Hevosia

Suomessa hevoset ovat toimineet ihmisten apuna työssä ja sodassa ehkä jo kivikaudelta saakka. Suomen hevosen on ajateltu polveutuvan pohjoiseurooppalaisesta yleisrodusta. Uusimmat tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että suomenhevosen läheisiä sukulaisia ovat vanhat itäiset rodut, jakutianhevonen ja mongolianhevonen, sekä Viron eestinhevonen ja Vienanmeren rannoilla elävä mezenhevonen.

Vuonna 1229 paavi Gregorius IX tuskasteli kirjeessään sitä, että vuojolalaiset (gotlantilaiset) kauppiaat julkenivat myydä hevosia suomalaisille pakanoille. Hevoskauppaa käytiin tuohon aikaan vilkkaasti Itämeren alueella, eivätkä Suomen heimot olleet vain ostajan asemassa. Päinvastoin, merkeistä päätellen täällä kasvatettiin arvostettuja hevosia. 1300-luvulla karjalaiset saavuttivat Keski-Eurooppaa myöten mainetta hevosmiehinä. Hansakauppiaat veivät laivoissaan voin, turkisten ja traanin lisäksi karjalaishevosia Saksaan. Puhuttiin Tamma-Karjalasta.

Siitä, milloin hevonen ensi kertaa ravasi osaksi itämerensuomalaisten kansojen elämää, ei ole täyttä varmuutta. Kustaa Vilkunan mukaan hevonen kuului todennäköisesti Suomen alueen kotieläimistöön jo kivikauden lopulla. Hevosen varhaista asemaa kotieläimenä tukee muun muassa se, että sanat hepo ja hevonen tunnetaan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Samaten näiden kielten sanat ratsu ja ratsastaa ovat etymologisesti yhteneväisiä.

Arkeologisia todisteita hevosten varhaisesta läsnäolosta pohjolan perukoilla on viljalti. Skandinavian pronssikautisissa kalliopiirroksissa kuvataan hevoshahmoja. Virosta on kaivettu pronssikaudelle ajoitettuja hevosen luita. Suomesta hevosen varusteita kuten kuolaimia on säilynyt keskiseltä ja myöhemmältä rautakaudelta. Esineiden säilyminen kertoo tavallaan hevosten arvostamisesta. Esikristillisellä ajalla hevosia nimittäin haudattiin ihmisten – niin miesten kuin naistenkin – mukaan Manan majoille. Kristillisen hautaustavan yleistyminen lopetti tämän perinteen.

Keskiajalla ja sen jälkeen säännöllinen peltoviljely syrjäytti Pohjanmaalla kaskiviljelyn. Tarvittiin rotevia hevosia kiskomaan raskaita auroja. Hiljalleen syntyvä suurvalta-Ruotsi alkoi samalla kasvattaa sotavoimiaan. Suomenlahden takaisesta Itämaasta haalittiin Ruotsin armeijaan sotureita – myös ratsuväkeä. Ensimmäiset maininnat suomalaisesta ratsuväestä ovat 1500-luvun kirjallisista lähteistä. 1600-luvulla äänettömästi taistelleet suomalaiset ratsumiehet, hakkapeliitat, herättivät kauhua Euroopan sotatantereilla. Vuosisatoja myöhemmin hakkapeliitoista tuli Suomen kansallisen myytin peruskuvastoa.

Vuosisatojen sotahistoria osana Ruotsin valtakuntaa vaikutti suomalaisten hevosten jalostukseen. Pitkillä ratsustusmatkoilla hevoselta vaadittiin sitkeyttä ja kestävyyttä. Taistelutilanteessa miekkojen heiluessa taas nopeus oli valttia. Hevosten säkäkorkeuskin kasvoi vuosisatojen saatossa. Samalla tarvittiin voimakkaita työhevosia vetämään raskaita taakkoja metsätöissä.

Suomalaisessa myytillisessä perinteessä hevosen alku on rautainen. Hevosen kerrotaan saaneen alkunsa sepän pajassa hiidessä tai vuoren sisässä. Päänsä hevonen saa kivestä, kaviot kalliosta ja sääret raudasta. Selkä tuolle alkuvarsalle taotaan teräksestä. Syntyrunon rautahevonen saattaa viitata Väinämöisen ratsuun, sillä erään toisen runon mukaan Väinämöinen syntyy yöllä, tekee päivällä pajan, takoo rautaisen hevosen, ja ratsastaa sillä veden päällä. Vihainen lappalainen kyyttösilmä ampuu Väinämöisen ratsun selästä alkumereen. Nämä tapahtumat käynnistävät maailman luomisen.

Toisessa runossa alkuäiti Iro synnyttää kolme jumalallista veljestä, Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen. Veljistä Ilmarinen rakentaa pajan, Väinämöinen ja Joukahainen valjastavat hevoset. Ratsastaessaan veljekset törmäävät toisiinsa, mikä johtaa kilpalauluun Väinämöisen ja Joukahaisen välillä. Eräässä runossa kaikki veljekset haluavat lähteä kosiomatkalle, jolloin Iro antaa luvan sille lähteä, joka onnistuu valjastamaan hurjan hevosen. Runosta riippuen onnistuja on joko Väinämöinen tai Ilmarinen – nuori Joukahainen ei saa koskaan hevosta valjaisiin.

Psykologisesta näkökulmasta hevonen edustaa psyyken eläimellistä puolta sekä liittyy läheisesti äitiyden arkkityyppiin. Siksi ei ole ehkä sattumaa, että juuri alkuäiti Iro asettaa jumalveljeksille tehtäväksi hevosen valjastamisen. Eläimellisten viettien saattaminen valjaisiin on siis edellytys, joka runossa asetetaan avioitumiselle ja siten kypsymiselle täyteen aikuisuuteen. Vanha ja harkitseva Väinämöinen, ehkä Ilmarinenkin, onnistuu saamaan psyyken eläimellisen impulsiivisuuden hallintaansa. Ainoastaan Joukahainen, veljessarjan nuorin ja äkkipikaisin, ei tähän kykene.

Toisaalta valjastaminen voi myös kuvata ihmisen yritystä tehdä luonto ystävälliseksi, siirtää hevonen hallitsemattomasta luonnosta ihmisen elinpiirin osaksi. Hevosen syntyrunon voidaan ajatella muistuttavan oudossa hiidessä alkunsa saaneen rautahevosen villistä alkuperästä. Tämä eläimen villi luonto piilee sen kulttuurisen harson alla, joka mahdollistaa ihmisen ja hevosen yhteiselon.

Hevoset esiintyvät myös suomalaisissa loitsuissa. Yleisin hevosloitsu on suojaus jolla kesälaitumelle päästettyjä hevosia varjellaan vaaroilta ja estetään niiden karkaaminen. Eräässä tällaisessa loitsussa mainitaan outo hahmo nimeltä Iki-Tiera Nieran poika, jota kutsutaan vartioimaan hevosia kedolla. Kansanuskossa hevosten emuuksi mainitaan Tehvanus tai Tahvanus. Nimi on suomalaistunut muoto Pyhästä Stefanoksesta, joka on hevosten suojeluspyhimys.

Jossain loitsuissa hevonen tavataan henkimaailman voimana. Syntyrunon hevosta kutsutaan karkottamaan kateita tai auttamaan tietäjää työssään. Eräässä kiinnostavassa ja väkevässä verenseisautusloitsussa torutaan ensin rautaa, joka on viiltänyt ihmiseen haavan raudan muinaisesta lupauksesta huolimatta. Verta vuotavaa haavaa tukkimaan kutsutaan Hiiden varsa.

Tule Hiiestä hevonen,
Vuoresta valittu varsa
Tukkeheksi tuiman reiän,
Paikaksi pahan veräjän!

Hevonen ja rauta ovat kummatkin perimmäiseltä olemukseltaan ei-ihmisiä, olentoja, jotka ihminen on kesyttänyt itselleen elintärkeäksi avuksi ja kulttuurin airueeksi. Ihminen on kerännyt luonnottarien raudan ja takonut sen aseiksi ja tarvekaluiksi. Rauta on auttanut ihmistä, mutta myös kääntynyt ihmisten käsissä ihmisiä vastaan. Ihminen haikailee – turhaan – sopusointua arvaamattoman raudan kanssa. Rauta rikkoo aina lupauksensa.

Mutta miksi juuri hevonen kutsutaan hiidestä tukkimaan raudan tuhoja? Vihjaako loitsu, että hevosen ja ihmisen luottavaisessa suhteessa luonnon ja kulttuurin puhdas sopusointu on viimein saavutettu.

Samankaltaisia artikkeleita