Jatketaan perinnetaitojen maisemassa. Eeva Haavion klassikkoteoksessa Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953) on mainio johdanto kutomisen merkityksestä entisajan naisille. Lainaan sen tähän hieman lyhennettynä. Muinaiselon kuvauksena teksti tekee mielestäni herttaisen vanhahtavasta mahtipontisuudestaan huolimatta hienosti kunniaa uutterille ja taidokkaille esiäideillemme.

Käspaikka

Vanhaa pohjaa

Arkisen elämän aherruksen mestarikuvaajamme Aleksis Kivi on tuonut lakkaamattoman huvittelun sijaan yleiseen onnenkäsitteeseen myös työnkäsitteen. Onnenmaahansa on Kivi »Lintukodossaan» sijoittanut rehellisen suomalaisen työn, ei orjuuttajana vaan ilonaiheena:

»Uljaat keripojat saaren pellot kyntää,
Niitut niittää viikatteilla välkkyvillä,
Mutta kangast’ immet vilkaskatsantoiset
Helskyttävät kaikuvassa luhdissansa.»

Myös Kalevalassa mainitaan kankaankutomista helskyttämiseksi. Orjuuttavaa oli vain jauhinkiven vääntäminen, kun taas käsityöt on otettu vastaan ilonaiheena. Monasti tuntuu, että vasta nykyaika on tuonut orjuudentunteen käsitöihinkin. Eikä se ole ihmekään: konehan tuottaa melko vaivattomasti käyttöön välttävää tavaraa, niin ettei kunnon villasukkiakaan kannattanut yhteen aikaan kutoa lainkaan myytäväksi.

Ennen oli käsityöt kullekin mielityötä, mieliaskartelua. Kukin sommitteli ja teki työnsä itse, nainen koristeli itseänsä ja kotiansa, mies valmisti talouden tarve-esineet. Mutta näin tekee nykyäänkin vielä talonemäntä, ja käytettävissä olevin keinoin yrittää virkanainenkin saada lähimmilleen mahdollisimman sieviä lahja- tai käyttöesineitä.

Käsityöt ovat harrastelutyötä, askartelua, jonka mielikuvitus suunnittelee usein arkisen työn lomassa, mutta jolle lepohetki vasta antaa ulkonaisen muodon. Mies eräretkillään, kalastaja yksinäisellä saarellaan tai miilunpolttaja yönhetkinä valvoessaan on tarttunut puukkoonsa ja vuoleskellut jonkin taidokkaan käyttöesineen joko kotiin tai mielitietylleen. Ja miten antoisia ja kuvittelunherkkiä ovat olleetkaan hämyhetket aikaisimpina aikoina päreen loisteessa tai pystyvalkean hohteessa. Eiköhän moni raitamalli ole syntynyt tulen vaiheilla vellipataa hämmennettäessä ja kuinka monen taidokkaan puuesineen takana voisimmekaan nähdä innoittavan, kirkkaan silmäparin. Ja eiköhän monen taidokkaan kauhan unelmana ole ollut nuotiolle ilmestynyt metsänimpi?

Kudintyöt, jos mitkään, ovat olleet Suomen naiselle hämyhetkien työtä, työtä, joka antaa hänelle tilaisuuden omaan ajatteluun ja sommitteluun, lempityötä kerrassaan.

Pohjanmaalla kaikki mitä talonpoikaistalossa tarvittiin, tehtiin kotona. Isossa talossa oli paljon lampaita, sillä villoja tarvittiin paljon. Paras villa saatiin elokuussa ja myöhään syksyllä lampaita navettaan otettaessa. Hyvää villaa saivat kehrätä vain parhaimmat kehrääjät. Kevättalvella keritty kudinvilla oli seuraava laatu, mutta mahatakkuja ja reisivilloja annettiin pikkutytöille, kun he opettelivat karstaamaan ja kehräämään. Istuttiin takkakiven ympärillä takkavalkean loisteessa, jossa villa oli notkeaa ja parhaat karstaajat pyöräyttelivät polvillaan komeita »hahtuoota» kuin kevättaivaan poutapilviä.

Kehrääminen oli taito, nuorena opittu, joka asusti hyppysissä niin, että vanhat huononäköisiksi käyneet mummutkin kykenivät sitä vielä tekemään elämänsä ehtoohetkinäkin. Parhaissa taloissa oli omat vakituiset kehrääjänsä läpi talven, ja vain parhaat kehrääjät kehräsivät kankaankudetta. Seuraava aste oli paksumpi lanka kudintöitä varten.

Toisinaan tarvittiin lankaa paljon, esim. silloin, kun talossa oli morsian. Silloin turvauduttiin naapuriapuun, pyydettiin lähitalojen naisväki kökkään eli talkoisiin. Rukit olkapäillä ja karstat kainalossa tuli koko kylän naisväki kökkätaloon, ja pian täytti tuvan puheensorina ja kodikas rukinpörinä. Toisinaan taas saattoi joku aloittaa virren, ja mahtavana kaikui veisuu rukinsurinan säestämänä. – Talkooväen palkkana oli talon tarjoamat maukkaat nisukahvit.

Kudin oli jo viisivuotiaasta tyttösen seuralainen. Ensin saivat pienet sormet pistellä sukkanauhaa ja vähitellen rasaa ja sukkaakin. Kudin ja katkismus olivat paimentytön seuraa, samoin piikatytön. Vieläpä isonsiskonkin sormilla oli aikaa pistellä kudinta kehtoa soutaessa. Ja kahdentoista vanhasta alettiin kerätä tytöille myötäjäisiä lutinorsille.

Kudintyöt olivatkin morsiamen myötäjäisissä hyvin tärkeä tekijä. Sukkakin oli pienestä pitäen osattava kutoa, kantapääkin, vaikka se varsinkin alussa tuotti kiusaa. »Olisi se sukan keino, mutta sen kannan kimppu.»

Kudintöitä tarvitsikin morsian tavattomat määrät selviytyäkseen kunnialla kaikista velvollisuuksistaan. Jo kuulutuksille mentäessä sai pappi villasukat, sulhanen samoin ja puhemies taidokkaat sormikkaatkin. Entäpä sitten, kun sulhanen toi morsiamensa miniäkestiin. Silloin oli morsiamen annettava talonväelle näytteet sormiensa näppäryydestä ja taidosta. Saattoipa tuleva anoppi antaa morsiamalle joitakin pikkutehtäviä nähdäkseen minkälaisen miniän oli saava, oliko taitava ja olivatko tuliaiset edes oman käden työtä.

Ja voi onnetonta miniä parkaa, joka ei ollut tilanteen tasalla. Sanomme sen Kalevalan säkeillä:

»Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa suu’unki!
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan,
hiiret kopsassa kopisi,
hörppäkorvat hörhötteli.»

Pysyväisesti uuteen kotiin tullessaan oli miniän annettava tuliaislahjoja koko talonväelle, vieläpä piioille ja rengeillekin. Paljon piti olla varattuna muun ohessa sukkia ja rasoja. Pikkutytöille ja pojille annettiin rasat tai sukat, samaten palvelusväelle.

Tässä oli miniän näytettävä mitä hän taisi, sillä ei riittänyt, että oli pelkät sukat ja rasat, vaan niiden piti olla vielä kauniisti koristellut. Ja rumaa oli, jos mallit ovat aivan samoja kuin muillakin morsiamilla. Pääkuviot – raidat ja ruudut, polviraidat, silmät, tähti ja elämänpuu, sydän ja ässänväärä – saattoivat olla kyllä kaikilla samat, mutta jokin pieni lisäraita jokaisessa piti olla aivan kuin puumerkkinä, josta tekijä työnsä tunsi ja tekijä tunnettiin. Moni nykyäänkin vielä elävä vanha mummo tuntee ne työt – vanhatkin – mitkä ovat hänen käsistään lähteneet: niihin on kudottu merkki ja sellainen työn leima, etttä kehtaa omistaa kutomikseen.

Mutta raitojen saantiin tarvittiin useamman väristä lankaa. Valkoista, lampaanmustaa ja harmaata saatiin sinänsä jo lampaista, mutta muita värejä haluttaessa tarvittiin jo väriaineita painamiseen, mikä yleensä toimitettiin kotoisilla kasviväreillä. Ja niin koristeltiin kudintyöt kuviokudonnalla, ässänväärillä ja »lehrenkuvaasilla», erivärisellä langalla, mutta kuviot muodostuivat myös oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja lisäyksistä. Saattoipa kuvio olla kokonaan »kontinkuvaasta», jolla koristettiin työ kokonaisuudessaan.

Miesväen käyttöön tarkoitetut kudintyöt olivat yleensä hillitymmän värisiä: musta, valkoinen, harmaa ja ruskea vain tavallisesti tulivat kysymykseen.

Kudintyöt yleensä olivat mielityötä. Siksipä niihin niin kiireesti tartuttiinkin, kun vain hetkinen oli aikaa. Kudin oli naisen miltei jokahetkinen seuralainen. Jo välähdykset kaunokirjallisuudestamme antavat saman kuvan. Kivi antaa Nummisuutareissaan suutarin Martan kivahtaa Jaanalle: »Kudin pois kynsistäsi ja perunamaalle!»

Kudin on myös jonkinlainen Suomen naisen ahkeruuden symboli. Seitsemässä veljeksessä Tervakosken Matin vaimo on matkalla Jukolaan. »Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan.» Annansilmä Linnankosken »Tulipunaisessa kukassa» kuvittelee Olavin äidin sellaiseksi, jolla »aina on päällään tummaraitainen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus käydessään kutoo sukkaa.»

Ja tosiaankin oli kudin sallittu vaikka kirkkotielläkin. Sitä ei siis pidetty varsinaisesti jokapäiväisenä työnä, koskapa joulunpyhinäkin, kolmantena ja neljäntenä joulupäivänä, ns. pikkupyhinä, ei juuri muu työ ollut sallittua. Että muu käsityö kuin kudin ei kirkkotiellä ollut sopiva, todistaa pohjalaisten käyttämä sananparsi silloin, kun jotain sopimatonta on tekeillä: »Neuloo kuin Vetelin akka paitaa kirkkotiellä.»

Suomalainen on aina tottunut elämään luonnon välittömässä läheisyydessä. Vuodenaikojen mukaan hänen oli järjestettävä työnsä ja olonsa. Kansan keskuudessa on ikimuistoisista ajoista tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ns. jakoaikaa, viikko kekrin (1 p. marraskuuta) molemmin puolin. Sitä pidettiin pyhänä, vainajille omistettuna aikana, ja tällöin oli vältettävä kaikenlaista hälinää ja kolinaa aiheuttavaa työtä, olipa kehrääminenkin tällöin kiellettyä. Kudin oli kuin luotu tällaisen ajan työksi. Vaikka tieto tästä ajasta ajanoloon häipyi, säilyi kuitenkin tapa perinteenä polvesta polveen. Syksyllä, kun ulkotöistä oli päästy, kulki siis naisväki kutimet alituisena seuralaisena, keräkoukku tai pikkutasku vyöllä tai sitten lankakerä kainalossa.

Tällöin oli myös vanhojen kudintöiden uusimisaika. Sukat saivat uudet terät tai kantapäät, rasoihin uusittiin kärki tai ne saivat uuden peukalon tai »kännälmystän», ja villatakkien kyynärpäät uusittiin. Valmiit työt vietiin lutin orsille odottamaan talven tuloa.

»Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.» Kuvaus on Laurin topakasta emännästä »Seitsemässä veljeksessä».

Ja lopuksi Paulaharjun kuvaus kelpo talonemännästä, joka ei koskaan tuhlannut aikaa eikä sallinut sitä toistenkaan kuluttaa hukkaan:

»Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. Talvisellä hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät sukkapuikkoja. Nevaniityllä asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat ruokalepoa, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeensa sillä aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa odottaessa ennätti aina jonkun silmän pistältää.»

Tuskansa ja surunsa, huolensa ja ikävänsäkin on Suomen nainen tasannut kutimensa kanssa, siihen ilonsa silmukoinut ja toiveensa ja tulevaisuutensa unelmat kutimensa mukana kutonut.

Näin oli ennen. Mutta onneksi ei taito ole maan rakoon mennyt, vaikka vanhat taitajat menivätkin. Oli onni, että meillä sotiemme aikoina nytkin oli lankaa ja puikot. Kuinka monet saivatkaan – ne lukemattomat – näin sekä aineellista lämpöä että mielen lämpöä. Ja kuinka monelle se antoikaan rauhallisemman elämänrytmin. Kotona ja pakosalla.

Ja onhan meillä kutimemme vieläkin. Epätietoisuutemme hetkinä voimme ottaa kutimen käsille yhtähyvin kuin toimettomuutemme tai toimeliaisuutemmekin hetkinä. Samoin vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme. Ja kutimemme kanssa voimme paeta nykyisyydestä muistojen maailmaan – päivän hämärtyessä illaksi, soivat puikot rauhoittavaa säveltään.

Eikä suinkaan ole vähintä se kauneus, minkä luomme, ja se ilo, minkä kudin tuo arkiseen aherrukseemme. Olot ympärillämme muuttuvat ja tavat saavat toisia muotoja. Kuitenkin on kudin säilyttänyt sijan tietoisuudessamme ja käytössämme.

Kudin on kuljettanut Suomen naisen sielullisten ja aineellisten murrosten läpi, antanut aineellista lämpöä, sielunlämpöä, mielenrauhaa. Suomen nainen on kutimensa ääressä saanut uusia virikkeitä ja uuden uskon vaikeinakin aikoina. Pikkulasten villanuttuihin on pantu sukupolvien toiveet, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta on rakennettu uutta elämää.

Eeva Haavisto, Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953)

Samankaltaisia artikkeleita