C.A. Gottlund

Vuonna 1840 pidettiin Helsingin salongeissa ensimmäinen virallinen puhe, jossa ylistettiin suurmieskolmikkoa Lönnrot, Runeberg ja Snellman. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan viisi vuotta aikaisemmin. Samoihin aikoihin establishmentti oli alkanut tiivistää rivejään hänen ympärillään. Suomalaisuustyön kannalta ehkä keskeisimmän suurmieskultin rakentaminen oli alkanut. Runebergin kanonisointi oli vuorostaan alkanut jo hänen vuonna 1839 saamastaan valtioneläkkeestä.

Lähes 170 vuotta myöhemmin Lönnrotin johtama kalevalais-runebergiläinen linja on muodostunut suomalaisten myyttisiä mielikuvia määrittäväksi totuudeksi. Kalevalan tulkinta muinaistarustostamme on ”se” tulkinta. Kun ajattelemme Väinämöistä, ajattelemme nimenomaan Lönnrotin Väinämöistä. Kun ajattelemme Louhea, ajattelemme Lönnrotin Louhea. Jännitettä Kalevalan ja alkuperäisen kansanrunouden välillä voisi kärjistäem ajatella vaikka siten, että Kalevala on muinaissuomalaiselle mytologialle samaa kuin vanhan sadun Disney-filmatisointi on Grimmin veljesten alkuperäisille saduille.

Eräs tämän Lönnrotin ja kumppaneiden vaaliman omatekoisen myytin aineksista oli taru ”Karjalan laulumaista”. Romantiikasta vaikutteita saaneina he ajattelivat, että ikimuistoinen kalevalainen kansa oli kukoistanut aikoinaan suurella kultakaudella. Tuon aidon ja puhtaan kulttuurin jäännöksiä he uskoivat löytävänsä Karjalasta. Karjala oli ikiaikaisen kalevalaisen kulttuurin alkulähde, suomalaisten sielun myyttinen kotopaikka. Sinne kultaiseen Karjalaan Lönnrotkin askelsi tuohikontti selässä kuin pyhiinvaeltaja konsanaan.

Ruotsinpyhtäällä syntynyttä Carl Axel Gottlundia (1796–1875) ei koskaan kelpuutettu kunnolla mukaan näihin piireihin. Ei vaikka Gottlund oli suomalaisuuden tienraivaaja, kirjailija ja tutkija, jonka keräämä kansanrunouden määrä lähenteli Lönnrotin lukemia. Nämä meriitit eivät Gottlundia auttaneet, sillä hänet tunnettiin pikemminkin sivistyspiirien häirikkönä ja toisinajattelijana. Mielikuvaa piti yllä Gottlundin sivistyneistöä suuresti ärsyttänyt tapa kirjoitella hyökkääviä pamfletteja ja sanomalehtikirjoituksia.

Mutta oli Gottlundin sivuuttamiseen suomalaisuusaatteen ytimestä muitakin syitä. Tuon ajan suurmiehen kuului nimittäin vaalia kansan ”parhaita puolia”. Tällaisia suositeltavia ominaisuuksia olivat muun muassa kainous, sävyisyys sekä kaikkinainen hyvätapaisuus. Gottlund oli tähän seuraan liian rohkea kielenkäyttäjä ja liian rehellinen itsetilittäjä. Suomalaisuuden viralliseksi linjaksi määriteltiin sivistyspiireissä kalevalais-runebergilainen teennäinen siveys.

Tuona aikana runonkerääjät tavallisesti sensuroivat kaiken kansanrunojen eroottisen aineksen, mutta Gottlund keräsi kaiken talteen. Joutilaana ollessaan mies kirjoitteli omiakin eroottisia runoja. Gottlundista tuli aikalaisten mielikuvissa seksuaalinen hurjastelija. Maine ei ehkä ollut täysin tuulesta temmattu. Tämä salskea nuorimies kun sai kaikenlaisia tarjouksia maalaiskylien tytöiltä runonkeruumatkoillaan. Gottlund ei vaikuta olleen tästä huomiosta ollenkaan pahoillaan. 1800-luvun siveellistä ilmapiiriä järkyttänyt skandaali oli pian valmis.

Toisin kuin Karjala, metsä-Suomi oli pitkään kansantieteen periferiaa. Metsäsuomalaisten perinne on kiinnostanut pikemminkin kansallisen kulttuurin toisinajattelijoita kuin sen virallisten totuuksien vartijoita. Gottlund suuntasi synkille saloille, kuten myöhemmin tekivät hänen jalanjäljissään kulkeneet Väinö Salminen, Lauri Kettunen ja Pertti Virtaranta. Sen sijaan Krohnin, Setälän, Haavion ja Kuusen kaltaiset tutkijasuuruudet eivät metsiin astuneet.

Ainoaa oikeaa runebergiläis-kalevalaista konsensusta ravistelleena vastavirran kulkijana Gottlund pitikin pilkata pois näköpiiristä. Kansantutkimuksen konsensuksessa Gottlundista piirrettiin kuva suomalaismetsistä kaikuvien äänien vainoamana hermorauniona. Joskus Gottlundin poikkeukselliselle elämälle yritettiin antaa lääketieteellinen diagnoosi. Viimeisimpänä yrityksenä on professori Leea Virtasen pikadiagnoosi vuodelta 1985. Virtasen mukaan Gottlund kärsi ”kverulatiivisesta paranoiasta”.

Ruotsissa asuessaan Gottlund kuuli Skandinavian takamaiden synkissä havumetsissä ja syvissä laaksoissa elävistä metsäsuomalaisista. Pian Gottlund matkustikin Finnskogariin, josta hän löysi puhdasta savon kieltä puhuvia kaskiviljelijöitä. Metsissä suomalaiset puhuivat omaa kieltään, mutta ruotsalaisten seurassa he välttivät suomen puhumista. Tämä oli seurausta ruotsalaisten harjoittamasta pilkasta ja suoranaisesta vainosta suomenkielisiä kohtaan.

Suomalaisten ”hiljaisuus” ruotsalaisten seurassa oli niin totaalista, että ruotsalainen yläluokka uskoi aidosti suomen kielen kuolleen Ruotsissa sukupuuttoon. Gottlund keräsi kuitenkin mittavat määrät suomenkielistä kansanperinnettä metsäsuomalaisilta. Samalla hänestä tuli kaskiviljelijöiden etujen puolustaja, ”metsäsuomalaisten apostoli”. Vielä Gottlundin lähdönkin jälkeen legenda hänestä jäi elämään suomalaismetsiin. Varsinkin Värmlannissa kaikki edistys pantiin pitkään Gottlundin nimiin ja häntä muisteltiin vuosikymmeniä herooisena hahmona kuten taalailaiset Kustaa Vaasaa konsanaan.

Vuosina 1828–1832 Gottlund julkaisi Otavan, josta hän aikoi suomen kielen kirjallista monumenttia. Otava sisälsi kielitieteellisiä, historiallisia, uskontotieteellisiä ja folkloristisia kirjoituksia sekä runoja. Teoksen julkaiseminen oli varsinaista tuskien taivalta. Värikuvat neljään painokseen saatiin vasta kun Gottlundin vaimo Charlotte osallistui itse niiden värittämiseen.

Kaikesta vaivannäöstä huolimatta Otavan vastaanotto oli nihkeä. Gottlund suosi kirjoituksissaan savon murretta, joka oli hänestä ”suomen kielen ydin ja kukka”. Gottlundille savon kieli oli ”kaikkein puhtain, miellyttävin ja rikkain sekä ainoa runouteen sopiva kieli”. Kaikkia savonkielisyys ei kuitenkaan miellyttänyt. Eräs aikalainen kommentoi, että Gottlundin kirjoitusten savolaisuudet ja ”gottlundilaisuudet”, omituiset kielivirheet ja tyylin kömpelyydet valmistivat lukijalle ainutlaatuisen riemun lähteen ja tekivät Gottlundin runosepitelmät useimmiten tahattomiksi parodioiksi.

Täydellisenä epäonnistujana Gottlundia ei kuitenkaan voida kielen saralla pitää, sillä hän esitteli suomenkieleen useita uudissanoja. Esimerkiksi sanat ”toimittaja”, ”käännös”, ”sointu” ja ”kirjasto” ovat peräisin Gottlundilta.

Huolimatta Otavan epäonnistumisesta, Gottlund jaksoi hautoa suuria kirjallisia suunnitelmia. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan vuonna 1835, mutta teoksen asema ei vakiintunut vielä useisiin vuosiin. Lisäksi tuore kansalliseepos oli jo saanut osakseen kritiikkiä. Vanhaa Kalevalaa oli kritisoitu muun muassa runojen yhdistämistavasta ja sovittamisesta. Kalevalan asema oli vielä hieman horjuva. Oli ainutlaatuinen tilaisuus iskeä kaavailtu kansalliseepos laudalta toisella teoksella. Gottlund iski tähän väliin julkaisemalla vuonna 1840 oman eepoksensa, Runolan. Teoksen alkusäkeet kajahtavat jylhästi ilmoille näin:

Yksin laulon, yksin soitin
Runoja jo ruostunneita,
Lauluja lakastunneita
Ei mua Suomi soitattanek,
Omat lapset laulattanek,
Mielytäk nykyiset miehet,
Joita oaarteet ajelloopi
Rahan-voitto raukaisoopi,
Kateus tekee kapeiksi.

Runola oli suhteellisen heikosti valmisteltu ja suppea eepos. Teoksella ei ollut Gottlundin toivomaa vaikutusta. Lisäksi asiaa ei auttanut, että Runola oli lähinnä kansanrunoudesta lainaava Gottlundin sepittämä fantasiakertomus. Runola on kuvaus profeetan (Skaldi) matkasta jumalten asuinsijoille taivaaseen (Runolaan) saamaan rohkaisua ja sanoma kansalleen. Saattajana hänellä on kaukaisen kulta-ajan heeros (Väinämöinen). Tapahtumapaikka on laulun saari eli ”Jumalkoto”, minkä Gottlund myöhemmin tarkensi tarkoittavan suomalaista vastinetta skandinaavien Valhallalle ja juutalaisten paratiisille.

Runola oli yritys sovittaa suomalaiset runot pakolla klassiseksi jumaltarustoksi. Tai oikeastaan se ei ole edes sitä. Jo aikoinaan huomautettiin, että itse asiassa vain Väinämöisen hahmo edustaa runoelmassa suomalaista perinnettä. Tämä ei tuottanut Gottlundille mitään älyllistä ongelmaa, sillä hän tiesi, ettei suomalaisilla mitään mytologista eeposta koskaan ollutkaan. Gottlund ajatteli, että oli täysin hyväksyttävää yhdistellä vaikutteita muista jumaltarustoista, sillä kaikki kulttuurit olivat pohjimmiltaan sukulaisia.

Ei ole yllättävää, että Runola tyrmättiin aikalaisarvioissa. Paljon kritiikkiä sai osakseen pahasti ontuva runomitta. Myös Gottlundin heikolle suomen kielen hallinnalle naureskeltiin. Heikko kielitaito ilmeni teoksessa noloina kömmähdyksinä tyyliin ”koira haukkui korvillansa”. Kielenkäyttö oli kautta teoksen ontuvaa ja usein tahattoman koomista:

Lehmän kielet keärettynnä,
Haisivat varpaat harakan.
Kaunimmaiset ruusun kannat,
Pantu peitteeksi povehen.

Vähemmän aikalaisia hymyilyttivät Runolan eroottiset säkeet. Teoksessa on muun muassa todennäköisesti ensimmäinen suomenkielisen taiderunouden masturbointikuvaus. Kansanrunouden tutkija ja suomen kielen professori Julius Krohn kirjoitti, että teos iljetti häntä. Myöhempi tutkimus on paljastanut, että Runolan eroottiset kielikuvat eivät ole peräisin Gottlundin keräämistä kansanrunoista, vaan ne ovat selvästi Gottlundin omia sepitelmiä. Oli selvää, että Runolasta ei ollut suomalaisten kansalliseepokseksi.

Vaikka Gottlund karkotettiin suomalaisista sivistyspiireissä, ei hänen maineensa tavallisen kansan keskuudessa siitä kärsinyt. Suhtautumista selittää syvään juurtunut herraviha. Raavas, miehekäs ja metsissä viihtyvä Gottlund koettiin kansanomaisemmaksi hahmoksi kuin Helsingin fiinit suomalaisuusmiehet. Sivistyneistön Gottlundiin kohdistama ylenkatse nähtiin todisteena siitä, että Gottlund oli rahvaan puolella ”herroja” vastaan.

Uskonnollis-filosofisessa ajattelussaan Gottlund oli vannoutunut alkumonoteismin kannattaja. Hän siis uskoi, että muinaissuomalaiset olivat alun alkujaan yksijumalaista kansaa. Gottlund esitti, että kaikki muinaissuomalaisten jumalina pidetyt hahmot Väinämöistä myöten olivat todellisuudessa heidän poliittisia ja sotilaallisia johtajiaan. Muinaissuomalaiset olivatkin olleet, vastoin yleisiä vääriä käsityksiä, filosofisen deismin kannattajia. Tai kuten Gottlund asian ilmaisi:

Jumala oli heidän ainoa jumaluutensa, josta heillä ei ollut mitään tarkempia luonnehdintoja; hän oli absoluuttinen, abstraktio kaikista modifikaatioistaan – ikuisesti olevainen esse kaiken ajan ulkopuolella, olento, jota he kuvittelivat kaikkein mahtavimmaksi, kaikkein olioiden alkuolioksi, tai siksi alkuvoimaksi, josta koko luonto oli saanut alkunsa. Hänestä käytettiinkin tämän johdosta nimitystä kaiken mailmantakoja, ilmankannenkalkuttaja.

Gottlund tuhlasi paljon mustetta yrittämällä todistella, miten esimerkiksi Tapio oli puhtaasti metsän runollinen personifikaatio, ei minkään sortin jumaluus. Ajattelun taustalla oli Gottlundin omaksuma valistusfilosofinen näkemys, joka ihannoi ”puhdasta” rationaalista uskontoa, joka oli oikeastaan enemmän filosofiaa kuin uskonnollisuutta.

Gottlundin kannalta oli tietysti ongelmallista, että kansanrunoudessa puhutaan selvästi jumalista. Hän selitti seikan katolisen keskiajan vaikutuksena. Keskiajalla runojen kieli oli Gottlundin mukaan ymmärretty perustavalla tavalla väärin.

Mutta kun katolisuus levisi ja heihin istutettiin mystillisiä käsitteitä pyhien temppujen merkityksestä, saivat nämä runotkin toisen merkityksen. Metsämiehet rupesivat nyt uhraamaan Tapiolle, kuten kristityt tekivät, ja sekoittivat usein Marian rukouksiinsa ja lauluihinsa.

Samoin uhritoimitukset ovat Gottlundin mukaan olleet alun perin vain muistojuhlia tai suvun keskeisiä ilonpitoja. Vasta katolinen kirkko on ne hänen mukaansa muuttanut uskonnollisiksi uhrijuhliksi:

Varmalta näyttää ainakin, että ne alkujaan ovat olleet viatonta huvia, mutta että kaikki uhraaminen, rukoileminen ja polvistuminen kiistämättä on jätettä katolisista ajoista, jolloin kansa tulella ja miekalla pakotettiin näihin jumalisiin menoihin.

Gottlund poisti siis muinaisuskosta kaiken muun aineksen paitsi abstraktin Kaikkivaltiaan. Tässä hän oli valistusaatteen vanki. Gottlund halusi nähdä muinaissuomalaiset valistusta ennakoineina suurina filosofeina, joiden muinaisusko ei ollut epäjumalanpalvontaa, vaan korkeissa hengen sfääreissä liikkuvaa pohdiskelua.

Kansanperinteellä oli Gottlundille pohjimmiltaan vain esteettistä arvoa. Filosofisen muinaisuskon ja kansanperinteen väliin jäi kuitenkin mytologian kokoinen aukko.

Romantiikan aatevirtauksesta vaikutteita saaneet kansanrunouden tuntijat antoivat muinaissuomalaisten palvoa jumaliaan ja myyttisiä sankareitaan. He katsoivat, että myyttinen ajattelu versoi tiedostamattomasti kansan sielusta muinaisina aikoina, ilmaisten konkreettisesti kansan henkistä tasoa.

Gottlundin valistusajattelu vuorostaan käänsi tilanteen päälaelleen: mytologia oli historiallisen rappeutumisen seurauksena syntynyttä hämärää höpinää. Siinä missä romantikot ihailivat keskiaikaa, Gottlundille keskiaika oli muinaista pakanuuden aikaa huonompi ajanjakso, koska se oli perin juurin katolilaisen kultin hapattama.

Kaiken kaikkiaan Gottlundista syntyy hieman ristiriitainen kuva. Hän oli rohkea vastarannankiiski tympeää suurmieskulttia luotaessa, ansiokas runonkerääjä ja metsäsuomalaisten oikeuksien puolustaja. Toisaalta Gottlund oli tragikoominen hahmo: tökerösti suomea taitava epäonnistuja, jonka näkemys muinaisuudesta oli vähintäänkin yhtä fantastinen kuin hänen aikalaisillaan. Gottlund oli rehti ja luonnonläheinen kansanmies, mutta myös kansanperinteen todellisuudesta vieraantunut abstrakti filosofoija.

Samankaltaisia artikkeleita