Kuutar

Kuun vaiheiden vaikutus ihmiseen ja luontoon on keskeisiä suomalaisia kansanuskomuksia. Kuun vaiheiden mukaan ovat työnsä ajoittaneet niin kansanparantajat, maanviljelijät kuin metsätyömiehetkin. Kuusta on katsottu ennen vanhaan – ja miksei nykyäänkin – niin polttopuun kaatopäivät kuin kylvöt ja istutuksetkin. Anne Pöyhönen on koonnut kiitettävästi vanhan kansan kuutietoa kirjaan Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä (2006).

Kansanrunoudessa esiintyy myös ajatus kuun vaikutuksesta ihmisen kohtaloon. Aloitetaan tämän taustoittaminen maailmaan utuiseen alkuhämärään sijoittuvasta Ison tammen synnystä. Tämä suomalaisen perinteen keskeinen runokertomus alkaa kuvauksella kolmesta tai neljästä neidosta, jotka lähtevät niittämään heinää.

Oli ennen nel’l’ä neittä
koko kolme morsienta
lähetih hyö heinän niittoh,
eli korttehen koruh.

Runon virolaisessa versiossa samat neljä neitoa lähtevät harjaamaan merta kultaisella luudalla tai kampaamaan sitä kultaisella kammalla. Kansanrunoudentutkija Matti Kuusen mukaan neidot ovat samoja kuin itämerensuomalaisessa runoissa esiintyvät neljä kutojaneitoa. Nämä neljä kutovaa neitoa tapaamme esimerkiksi tunnetussa virolaisessa regilaulussa.

Mis seel sormukse sisessa?
Neli noorta neitsikesta:
üks seel kuab kuldavööda,
teine vaalib vaskivööda,
kolmas poomib pollesida,
neljas nutab noorta miesta.

Virolaisen tutkijan Aado Lintropin mukaan runoissa annetaan ymmärtää, että nämä neljä neitoa ovat taivaallisia olentoja Seulasten tähtiryhmässä maailmanpuun latvassa. Seulaset on useimmiten virolaisessa kansanomaisessa tähtitieteessä esiintyvä tähtijoukko. Seulasista mitattiin aikaa, ennustettiin vuodenaikojen säitä ja viljasadon onnistumista. Seulasten kutojaneidoilla tuntuu siis olevan yhteys tulevaisuuden ennustamiseen ja sitä kautta ihmisten kohtaloon. Ei ole siis yllättävää, että kansanperinteen tutkijat ovat Lintropin mukaan verranneet Seulasten neitoja kreikkalaisen ja skandinaavisen mytologian kohtalottariin, joiden tehtävänä oli kehrätä ja katkaista ihmisen elämänlanka.

Lintropin mukaan eräässä Inkeristä tallennetussa runoversiossa taivaallinen kutojaneito yhdistetään suoraan ihmisen kohtaloon ja ajatukseen elämänlangasta. Runossa mainitaan neljän neidon sijasta enää vain yksi neito, jonka kerrotaan ”kutovan kultakangasta” ja ”helskyttävän hopeaista” kirjokannen alla. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun.

Mikä kirjokannen alla?
Neitoi kirjoikannen alla.
Mitä neitoi tekköö?
Kultoikangasta kuttoo,
hopeaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilankoi,
helähtyi hoppealankoi,
neitoi täytyi itkömään.

Runo jatkuu kuvauksella siitä, miten tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Eräissä runoversioissa tytön valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista muodostuu kaksi tai kolmea mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Runossa kerrotaan, että käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa. Yhteys langan katkeamisen ja ihmisen kohtalon välillä on siis sangen ilmeinen. Inkeriläisessä runossa kutojaneito yhdistetään Päivättäreen ja Kuuttareen: hänen sanotaan olevan Kuuttaren tytär.

Ajoi Kuutarmoin kujalle,
Päivöttären tanhavalle
Kuuttarin tytär kuttoo,
kultoikangasta kuttoo,
hopiaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilanka,
helkähti hoppiialanka.
Täytyi neitoi itkemää.
Itki neitoi, kyynel vieri
punaisille poskillee,
heleille helmoillee,
vielä vieri helmoiltaa
suuren varpaan nennää

Meillä on siis ihmisten elämänlankoja kutova taivaallinen neito (tai neitoja), joka yhdistetään sekä Seulasiin että kuuhun. Seulasten merkitys kohtalon kannalta on helppo ymmärtää. Tähtiryhmä on ollut virolaisille, mahdollisesti muillekin itämerensuomalaisille kansoille, taivaankannen tärkeimpiä kohteita joista tulevaisuutta ja kohtaloa on ennustettu.

Mutta miksi neitoa sanotaan Kuuttaren tyttäreksi? Tämäkin yhteys on symbolisesti luonteva. Tunnettu uskontotieteilijä Mircea Eliade huomauttaa teoksessaan Pyhä ja profaani, että kuulla on ollut muinaisille ihmisille paitsi tärkeä käytännöllinen merkitys ajanlaskun apuna, niin myös suuri symbolinen merkitys elämän kiertokulun kuvastajana. Tämä siksi, että kuu kokee kiertonsa kuluessa ikuisen elämänkierron: syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymisen. Muinainen ihminen huomasi maanpäällisten asioiden heijastelevan kuun syntymisen ja kuolemisen sykliä. Juuri tähän perustuu uskomusperinne kuun vaiheista asioita ”lisäävinä” tai ”vähentävinä”. Lisäksi Eliade huomauttaa, että kuuhun yhdistyy maailman uskomusperinteissä kutomisen, kohtalon, elämänlangan ja kuoleman symboliikkaa.

On siis varsin luontevaa, että itämerensuomalaisen perinteen ”kohtalon neito” on kuun tytär. Ihmisten kohtalot kudotaan taivaissa kirjokannen alla, maailmanpylvään tai maailmanpuun latvassa, missä neito kutoo hopeisia elämänlankoja kultakankaaseen. Lopputuloksena hopealangoista syntyy kaiken elämän kuva, ihmisten yhteenkudottujen kohtaloiden kokonaisuus. Kun neito vahingossa katkaisee elämänlangan, hänen kyynelensä valuvat kolmeksi joeksi, kolmeksi mäeksi ja kolmeksi niiden laella kasvavaksi koivuksi. Koivun latvassa kolme käkeä kukkuu kohtalonmerkiksi ihmiselle, jonka hopealanka on katkennut.

Koska Kuutar ja hänen tyttärensä vastaavat ihmisten kohtalosta, on luonnollista, että suomensukuiset kansat ovat pitäneet uudenkuun aikaa sopivana hetkenä pyytää taivaista hyvinvointia ja onnea tulevaisuutta varten. Mervi Naakka-Korhosen mukaan eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!». Samanlaista tapaa ovat Naakka-Korhosen mukaan noudattaneet muun muassa muinaissuomalaiset, virolaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset. Hyvä tapa varmasti olisikin muistaa kohtalotarta uudenkuun aikaan. Seulasten neitoa voisi ehkä pyytää kutomaan varmoin sormin ihmisen oman hopealangan sopusointuun lukemattomien muiden elämänlankojen kanssa.

Lähteet

Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not To Mention a Lost Brush
Anne Pöyhönen, Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä
Mervi Naakka-Korhonen, ”Kuu ja terveys”. Artikkeli teoksessa Eija Stark ja Laura Stark (toim.) Kansanomainen ajattelu
Mircea Eliade, The Sacred and the Profane

Samankaltaisia artikkeleita