Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).

Aurinkopyörä
Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas,
Olkikahlo kainalossas,
Oluttynnyri olallas,
Viinapottu povessas,
Pikarikin pivossas,
Juustot, kakut kainalossas!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää — sen enemmän perustelematta — joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna — ja muidenkin juhlien aikaan — juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Tyttö uhraamassa

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin — kuten Warhonen toteaa — tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä — joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan — ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma — ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tämä muistuttaa norjalaisten tapaa maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo– eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin — ja tämä on omaa tulkintaani — taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Samankaltaisia artikkeleita