Vierailu

Sauna

Talviöiden aikaan routa oli vallannut vainiot. Pilvetön taivas huokui kirkasta valoa joka valaisi maata koristavia käpertyneitä lehtiä. Pakkasenpuremat lehdet narskuivat isännän jalan osuessa niiden päälle. Isäntä hengitti keuhkonsa täyteen raikasta syysilmaa ja seisahtui katselemaan pihapiiriään tyytyväisenä. Hän oli matkalla ruokkimaan talvisijoille tuotuja hevosia ja lehmiä. Emäntä oli suojannut karjan taioillaan, joita ei koskaan suostunut kertomaan. Mieskin oli lukenut rakkaiden hevostensa turvaksi muutamia sanoja, jotka oli oppinut kauan aikaa sitten omalta isältään. Iki Tiera Nieran poika, Lumisorkka, luukavio, mies kertasi loitsun sanoja hiljaa mielessään. Mökin kulmalla kuurainen kasvimaa lepäsi kesän kiihkeän kasvukauden uuvuttamana. Pienen matkan päässä kasvimaasta talon pitämyspuu kohosi jykevänä arvonsa tunnossa. Puun oksat kurottivat kohti pihapiirin jokaista kolkkaa kuin suojelevat käsivarret. Oksilla värikkäät kangasnauhat tanssivat hiljalleen voimistuvan pohjoistuulen tahtiin. Rungon lukemattomista pienistä halkeamista pilkisteli siellä täällä ohuita puutikkuja. Vanha isäntä ne sinne oli asettanut, kukaan ei tiennyt varmasti miksi, mutta niin uhkarohkeaa miestä tai naista ei kylästä löytynyt joka olisi tohtinut tikkuihin kajota. Eräässä alimmaisista oksanhaaroista roikkui luunvalkoinen pässinkallo. Mikkelinä teurastetun pässin luut oli haudattu lammaskarsinan maalattiaan. Lammasonni oli taas turvattu, isäntä myhäili mielessään. Koska satokin oli ollut poikkeuksellisen runsas, niin talven toimeentulo vaikutti hyvältä. Tänä talvena ei nähtäisi nälkää.

Pellon takana kylän kalmiston synkät kuuset piirtyivät taivaanrantaa vasten. Ajatus kalmistosta sai aikaan vihlaisevan tunteen sydämessä – vanha isäntä oli kuollut alkukesästä. Siellä se nyt lepäsi, kalmiston mullassa, suvun vainajalassa. Vanhus oli ollut arvostettu hahmo kansan parissa. Sellainen, jota tultiin tapaamaan pitkienkin taivalten takaa, kuka mitäkin rohtoa tai lohdutusta hakien. Joskus vanhus kokosi tarvikkeensa vanhaan tuohikonttiin ja matkasi sairaiden luo. Sellaisella matkalla, kaukana kotoa, kuolo hänet tavoittikin. Vanhan isännän ruumis aseteltiin valkeissa vaatteissa jokilaivaan. Sana päättyneestä maallisesta vaelluksesta levisi kansan parissa ja jokaisella laiturilla laivaa oli vastassa sureva kansanjoukko. Etunenässä seisoivat vanhat itkijänaiset mustat liinat päässä. Itkuvirret kaikuivat kylästä toiseen. Oli kuin joki olisi ollut mustaliinaisten naisten kyynelistä tulvillaan. Öisin laivan matkaa valaisivat koko joen pituudelta palavat kuolinkynttilät. Kaihoisia muistoja mielessään isäntä palasi takaisin tupaan ja laski polttopuut käsistään uunin viereen. Emäntä korjaili pirtissä päreen valossa viimeisiä rikkinäisiä talvivaatteita. Savun tummentamalla seinällä roikkuva vanha kivääri vei miehen mielen riistamaille. Metsälintuja oli tänä vuonna runsaasti, mutta toisaalta pauloihin ei ollut osunut montaakaan jänistä. Jossain pohjoisessa, tulilappalaisten mailla, nuorimmainen veli tälläkin hetkellä kulki petran jäljissä. Isäntä ei enää ehtisi metsälle. Tänä iltana vainajat saapuisivat vieraisille. Koko kylä oli valmistautunut ottamaan tulijat vastaan mitä parhaimmalla vieraanvaraisuudella.

Hämärän laskeuduttua vainajien sielut ilmestyivät kylän talojen liepeille. Niiden matka kulki kylän kalmistosta kohti kotitaloa. Koirat eivät haukkuneet. Ne olivat tunteneet mullan hajun ja ymmärsivät, etteivät nuo vieraat kuuluneet tähän maailmaan. Sielujen kulkue vaelsi äänettömästi läpi öisen tienoon. Hiljalleen ne muistivat vanhan kotikontunsa, sen vainiot, kasvimaat ja pirtinpielet. Yksitellen vainajat erkaantuivat tahoilleen, muodostaen pieniä omakuntaisten saarekkeita jotka suunnistivat määrätietoisesti kohti kotiaan. Ainoastaan sijattomat sielut kulkivat yksinään. Niiden kodit olivat palaneet tai lahonneet maan tasolle aikoja sitten. Joidenkin suku oli sammunut eikä kukaan ollut heitä vastaanottamassa. Toisten sukulaisia oli elossa, mutta elävät olivat jonkin hirvittävän rikoksen seurauksena kieltäneet kuolleita palaamasta koskaan takaisin. Sijattomat sielut kuljeksivat surkeina vieraiden talojen välissä, jotkut niistä hakivat turvaa karjasuojista ja hylätyistä vanhoista saunoista. Talojen pihoilla poltetut valkeat houkuttelivat myös puoleensa kaikenlaista manalanväkeä. Tulien lämpimässä hehkussa yksinäisetkin sielut saattoivat hetken lämmitellä haudanlevon kangistamia raajojaan. Kulkijoista pahansuopaimmat eivät tulien lämpöä ja kirkkautta sietäneet, vaan loittonivat kirouksia manaten metsän pimeyteen.

Onnekkaimmat vainajat kiirehtivät tapaamaan sukukuntansa eläviä. Heitä isännänkin tuvassa odotettiin. Vainajille oli lämmitetty saunaa pitkin päivää. Lauteille asetettiin valmiiksi parhaat koivuvihdat, saippuat ja valkeat pyyheliinat. Veipä nuori emäntä sinne vielä tuopillisen oluttakin. Isäntä avasi tulijoille oven ja viskasi vielä ensimmäiset löylyt. Tämän jälkeen isäntä ja emäntä jättivät edesmenneet saunomaan rauhassa ja astelivat ääneti pihapolkua pitkin takaisin sisälle. Pirtissä koreaksi katetulle pöydälle oli aseteltu lammaskeitto, veririeskat, makkarat, limput ja kalat. Isäntä, emäntä, lapset sekä vanha emäntä, söivät kaikki suurella ilolla satokauden antimia, ainoastaan vanha emäntä vaikutti poissaolevalta. Harmaantunut vanhus oli jo vuosien haurastuttama, eikä hänestä ollut paljon apua enää kotityössäkään, tuskin sai edes lankaa kehrätyksi. Muori tiesi, että tämä saattoi hyvinkin jäädä hänen viimeiseksi vuodekseen elävien joukossa. Karistaakseen surulliset ajatukset mielestään, vanhus otti puheeksi näkemänsä unen. Unessa pirttiin oli lentänyt perhonen. Vanhus oli seurannut perhosta joelle jossa se oli muuttunut vanhaksi isännäksi. Kovasti oli isäntä iloisena vaihtanut kuulumisia, mutta valitteli sitä, että kintaita ei hänelle annettu hautaan mukaan. Haudantakainen elämä oli kurjaa kylmin sormin. Vanha emäntä oli luvannut armaalleen, että hänen ei tarvitse enää kauaa kärsiä vilusta.

Aterian jälkeen isäntä nousi pöydästä ja läksi hakemaan vieraita pirttiin. Hän asteli pihapolkua saunan ovelle, otti hatun päästään ja pyyteli saunan pimeydessä kyhjöttäviä vainajia tulemaan syömään. Takaisin kulkiessään isäntä kaatoi aina välistä olutta tai viinaan jälkeensä polulla. Löylynlyömä manalanväki, ukot ja eukot, kulkivät eriskummallisena seurueena isännän jalanjäljissä. Pian pirtti oli manalanväkeä täynnä. Edesmenneet sukupolvet istuivat herkullisia ruokia notkuvaan pöytään syömään. Vainajia lämmitti ajatus siitä, että jälkeläiset eivät olleet unohtaneet heitä. Iloinen puheensorina ja laulu täytti pienen pirtin kun kuolleet nauttivat päreen valossa hetken maanpäällisestä elämästä. Sukurakkaus herkisti myös eläviä, vaikka he eivätkään kuolleita maallisin silmin erottaneet. Vain lapset olivat tarpeeksi puhtaita näkemään toismaailmalliset. Lapsukaiset kiipesivätkin peräkanaa uuninpankolle, josta he kilvan kurkistelivat pirtin eriskummallista näytelmää.

Otettuaan vainajat pirttiin vastaan naisväki lähti saunomaan. Lähtiessään vanha emäntä muistutti vielä, että vanha isäntä kaipasi vainajalassa kintaitaan, joten ne pitäisi antaa kerjäläisen matkaan. Naisväen lähdettyä isäntä penkoi kirstuja kunnes löysi vainajan kauniisti kirjaillut kintaat. Hän otti mukaansa pöydästä leivänkannikan ja pienen vakallisen suolaa ja astui ulos tähtien valaisemaan iltaan. Pienen matkan päässä ulkorakennuksen kulmalla istui tumma hahmo lepuuttamassa jäseniään. Se oli seudulla kiertelevä vanha mierolainen, jonka tunnisti jo kaukaa pitkästä takkuisesta parrasta ja vanhanaikaisesta ryhmysauvasta. Isäntä asteli kerjäläisen luo ja tervehti tätä ystävällisestä. Hän ojensi kerjäläiselle kintaat, leivänkannikan ja suolaropposen. Kerjäläisukko myhäili tyytyväisenä, kumartui katsomaan maata, mutisi jotain käsittämätöntä ja nosti sitten päänsä ikään kuin sanoakseen jotain. Vanhus pysyi kuitenkin vaiti, katsoi vain isäntää kaihin sumeltamilla silmillään ja hymyili ystävällisesti. Tämän jälkeen ukkorahjus kääntyi ja lähti vaivalloisesti nilkuttamaan kuraista polkua pitkin.

Hetkeen isäntä ei tiennyt minne mennä. Lopulta hän vain seisoi pitämyspuun alla ja tuijotti hiipuvaan tuleen. Aika tuntui katoavan kun yön pimein hetki kietoi koko kylän syleilyynsä. Edes tähdet eivät valaisseet enää. Mies aisti miten hiilloksen viimeiset kipunat hohkasivat äärettömän pimeyden keskellä ja jäätävä tuulenvire pureutui luihin ja ytimiin. Hitaasti valkeakin sulki silmänsä ja vaipui nokiseen lepoon.

Lisää aiheesta: