, ja johon suojelushaltija sitten jollain tavalla kytkeytyi) koristelemalla haltijan alttarin kukilla ja seppeleillä. Ystävät onnittelivat ihmistä ja toivat lahjoja. Ajatus tietenkin oli, että muistettu ja kunnioitettu suojelushaltija piti ihmisen jatkossakin terveenä ja onnekkaana. Suomalais-karjalaisessa perinteessä kreikkalaisten ja roomalaisten suojelushaltijaa vastaa kutakuinkin luonto.

Itse en ole koskaan oikein välittänyt syntymäpäivistä ja ikävuosien laskemisesta. Oman suojelushaltijan kunnioittaminen maljoilla ja uhreilla syntymä- tai nimipäivänä kuulostaa paljon mielekkäämmältä. Onhan niin paljon ihmisen elämässä juuri tuon haltijan ansiota.

Samankaltaisia artikkeleita