Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan teoksessa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia (2008) esitetään ajatus, että Jerusalemin temppelin hävitys antoi sysäyksen juutalaisten siirtymiselle monoteismiin. Lähi-idässä vallitsi pitkään, mahdollisesti pronssikaudelta alkaen, ns. monolatria. Useilla alueilla ja jopa kaupungeilla oli ”meidän Jumalamme”, joka oli kaikki kaikessa. Samalla uskottiin muidenkin jumalien olemassaoloon. Israelin Jahve oli Jerusalemin oma Jumala, jonka palvonta pyöri uhrikultin ympärillä. Temppeli oli paikka, jossa Jahven ajateltiin asuvan ja kaikki palvonta keskittyi sinne.

Temppelin tuho aiheutti israelilaisille uskonnollisen ja poliittisen kriisin. Jahven koti oli tuhottu: maa, monarkia ja Jumala oli menetetty. Tämän seurauksena temppeliin kytkeytynyt uhrikultti vaihtui lain noudattamiseen. Tämä oli uskonnon elinehto, lakia kun ei ole sidottu mihinkään paikkaan. Varsinainen monoteismi syntyi mahdollisesti hyvin pienessä joukossa, kun jotkin piirit alkoivat vaatia, ettei muita jumalia saanut enää palvoa eikä muiden jumalien uhripaikoissa saanut uhrata. Pakkalan mukaan pyrkimyksenä oli määrittää omaa identiteetti, pelastaa oma uskonto. Psykohistorian kannalta on ironista, että monoteistit ovat historiansa ajan keskittyneet tuhoamaan sellaisella raivolla muiden kansojen pyhiä paikkoja. Kaiken tuhoamisvimman taustalla kun saattaa piillä trauma oman pyhän paikan menettämisestä.

Israelilaisten tarina korostaa uhripaikan merkitystä uskonharjoitukselle. Ilman kiinnittymistä uhripaikkaan uskonnot muuttuvat helposti universalistisiksi ja lakeihin pohjaaviksi. Oma pitkäaikainen, ehkä vuosikymmeniä kestävä, hankkeeni onkin saada omistukseen oma uhripaikka, oma uhrimäki pyhättöineen. Tämän ajatuksen innoittamana kirjoitin vaatimattomasti muutamia huomioita suomalaisten ja sukukansojen uhripaikoista. Huomiot on otettu Julius Krohnin kirjasta Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Tarkoitus ei ole mennä tarkkoihin yksityiskohtiin vaan esitellä muutama keskeinen ajatus koskien pyhien uhripaikkojen sijaintia ja merkitystä sekä paikkaan liittyneitä tabuja.

Hakoisten linnavuori

Sukukansojen pyhät paikat ovat yleensä sijainneet mäkien laella. Marit arvostavat sitä, että uhripaikan sijainti on korkea ja kaunis. Marien uhripaikoille on yhteistä joen, puron tai lähteen sijainti. Myös virolaisten uhripaikat sijaitsivat kauniilla mäkisillä paikoilla. Suomessakin vuoret ovat olleet mieluisia uhripaikkoja. Esimerkiksi Pohjois-Hämeessä Ukonjuhlaa kerrotaan vietetyn ”Ukonvuoreksi” sanotulla harjulla. Paikka on yleensä valittu läheltä yhteisön asuinpaikkaa, mutta ei kuitenkaan liian läheltä. Saamelaiset eivät koskaan pyhittäneet paikkaa kodan välittömästä läheisyydestä, sillä jokapäiväinen melu ja lasten itku saattoi häiritä jumalaa. Udmurttien parissa noita valitsi paikan uhripyhätölle,. Hän nousi sellaisen varsan selkään, jolla kukaan ei ollut vielä ratsastanut, ja antoi sen kirmata metsään. Mihin varsa pysähtyi, siihen rakennettiin uhripaikka.

Pyhän paikan aitaaminen oli yleisesti tunnettu tapa. Udmurttien uhripaikat ovat aidattuja lehtoja, joiden keskellä on puinen katos. Alttarina on iso puupöytä, jolle uhrit asetetaan. Udmurttien mukaan aitauksen porttia ei saanut avata kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen oli rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Myös Virossa pyhät lehdot aidattiin. 1600-luvulla piispankäräjillä käskettiin hakata maahan Hiidenmaan pyhät hakametsät (Hägebüsche). Permin ja Volgan kansat varustivat uhripaikat aitauksilla ja nostivat uhrilihat korkeille puisille lavoille. Näin toimittiin todennäköisesti siksi, että petoeläimet eivät olisi päässeet käsiksi lihoihin. Ruotsalaiset rauhanvälittäjät kertovat nähneenä 1600-luvulla Savon korvessa samanlaisia lavoja uhrilihoineen. Voidaan olettaa, että uhrilehdot aidattiin myös Suomessa, mutta 1800-luvulle tultaessa täkäläisistä uhrilehdoista oli jäljellä enää yksittäisiä vanhoja puita. Hantien ja mansien uhripaikat olivat muiden itäisten siperialaisten luonnonkansojen tapaan aitaamattomia. Uhritarha onkin pyhän paikan eurooppalainen kehitysmuoto, jota tavataan itämerensuomalaisten lisäksi myös liettualais-slaavilaisilta ja germaanisilta kansoilta.

Uhripaikka oli luonnonvoimien ehdottomassa vallassa. Ihmisellä ei ollut oikeutta kajota siellä jumalten asettamaan järjestykseen. Marien uhrilehdoissa puiden kaataminen on ankarasti kielletty. Virossa puita ei saanut hakata eikä oksia murtaa, edes marjoja ei pyhältä paikalta saanut poimia. Eräässä saarenmaalaisessa lehdossa oli kiellettyä paitsi puiden kaataminen myös tulen polttaminen. Maahan karisseet oksatkin jätettiin paikoilleen, vaikka polttopuusta oli seudulla pulaa. Toisaalta yrttejä oli sallittua kerätä lehdosta sairauksien parantamista varten. Krohn arvelee karjalaisia ortodoksien kalmistolehtoja vanhoiksi uhrilehdoiksi. Kalmistoissa puiden hakkaaminen oli samalla tavalla kielletty. Vienassa kasvoi erään rukoushuoneen edessä männikkö, jossa toimitettiin kansanuskon uhrimenoja pitkälle 1800-luvulle saakka. Krohn arvelee, että männikkö oli pyhän paikan jäännös: sieltä ei saanut ottaa puutikkuakaan eikä edes havunneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikalleen. Lempäälässä tiedettiin ”Kunnianmänty”, josta ei tohdittu pienintäkään lastua hakata tai havuneulasta ottaa. Turun lähistöllä Liedossa kerrotaan erään pellon reunassa kasvaneesta lehdosta, jota kunnioitettiin niin kovin, että varkaatkaan eivät sieltä hakanneet puuta.

Käytös uhripaikalla tai sen läheisyydessä poikkesi muutenkin ihmisten arkikäyttäytymisestä. Marien uhriaitauksessa on useampia osastoja, joista osaa saattaa mennä vain noita, osa taas on muita osallistujia varten. Saamelaisten mukaan pyhä paikka vaatii hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä. Paikan ohisoutaessa ei saanut puhua eikä paikalla saanut nukkua. Siniset vaatteet ja nauhat piti riisua pois ennen siellä vierailua. Pyhään paikkaan ei koskaan menty tyhjin käsin, ilman uhria. Naisten läsnäoloa pyhällä paikalla ei yleensä katsottu hyvällä. Aiheesta on eri lähteissä hieman erilaisia mainintoja. Toisten mukaan naisten piti välttää uhripaikkaa vain tärkeimpien juhlien aikana, toisten lähteiden mukaan mitään tällaisia kieltoja ei noudatettu, mutta silti paikalliset useimmiten muistivat, että ”ennen vanhaan” naiset eivät saaneet mennä uhritarhan lähellekään. Käsitys siitä, että naisen lähestyminen saastuttaa uhripaikan, on niin yleinen, että sitä on vaikea sivuuttaa sukukansojen uskonnollisista tavoista puhuttaessa. Saamelaisilla tabu oli niin ankara, että pyhän paikan ohi soudettassa naisten piti kääntää päänsä ja peittää kasvonsa. Mieskään ei saanut mennä uhripaikalle, jos hän oli pukeutunut vaatteisiin joita nainen oli joskus pitänyt. Marien mukaan naisilta oli kielletty pääsy pyhiin paikkoihin ja miehiltä taas vaadittiin, että he eivät koskaan menneet niihin tyhjin käsin.

Udmurtit toimittavat ainoastaan suvun antamat uhrit aidatuissa pyhätöissä. Esimerkiksi vuotuiset maanviljelysjuhlat toimitettiin aitaamattomissa paikoissa, kuten vanhan uhripuun juurella. Uhritarha oli siis suvun kulttia varten. Joka kerran oli paikan asettanut, oli velvollinen toimittamaan siinä uhreja koko ikänsä. Hänen kuoltuaan tämä pyhä velvollisuus siirtyi hänen jälkeläisilleen. Samanlaisia ajatuksia pyhille paikoille omistautuneista vartijoista, pyhien paikkojen ”papistosta”, tavataan Virosta ja Suomestakin. Miihkelin pitäjässä Länsi-Virossa eräs mies oli kertonut, että hän oli kerran nähnyt isoisänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Karjalaisessa Kontio-Leppälähden kylässä Immosen pellon pientareella on ikiaikainen uhrikivi. Kivelle uhrattiin kylvämään mentäessä jyviä. Lisäksi naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Nainen nimeltä Toivasen Kirsti oli pitkään kivikultin papittarena. Hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset kuin oraakkeli ikään. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhri. Kun sen naispappi, vanha ämmä (= naispuolinen tietäjä) kuoli, halkesi kivi kahteen kappaleeseen.

Aiheesta lisää:

Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja
Tietäjä-Matin kuusi
Puiden palvonta
Puiden palvonta II
Karsikko, vainajien puu
Suku ja puu.

Samankaltaisia artikkeleita