Sanoja haudan takaa

Sana ei sammaloidu

Meillä olj tuttava yks, sanottiiv Vanhakspojaks. Sen nim olj, mikäs se nyt…? – Linkmanni! Aleks Linkmanni se olj! Se olj oikein sellainev vanhan kansam mies että, se kai usko henkii, enempi siihe Ukko Ylijumalaa!

Pentti Virtaranta, Sana ei sammaloidu

Kävin äskettäin läpi vuosia sitten haudantakaiseen lähteneen isoisäni tavaroita. Kaikkialta tuntui löytyvän tunnearvoltaan mittaamattoman arvokkaita aarteita – enkä edes puhu nyt siitä vanhasta tuohikontista, mosambikilaisesta lintuveistoksesta tai pullollisesta Kuolleenmeren vettä ajalta ennen Israelin valtion perustamista. Huomasin tarkastelevani isoisän huolellisella käsialalla taitavasti kirjoittamia sota-ajan päiväkirjoja, nuoruuden rakkauskirjeitä ja novelleja. Varhaisimmat novellit oli kirjoitettu 1930-luvun alussa. Vaikuttavia olivat myös myöhemmät, elämää nähneen patriarkan puheet, runot ja kirjeet. Kirjeistä yhden isoisä oli tarkoittanut minun luettavaksi vartuttuani – olin sen kirjoitushetkellä vain muutaman vuoden ikäinen. Se oli kirjaimellisesti viesti haudan takaa.

Isoisä jätti jälkeensä myös huomattavan määrän kirjoja. Kirjasto koostuu lähinnä valtavasta määrästä herännäiskirjallisuutta, jonka sekaan on ripoteltu kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja filosofian helmiä. Hyllystä löytyi muun muassa Olavi Castrénin Ihmiskunnan uskonnot vuodelta 1948, sotia edeltävä käännös Victor Hugon Kurjista ja kansanpainos Tuntemattomasta. Filosofisista teoksista löytyi Pascalin Mietteitä ja Kierkegaardia, jopa Jungia. Eriskummallisin ilmestys taisi olla kristillis-platonistinen tutkielma seksuaalisuudesta 1960-luvun vapaan rakkauden hengessä.

Suurimpana isoisän kirja-aarteena pidän kuitenkin tutkija Pentti Virtarannan julkaisemaa teosta Sana ei sammaloidu vuodelta 1953. Se on valikoima juttuja, joita Hämeen vanha kansa on kertonut Virtarannalle kesinä 1950-1952 osana hämäläismurteiden tutkimusta. Virtaranta on purkanut haastateltavien puheet suoraan magnetofonilta kirjaksi hämäläisen murteen säilyttäen. Kertojat ovat maantieteellisesti samalta alueelta kuin sukuni juuret kirkonkirjojen mukaan. Perimätietoa on taltioitu Jämsän seudulta, Petäjävedeltä, Muuramelta, Padasjoelta ja Kuhmoisista. Tekstiä kuvittavat valokuvat entisajan asumuksista ja ihmisistä samoilta seuduilta.

Kirjassa kerrotaan vanhan talonpoikaisesta elämästä: tavoista, juhlista ja ihmisistä. Kertojat muistelevat esimerkiksi joulun viettoja, kaskeamista ja vanhoja kehtolauluja. Mikään osa-alue ei ole liian arkinen tarinoinnin lähteeksi vaan kirjasta saa käsityksen niin entisajan hämäläisestä pyykinpesusta, kasvivärjäyksestä kuin hevosten hoidostakin. Oman osansa tarinoissa saavat sekä aikansa tunnetut persoonat – tietäjät, mustalaiset ja maantierosvot – että kansan muistiin syystä tai toisesta jääneet paikatkin. Kaikki kerrotaan ihmisten omalla äänellä, niin kuin he asiat näkivät, tekivät ja kokivat. Tämän lähemmäksi katkennutta suullista traditiota ei taida olla mahdollista päästä.

Sana ei sammaloidu on sisältää myös huomattavan määrän vanhaa uskomusperinnettä. Sitä lukiessa oman elämän mytologia yhtäkkiä yhdistyy suomalaiseen mytologiaan. Lapsuuteni onkimispaikkaan on perimätiedon mukaan upotettu kirkonkellot isonvihan aikaan, kerrotaan. Alle kilometrin päässä synnyinkodistani on vaikuttanut tunnettu tietäjä, jota on tultu tapaamaan jopa Pietarista saakka. Kotipaikkakuntani metsissä on ollut karhunkallohonkia vielä vuosisata sitten. Eräs tuttu mäki on saanut nimensä siellä tapahtuneesta veriteosta ja eräässä vieläkin pystyssä olevassa riihessä kummittelee tapetun lehtolapsen henki. Vanhat tavat, uskomukset ja historia tulevat lähemmäs kuin koskaan aikaisemmin.

Haastateltavat kertovat tarinaa taikauskoisesta entisajan kansasta, “vanhoista”, jotka he ovat vielä henkilökohtaisesti ehtineet tuntea. Vanhojen maailma oli toisenlainen kuin sotienjälkeinen Suomi, se oli täynnä eläviä henkiä, enteitä ja taikauskoa. Toisinaan muistot ovat omakohtaisia kuten kokemukset vedenneidoista, kummituksista ja piruista. Toisinaan kertoja on kokenut menneestä henkien ja taikojen maailmasta vain katoavan välähdyksen kuten nähnyt isänsä mumisevan salaa siunausloitsua uudelle kylvökselle.

Ehkä yllättävintä kirjassa on se, miten laajasti kaikki maagiset ja kansanparannukselliset uskomukset ovat edustettuina näinkin pienellä alueella sisäistä Suomea näinkin myöhäisessä vaiheessa – vain muutama sukupolvi sitten ja alle sadan kilometrin säteellä omasta synnyinpaikastani. Kirjassa kerrotaan kansanmuistissa hyvin olevista entisaikojen verenseisauttajista, tunnetuista tietäjistä, lemmennostatuksesta ja tavasta ottaa pellon mullasta nostetut ukonvaajat suojeleviksi taikakaluiksi. Monet 1950-luvun muistelijat olivat todistaneet itse näitä asioita. Tämän lisäksi kertojat arvelevat, että “mehtäkylillä” vanhat tavat ovat saattaneet säilyä vieläkin pidempään.

Tästä väistämättäkin mieleen, miten lähellä useimmat suomalaiset loppujen lopuksi ovatkaan vanhaa kansaa. Olemme tässä mielessä tavattoman onnekkaita. On rikkautta asua samoilla paikoilla joiden hengistä esivanhemmilta on taltioitu suullista perimätietoa. Siinä samalla isoisän tavaroita tutkaillessa tulin ajatelleeksi, että perinteeseen on järkevintä suhtautua kuin mihin tahansa aikaisemmilta sukupolvilta perittyyn jäämistöön. Ei ole mitään järkeä yrittää säästää aivan kaikkea mahdollista, mutta toisaalta ei perintöään voi torjuakaan koska haluaa teeskennellä syntyneensä tähän maailman tyhjiössä. Minusta paras tapa on ottaa vastaan aiempien sukupolvien perinnöstä se kaikkein rakkain, arvokkain ja pysyvin, ja vaalia sitä huolella omassa elämässään ja siirtää parhaansa mukaan tuleville sukupolville.

Lisää aiheesta:

  • Ei aiheeseen liittyviä artikkeleita

2 ajatusta aiheesta “Sanoja haudan takaa

  1. Uskomattoman upeita aarteita löysitkin! Itse pitäisi päästä tädin luokse tutkimaan uudestaan pappani vanhoja papereita jos toisella katselukerralla (ja vähän paremmalla tietämyksellä) sieltä löytyisikin jotain mielenkiintoista. Katselin viimeksi niitä aika nuorena enkä jaksanut perehtyä papereihin sen enempää kuin vilkaisulla. Mieheni paapan tavaroista löytyikin paljon kaikkea hienoa. Sotapassia, kunniamerkkejä, päiväkäskyä, lentolippuja, kuvia ja maalauksia/piirustuksia. Muutamat pääsevätkin seinälle kehyksiin ja muutama on jo kehystettykin. Meille luvattiin myös muorin vanha rukki jota pitäisi vain hiukan entisöidä ja kangaspuut :) Täytyy yrittää päästä jossain opettelemaan kehräämistä, kangaspuut ovatkin jo tuttuja.

    Mutta on se vaan aina yhtä jännittävää tutkia omien isovanhempiensa tavaroita.

    -Lilli-

  2. Näinhän se on. Meilläkin esimerkiksi tuo tuohikontti pääsee seinälle. Minusta koti ei oikein tunnu kodilta ellei siellä ole jotain vanhaa muistuttamassa edesmenneistä sukupolvista.

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *


*

CAPTCHA
Reload the CAPTCHA codeSpeak the CAPTCHA code
 

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>