Sepän ahjo

Aikojen alussa Ukko hieroi taivosessa kämmeniään yhteen. Syntyi kolme luonnotarta. Neidot kulkivat ilman pitkillä pihoilla, rinnat täynnä maitoa. Neidot valuttivat maidon rinnoistaan maille, soille ja vienoille vesille. Vanhin neidoista lypsi mustan maidon, siitä syntyi pehmeä meltorauta. Keskimmäinen neidoista lypsi punaisen maidon, siitä syntyi hauras rääkyrauta. Nuorin neidoista valutti valkean maidon, siitä syntyi teräkset.

Maassa maatessaan rauta halusi tavata veljensä tulen. Tulikipuna kirposikin maahan taivosesta. Tulikipuna oli tuhota veikkosensa. Tuli poltti paljon maita, paljon soita. Rauta pääsi pakoon pimeään Pohjolaan. Rauta piilotteli Lapin suurimman suon selällä tuiman tunturin laella. Rauta kaivautui syvälle suohon tulen tuimia käsiä pakoon. Meni vuosi, toinen, kohta kolmaskin. Suolla jolkotteli susi. Rauta nousi päivänvaloon sutosen jäljissä. Suolla samosi karhu. Rauta ilmestyi karhun kannan kaivamille.

Sutta ja karhua seurasi seppä Ilmarinen, taitava takoja. Hän näki raudan kyhjöttävän petojen jäljissä. »Voi sinua rauta raukka», Ilmarinen virkkoi. »Olet kurjassa tilassa, alhaisessa asussa. Suolla makaat sutosen sorkissa ja karhun askelissa». Seppä jatkoi: »Kasvaisitko kaunihiksi, jos sinut nostaisin suosta? Kasvaisitko koreaksi, jos sinut saattaisin pajahan, tunkisin tulisijahan ja ahjolle asettelisin?»

Rauta raukka säikähti, kun kuuli puhuttavan tulesta. Ilmarinen rauhoitteli tulen veljeä. »Rautaseni, ei sinun sukusi sukeu’u eikä heimokunta kasva kukoistukseen ilman tulta ja ahjoa.» Mutta rauta epäröi vieläkin, sillä se muisti tulen hurjuuden. »Älä pelkää, rauta raukka. Tuli ei polta tuttuansa. Valkea ei herjaa heimoansa. Kun tulet tulen tuville, kasvat siellä kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi. Sinut taotaan miesten hyviksi miekoiksi ja naisten nauhojen päättimiksi.»

Lopulta rauta suostui lähtemään sepän pajaan. Sen päivän perästä rauta nostettiin suosta. Itse seppä seisoi polviaan myöten mustassa mudassa ja keräsi raudan talteen. Ilmarinen asetti palkeensa ja ahjonsa suden jäljille ja karhun kannoille. Hän asetti raudan tuleen. Ilmarinen lietsoi tulta väsymättä. Hän lietsoi päivän, toisen, kohta kolmannenkin. Rauta venyi taikinana sepän valkean väessä. Ensin sepän ahjo antoi rääkyraudan, sitten se kuolaisen kuljetti ja lopulta valkean valutti.

Rauta alkoi hermostua tulen keskellä. »Oi seppä Ilmarinen», rauta vikisi, »Ota minut pois täältä tulen tuskista». Ilmarinen pohdiskeli raudan pyyntöä. »Jos otan sinut tulesta, ehkä kasvatkin kauheaksi. Ehkä vielä veistät veljeäsi, ehkä silvot emosi lasta». Silloin rauta vannoi ahjossa vaikean valansa. Se lupasi olla leikkaamatta lihaa ja vuodattamatta verta. Rauta lupasi purra vain puuta ja syödä vain kiven sydäntä. »En veistä veljeäni enkä silvo emoni lasta. Mieluummin kuljen miehen kulkijan kumppanina kuin surmaan sukuani tai herjaan heimoani.»

Tyytyväisenä Ilmarinen otti raudan tulesta. Takoja iänikuinen asetti sen alasimelle. Seppä takoi raudasta hyviä keihäitä, kirveitä ja kaikenlaisia teräkaluja. Seppä lyödä helkäytteli, mutta raudan terä ei tullut tenhosaksi. Ilmarinen tajusi raudan karkaisuveden puuttuvan. Hän haki vettä, liuotteli siihen lipeväistä ja koitti kielellänsä. ”Ei tämä ole hyvä raudan tekovesiksi”, Ilmarinen virkkoi.

Mehiläinen sinisiipi nousi maasta. Se lenteli sepän pajaan. Ilmarinen käski mehiläistä tuomaan mettä metsolasta raudan rakennusvettä varten. Pajassa lenteli myös herhiläinen hiien lintu. Sekin kuuli sepän selkeät sanat. Herhiläinen läksi matkaan. Sivakkana se ehti ampiaisen edelle. Herhiläinen ei hakenut mettä metsolasta. Se kantoi hiien hirmuloita, käärmeen kähyjä, matojen mustia mujuja ja sammakon salavihoja raudan karkaisuveteen. Ilmarinen luuli mehiläisen tuoneen mettä. Seppä nosti raudan tulesta ja kastoi raukan veteen. Rauta raivostui kamalasta kylvystänsä. Vihastuksissaan se perui sanansa. Rauta kirosi veistävänsä veljeänsä ja pahoinpitelevänsä sukuansa. Se uhosi laskevansa veren vuotamahan ja hurmehen hurajamahan.

Tästä alkaen ovat ihminen ja rauta eläneet yhdessä. Ihminen on kerännyt luonnottarien raudan ja takonut sen aseiksi ja tarvekaluiksi. Ihminen on tulen avulla nostanut raudan heimokunnan kukoistukseen. Rauta on auttanut ihmistä. Mutta tulen tapaan rautakin on vaarallinen renki. Rauta on silponut ihmisen sukua, saanut veren virtaamaan valtoimenaan ja surmannut sodissa säälimättä. Rauta ja tuli ovat kääntyneet ihmisten käsissä ihmisiä vastaan.

Muinaiset tietäjät tiesivät raudan synnyn. Kun rautainen miekka tai kirves viilsi ihmislihaa, tietäjä paransi raudan vihoja muistuttamalla rautaa sen lupauksesta Ilmarisen ahjossa. Raudalle muistutettiin, että sepän tulessa se oli luvannut purevansa vain puuta ja syövänsä vain kiven sydäntä.

Samankaltaisia artikkeleita