Olin lauantaina Hämeenlinnan raatihuoneella Muinaistaideseuran järjestämässä Myyttinen käärme -seminaarissa. Tapahtuma oli hyvin mielenkiintoinen, joten ajattelin kirjoittaa sen annista muutaman sanan. Tarjolla oli seminaarin nimen mukaisesti tietoa myyttisistä ja maagisista käärmeistä. Paikalla oli luennoimassa joukko arkeologeja ja kalliotaiteen tutkijoita sekä arvostettu shamanismin tuntija Mihály Hoppál. Hoppálin puhe käsitteli kalliomaalausta ja shamanismia varsin yleisellä tasolla, joten en mene siihen tässä sen syvällisemmin vaikka aihe onkin mielenkiintoinen. En myöskään käsittele suomalaisten asiantuntijoiden kalliomaalausluentoja, vaikka nekin olivat valaisevia ja asiantuntevia.
Tämä kirjoitus on referaatti kahden arkeologin – Timo Muhosen ja Sonja Hukantaipaleen – luennoista, joissa käsiteltiin käärmettä suomalaisen kansanperinteen näkökulmasta. Muhonen esitteli suomalaista haltijakäärmeperinnettä ja Hukantaival käärmeitä ritualistisissa rakennuskätköissä. Seuraavassa tekstissä pyrin tiivistämään luennoitsijoiden havainnot aiheesta. Mahdolliset virhetiedot ja väärinymmärrykset ovat puhtaasti omiani ja korjaan ne kirjoituksen kommenttiosiossa.
Kaksijakoisia käsityksiä
Kansanomainen käsitys käärmeestä oli kaksijakoinen. Toisaalta käärme oli onnentuoja, joka suojasi pahalta; toisaalta se oli ihmisen ja karjan kammoksuttu vihollinen, jopa itse paholainen. Käärmeen paholaistaminen voi nähdä pitkälti kristillisenä vaikutuksena. Uskottiin, että käärmeen tappaja sai yhdeksän syntiä anteeksi. Käärmeen tappaminen tavattaessa oli siis suorastaan kunnollisen kristityn velvollisuus. Käärmettä eli kansankielessä matoa vastaan suojauduttiin kristillisperäisillä loitsuilla ja siitä kerrottiin fantastisia kauhutarinoita. Käärmeiden väitettiin muun muassa ajavan ihmisiä takaa lentäen.
Muhonen nosti esiin kaksi käärmevihan teologisina perusteina toiminutta kohtaa vuoden 1776 raamatunkäännöksestä. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Aatamia ja Eevaa perisyntiin houkutteleva käärme kuvataan katalimmaksi kaikista eläimistä: ”Ja kärme oli kavalin kaikkia eläimiä maan päällä, jotka Herra Jumala tehnyt oli, ja se sanoi vaimolle: sanoiko Jumala, älkäät syökö kaikkinaisista puista Paradisissa?”. Paholaismainen käärme nousee esiin myös Ilmestyskirjassa, jossa se yhdistetään Perkeleeseen: ”Ja suuri lohikärme, vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, heitettiin ulos, joka koko maan piirin viettelee, hän heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä myös hänen kanssansa heitettiin sinne”.
Käärmeiden ajateltiin uhkaavan erityisesti karjaa. Laitumelle laskiessa eläimet pyrittiin loitsuin suojaamaan maan matoja vastaan. Käärmeenpuremaa parannettiin painelemalla sitä kepillä, jolla on surmattu kolme käärmettä. Oma loitsulajinsa ovat niin sanotut käärmeen pidätyssanat, joilla käärme lukittiin paikoilleen maahan jotta sen tappaminen onnistui helposti. Käärmeitä kohtaan tunnettua kauhua lisäsivät uskomukset, että pahantahtoiset ihmiset saattoivat nostaa käärmeitä vihollisiaan vastaan. Muhonen huomautti kielteisten käärmeuskomusten sisältävän useimmiten kristillisiä piirteitä, mutta toisaalta hän huomautti, että myrkyllistä kyytä kohtaan lienee tunnettu kammoa jo esikristillisellä ajalla. Lisäksi käärmeet on yhdistetty vainajiin – ja vainajia kohtaan on aina tunnettu paitsi kunnioitusta myös pelkoa.
Kansanperinteessä esiintyy kuitenkin myös toinen, huomattavasti myönteisempi näkemys käärmeistä, nimittäin haltijakäärmeet. Tämä kristilliselle perinteelle vieras ajatus tarkoitti käärmettä, jota elätettiin talossa tai sen lähistöllä talon etujen vuoksi. Elättikäärme ei ollut tavanomainen lemmikki vaan sillä katsottiin olevan kohtalonyhteys talon onneen. Jos käärmettä kohdeltiin hyvin, talo menestyi. Mutta jos käärmettä ei kunnioitettu tai se peräti surmattiin, koittivat talolle huonot ajat. Elättikäärme oli siis rakennuksen haltijan ruumiillistuma tai symboli.
Käytännössä elättikäärmeet olivat myrkyttömiä rantakäärmeitä eli tarhakäärmeitä joita ruokittiin ja hoivattiin kotipiirissä. Käärmeet saattoivat asustella lattian alla, navetassa, maitohuoneessa tai pihassa. Rantakäärme kesyyntyy helposti ja pihapiirin hiiret, myyrät sekä munimispaikoiksi täydellisesti soveltuvat lantakasat vetivät sitä luonnollisesti puoleensa. Ihmisten iloksi rantakäärmen ravinnoksi kelpasivat myös kyynpoikaset. Kulttuuriympäristö laitumineen, kiviröykkiöineen ja karjatarhoineen sopi täydellisesti rantakäärmeen elinympäristöksi. Käärmeen läheisyyttä karjanhoitoon ja karjatarhoihin kuvastavat sen vanhat nimetkin kuten karjakäärme ja tarhakäärme. Kulttuurimaiseman harvinaistuminen onkin sittemmin johtanut rantakäärmeiden harvinaistumiseen Suomessa.
Haltijakäärmeelle uhrattiin samalla tavoin kuin uhripuille. Käärmeille annettiin uutiset eli ensivilja ja karjan ensimaito. Useimmiten käärmeille uhrattiin juuri maitoa. Joillakin alueilla naiset antoivat haltijakäärmeille ensimmäisen rintamaitonsa. Yhteys haltijakäärmeiden ja uhripuiden välillä on ollut konkreettinen. Käärmeiden asuinsijaksi mainitaan loitsuissa kivinen uhriröykkiö jollaisia tunnetaan jo esihistorialliselta ajalta. Tietojen mukaan tällaisia uhriröykkiöitä on ollut todellisuudessakin uhripuiden alla. Esimerkiksi Hartolassa vietiin uutiset käärmeille uhripuun alla oleviin raunioihin vastalahjaksi kodinhaltijan onnesta ja antimista. Röykkiössä uhreja odottava käärme toimi näin jumaluuden edustajana ja uhrien vastaanottajana, joka yhdisti ihmisten maailman tuonpuoleiseen todellisuuteen. Uhriröykkiöitä tavataan myös Pohjanlahden toisalta puolelta. Skandinaavien sana »harg» on tarkoittanut kiviröykkiötä johon uhrattiin. Eräässä Edda-runossa kerrotaankin miten röykkiötä voideltiin uhrihärän verellä.
Kansainvälistä perinnettä
Elättikäärmeperinne tunnettiin myös Suomen lähialueilla. Olaus Magnus kertoo käärmeitä pidetyn Pohjoismaissa kotijumalina. Adam Bremeniläisen mukaan myös virolaiset jumaloivat käärmeitä (dracones) ja uhrasivat niille orjamiehiä. Jälkimmäiseen tietoon kannattaa suhtautua asianmukaisella kriittisyydellä, mutta myöhempienkin tietojen perusteella haltijakäärmeperinnettä on esiintynyt Virossa. Erityisen tunnettuja käärmeenpalvojia ovat kuitenkin olleet liettualaiset, joille käärmeet olivat asuinrakennuksia suojelevia jumaluuksia. Haltijakäärmeitä rukoiltiin ja niille uhrattiin maitoa. Olaus Magnuksen luonnehdinnan mukaan liettualaiset palvelivat ”tulta, metsiä ja käärmeitä”. Jos siirrytään vieläkin etelämmäs, niin Kreikasta ja Balkanilta tavataan hämmästyttävän samankaltaisia uskomuksia. Antiikin Kreikassa käärmeet olivat talonsuojelijoita ja Zeuksen poikia. Kreikassa elättikäärmeet olivat elävää perinnettä vielä 1900-luvulla.
Muhonen esitti, että käärmeuskomukset ovat saattaneet saapua Suomen alueelle Baltiasta, jossa niitä on esiintynyt todistettavasti jo esihistoriallisella ajalla. Asiaan on lähes mahdotonta saada varmuutta, mutta mato- ja käärme-sanojen etymologiat ainakin viittaisivat Baltian suuntaan. Muhonen piti kohtuullisen todennäköisesnä, että haltijakäärmeet tunnettiin Suomessa jo rautakaudella, vaikka ei tutkijana voinutkaan ottaa asiaan varmaa kantaa ilman vedenpitäviä todisteita.
Symbolisella tasolla käärmeet yhdistyvät vahvasti hyvään onneen, suojelemiseen ja vartiointiin. Tämä seikka korostui erityisesti Hukantaipaleen luennolla. Käärmeet (ja lohikäärmeet) tunnetaan maailmanlaajuisesta vartijaeläiminä, jotka vartioivat temppeleitä, rakennuksia ja aarteita. Suomessa käärmeet ovat suojelleet rakennuksia pahoilta voimilta sekä haltijakäärmeinä että rakennuksiin kätkettyinä taikakaluina. Tällaiset kätkökäärmeet olivat surmattuja käärmeitä – käytännössä aina kyitä – jotka piilotettiin maagisessa tarkoituksessa rakennukseen. Yleisin tapa oli porata kynnykseen reikä, piilottaa käärme sen sisään ja sulkea aukkokohta puutapilla. Käärme voitiin piilottaa joko kokonaisena tai sitten käytettiin pelkkää päätä tai nahkaa. Esimerkiksi 1930-luvulla erästä vanhaa taloa purkaessa löydettiin kynnyksen alta käärmeen pää tuohiropposessa.
Käärme suojelee kodin rajoja
Miksi käärmeitä piilotettiin rakennuksiin tällä tavalla? Vastaus löytyy kansanomaisesta maailmankuvasta, jolla oli ominaista nähdä kodin rajat heikkoina ja vahvistamista kaipaavina. Ulkopuolelta tulevat voimat, kateet, uhkasivat kotia jatkuvasti. Kodin hyvä onni saatettiin turmella tai varastaa. Sellaiset asiat jotka modernissa ajattelussa käsitetään sattumiksi, kuten sairaudet ja tulipalot, saatettiin muinoin tulkita ihmisten kateuden seurauksiksi. Erityisen heikkoja kohtia olivat talon aukot kuten ovet ja ikkunat joiden läheisyyteen kätköt usein tehtiin. Kätketyillä taikakaluilla vahvistettiin kodin rajoja ulkopuolisia liiemmäisiä vastaan.
Jonkin verran on tietoja myös pahantahtoisista kätköistä, jotka piilotettiin vihamiehen taloon heikentämään hänen kotinsa suojaa. Tällä tavoin suojellut rajat rikottiin. Käärme mainitaan harvakseltaan myös pahantahtoisessa taikuudessa osana niin sanottujen noitapussien sisältöä. Mutta noitapussiperinteessäkin käärme on näytellyt myös myönteistä, suojelevaa roolia. Loit Joekalda kertoi miten Viron Harjumaalla paikallinen noita oli antanut sotaan lähtevälle miehelle turvaksi kolme maagista pussia, joista yhdessä oli poltetun käärmeen tuhkaa.
Käärmeen väen takana on paitsi käärmeen väkevä myrkky myös sen läheinen yhteys maan voimaan ja sitä kautta vainajiin ja aliseen todellisuuteen. Tällaiset käärmeuskomukset vaikuttavat ikivanhoilta ja melkeinpä yleismaailmallisilta. Seminaarissa tuli esiin, että Lähi-idästä on löydetty 3000 vuotta vanhasta rakennuksesta käärmekätkö ja vastaavia tapoja esiintyy myös nykypäivän afrikkalaisessa kansanuskossa. Lisäksi yleisökeskustelussa nostettiin esiin suojelevat käärmekoristelut, joita näkee esimerkiksi monissa Aasian maissa ovien yläpuolella. Ajatus käärmeiden suojelevasta voimasta on siis ikivanha ja ehkäpä yleismaailmallinenkin. Tämä osoittaa jälleen kiehtovalla tavalla miten omiin juuriin syventymällä päädytään lopulta aina universaalien totuuksien äärelle.
Anssi Alhonen
Meillä oli joskus pihakäärme! En tiennytkään sellaisen pitämisellä olleen perinteitäkin. Kirjoitin siitä pariin kertaan blogiinikin. Se oli vanha käärme jolla oli vanha puremajälki kaulassa. Se asusteli talomme lähistöllä monta viikkoa.
http://korppientaivaanalla.blogspot.fi/2012/05/sukellus.html?m=0
Kiitos tekstistä! Ihailtavaa, että jaksat kirjoittaa luennosta näinkin pitkän referaatin. Palvelee internetin ihmemaassa niin monia, kun luennolle ei pääse kuin muutama. 🙂
Kiitoksia. Edistän yhdistyksen tarkoitusta ”omaperäisen esikristillisen uskontoperinteen ja mytologian tunnetuksi tekemisestä” parhaani mukaan.
Kiitos kommenteista.
Sole: Hukantaival puhui tästä. Suomessa ei ole juurikaan löydetty varsinaisia käärmekätköjä vaikka niistä on paljon tietoa kansanperinteessä. Syyksi hän arveli, että koko asiaa ei ole viime aikoihin asti oikein tunnettu – edes arkeologien keskuudessa – eikä kätköjä ole osattu etsiä. Ja vaikka jotain olisi löytynytkin, sille ei ole osattu antaa arvoa eikä asiaa ole kirjattu virallisiin raportteihin. Toisaalta tässä puhutaan pienistä asioista (kuten käärmeen pää) joiden jäänteiden löytäminen romahtaneista raunioista kaiken muun eloperäisen materiaalin keskeltä on muutenkin haastavaa.
Lilli: Samanlaisia ajatuksia on minullakin. 🙂
Erittäin mielenkiintoista. Kiva tietää ettei käärmeitä (oli se sitten kyy tai ei) ole aina pidetty pahoina.
Voisi itsekin alkaa tarkkailemaan sitten, kun oman talon maalta saan, jos pihapiiriin eksyisi rantakäärme ja samalla uudelleen oppia oma kasvatus jossa varoitettiin kaikista käärmeistä. Voisi sitten omille lapsilleenkin (tai sukulaislapsille tms.) opettaa käärmeistä uudestaan 🙂
-Lilli-
Tosi mielenkiintoinen käärmejuttu, niinkuin muutkin tekstit täällä, kiitos. Mainitsit tuon yhden käärmelöydön rakennuksesta, Suomesta. Noita käärmeitä ei varmaan ole löytynyt sitten vanhemmista rakennuksista tai niiden pohjista, kaivauksissa?