Saunan kiellot

Haikusauna

Entisaikaan saunomista ovat säädelleet vahvat normit. Lukuisat uskomukset ja kiellot ovat määritelleet, miten saunassa on kuulunut käyttäytyä. Saunatapojen noudattamista on valvonut saunanhaltija, saunan ensimmäisen tulen sytyttäjä, johon liittyviä uskomuksia talteenpantu Suomesta runsain mitoin.

Tietoja saunan yliluonnollisista olennoista saatu paitsi suomalaisilta myös muun muassa vepsäläisiltä, virolaisilta, liiviläisiltä, venäläisiltä, mordvalaisilta, mareilta, komeilta ja udmurteilta. Toinen henkimaailman voima suomalaisessa saunassa ovat olleet vainajien seurueet, joiden uskottiin tulevan saunomaan vanhoille kotipaikoilleen ainakin kekrinä ja jouluna. Vainajille lämmitettiin sauna haudotuin vastoin ja valaistukseksi pantiin päre seinänrakoon. Saunatarinoissa saunan normien ylläpitäjä on kuitenkin aina saunassa elävä saunanhaltija.

Sauna on koettu pyhäksi paikaksi, mistä kertovat lukuisat sananparret joissa sauna ja kirkko rinnastetaan toisiinsa. Ajateltiin, että kun ruumis pestään puhtaaksi, tulee tavoiltaan ja käytökseltäänkin olla puhdas. Saunan pyhyys velvoitti saunassakävijän omaksumaan rauhallisen ja pidättyvän käytöstavan. Saunan pyhyyttä korostaa myös se, että saunassa synnytettiin, parannettiin ja pestiin ruumiit viimeiselle matkalle. Tietäjät, kansanparantajat, kupparit ja suoneniskijät toimivat kaikki saunassa.

Saunaan mennessä oli tapana suorittaa riittejä, joiden kohteena oli löyly, jolla uskottiin olevan ihmiseen joko parantava tai pahentava vaikutus. Jos ihminen sairastui kylvyn jälkeen, uskottiin sen johtuvan siitä, että riitti jäi suorittamatta. Saunan kynnyksen yli astuttaessa oli aikuisten ja isompien lasten siunattava itsensä. Ruumiillinen ja sielullinen puhdistautuminen yhdistettiin vahvasti toisiinsa; saunassa puhdistauduttiin molemmilla tavoilla. Satakunnassa sanottiin: “Puhista Jumala syrämeni niinkuin itte puhistan ruumiini!”.

Erään muistiinpanon mukaan naiset eivät saaneet mennä kuukautisten aikaan saunaan. Tavan alkuperänä saattaa olla ikiaikainen käsitys, että naiset ovat miehiä »väekkäämpinä» koska he voivat synnyttää uutta elämää maailmaan. Naisten voima, erityisesti kuukautisten aikaan, on monissa kulttuureissa katsottu luonteeltaan sellaiseksi, että sen sekoittuminen pyhänä pidettyihin asioihin on pitänyt estää.

Toisaalta sauna on ollut juuri naisille tärkeä paikka, sillä siellä on synnytetty, käyty morsiussaunassa ja tehty naisten lemmennostatukset. Myös ruumiinpesijät ovat olleet poikkeuksetta vanhempia naisia, jotka ovat saavuttaneet neutraalin statuksen seksuaalisuudessa ja heidän on tästä syystä katsottu pystyvän parhaiten toimimaan kuoleman kanssa. Saunaan liittyvä haltijaperinne on myös elänyt pidempään naisten kuin miesten keskuudessa. Naiset uskoivat pidempään saunanhaltijaan ja tulkitsivat oudot saunakokemukset haltijan aiheuttamiksi. Miesten keskuudesssa usko saunanhaltijaan häipyi varhemmin, joten miehet selittivät outoja saunakokemuksiaan epämääräiseksi “kummitteluksi”.

Tavallisimmat suomalaisen perinteen kylpemistä säätelevät normit varoittavat saunassa laulamisesta, kiroamisesta ja pahojen puheiden pitämisestä, lasten meluamisesta, pieremisestä ja hoilaamisesta. Kaiken kaikkiaan saunassa ja kylpytiellä piti toimia kuin pyhässä toimituksessa ja kaikenlainen epäkunnioittava käytös loukkasi saunanhaltijaa. Joissakin kertomuksissa saunanhaltija raivostui jos talon saunaan asteli vieraita kylpijöitä. Saunanormeja kuvaillaan kansantarinoissa, joita myöhempinä aikoina kerrottiin lähinnä lastenperinteenä. Tarinoissa varoitetaan saunanhaltijan rangaistuksen uhalla rikkomasta kylpemistä sääteleviä sääntöjä.

Huolimatta saunanhaltijauskomusten vähenemisestä 1800-luvun loppupuolella saunaa pelättiin yleisesti pitkään. Sauna ja riihi olivat pihapiirin rakennuksista “kovimmat”, niihin ei mielellään menty yksin pimeällä. Jos oli pakko, menijä oli usein kauhun vallassa. “Kyl se oli si ennen maailmasa kamala paikka ko vaan täyty pimmeesä mennä riiheen taikka saunaan jottain hakkeen. Ko niisä molemmisa oli semmonen haltia ja kaikkein peljättävin oli jo hyljätty sauna”.

Uskottiin, että oli vaarallista uhmata tai pilkata saunan “kummitusta”. Useimmiten haltijan vihan kohteeksi joutui yksinäinen kylpijä joka meni viimeisenä saunomaan eikä piitannut haltijan varoituksista tai yksinäinen saunanlämmittäjä iltamyöhällä. Haltijan vihat päälleen saanut saattoi esimerkiksi nähdä ja kuulla pelottavia asioita. Joskus vesi muuttui vereksi tai äityi kiehumaan taikka vihdat hyppivät seinillä ja lauteilla kuin riivatut.

Eräs Hausjärveläinen Miekkalan isäntä pelastui saunassa “pirun” kynsistä, mutta “ei sen jälkeen hän enää mieliny myöhään eikä yksin kylpömään”. Kuusamossa lapset kertoivat pelottelumielessä tarinaa tytöstä, joka kiroili saunassa, kunnes piru tuli, nylki ja ripusti nahan seinälle. Näissä tarinoissa saunan kunnioitusta herättävästä pyhyydestä on jäänyt jäljelle vain käsitys oudosta ja pelottavasta paikasta, jossa ei sopinut rangaistuksen pelossa käyttäytyä huonosti.

Myös saunomisaikoihin liittyi erilaisia kieltoja. Lauantaina ei saanut saunoa liian myöhään, mikä on todennäköisesti seurausta kirkollisesta ohjeistuksesta, että sunnuntain viettoon pitää ryhtyä hyvissä ajoin. Myöskään auringonlaskun jälkeen ei ollut suotavaa mennä enää saunaan. Tämä käsitys kuulunee saunauskomusten vanhempaan, esikristilliseen kerrostumaan. Saunassa ajateltiin olevan kolme kylpyvuoroa: miesten, naisten ja haltijan vuoro. Ihmisten oli ennätettävä kylpeä auringonlaskuun mennessä, jolloin oli saunanhaltijan vuoro nauttia viimeisistä löylyistä.

Perustuu Juha Pentikäisen artikkeliin “Kylpynormit ja saunatapain yliluonnolliset vartijat”, joka on julkaistu Kotiseutu-lehdessä kesäkuussa 1963.

Lisää aiheesta:

Kuun vaiheista

Kuu

Kukas ei kuuta tunne: idästä enenee ja lännestä vähenee.

Muinaissuomalaiset ovat lukemattomien muiden kansojen tapaan uskoneet kuun vaiheiden vaikuttavan ihmisen tekojen lopputulokseen. Ajoittamalla työt oikeaan ajankohtaan niille saatiin paras mahdollinen lopputulos. Uskomukset kuvastavat muinaisten ihmisten ymmärrystä luonnon rytmeistä ja niiden vaikutuksesta elämään. Tieto kuun vaiheista on ollut hyvin yhtenäistä ja elävää Suomessa vielä muutama sukupolvi sitten. Kuu on muiden luonnonilmiöiden tapaan saanut kansanperinteessä elävän muodon. Kuulla on, vuoden tapaan, ollut syntymä ja kuolema, alku ja loppu. Kuun elämänvaiheet luettiin taivaalta ja riimusauvoista.

Kuun vaiheet muodostavat niin sanotun »taivaallisen kuun», joka kuvaa yhtä kokonaista kuunkiertoa erotuksena yhdestä kalenterikuusta (tammikuu, helmikuu, jne.). Taivaallinen kuu on kahden uudenkuun välinen aika: 29 vuorokautta, 12 tuntia ja 44 minuuttia. Kuunkierto jakaantuu neljään noin viikon pituiseen neljännekseen. Uuden kuun aikaa pidettiin kuun syntymän hetkenä. Ensimmäisiä päiviä syntymän jälkeen nimitettiin alkukuuksi. Alkukuun päivät olivat osa uudesta kuusta alkanutta yläkuun eli kasvavan kuun aikaa, joka kattoi kuunkierron kaksi ensimmäistä neljännestä. Yläkuu päättyi täysikuuhun, josta alkoi alakuu eli vähenevän kuun aika, joka kesti kaksi viimeistä neljännestä. Alakuun viimeisiä päiviä ennen uuden kuun syntymää nimitettiin loppukuuksi tai vanhaksi kuuksi.

Puhuttiin myös kateen päivistä eli kuivista päivistä, jotka viittasivat tiettyihin viimeisiin päiviin kuunkierron lopussa. Monien uskomusten mukaan erityisesti kuunkierron viimeinen torstai oli hedelmätön kadepäivä. Silloin kaikki mitä tehtiin kuivui, lahosi ja kuoli pois. Pahalla silmällä katsovien eli kateiden on ajateltu ‘kuivattavan’ asioita; esimerkiksi lehmä kuivui pahan silmän vaikutuksesta eikä antanut enää maitoa. Kuun kuolonvaiheita heijastelevat päivät ovatkin nimenomaisesti kuivia päiviä eli kateiden päiviä, jolloin kaikki aloitettu kuivuu kasaan ja kuolee. Kuivien kadepäivien vastakohtana olivat niin sanotut tuoreet päivät, joihin kuului koko yläkuun aika mutta eritoten yläkuun 8. ja 9. päivä. Päivät olivat otollista tehdä jotain hedelmällisyyttä vaativaa kuten istuttaa taimia.

Yläkuun ja alakuun vaikutuksen voi yksinkertaistaa seuraavasti: yläkuu kasvattaa, alakuu hävittää. Yläkuulla päivät ovat tuoreita ja täynnä kasvua edistävää voimaa. Kaikki minkä halutaan kasvavan aloitetaan yläkuulla. Alakuu vuorostaa kuivattaa ja hävittää. Kaikki minkä häviämistä tai vähentymistä halutaan edistää otetaan käsittelyyn alakuulla. Myös vuorokaudenajan uskottiin vaikuttavan lopputulokseen. Kasvattavat työt aloitettiin aamupäivällä, sillä päiväkin oli vielä kasvava. Tuhoavat työt aloitettiin iltapäivällä. Puoliltapäivin ei aloitettu mitään, sillä mikään ei silloin edistynyt vaan päiväkin seisoi hetken paikallaan.

Kuun kohtalonomaisuus näkyy monissa vanhoissa runolauluissa. Vanha kansa kertoo tarinaa taivaallisesta kutojaneidosta, kuunjumalan tyttärestä, joka kutoo tähtenä taivaalla kangasta kultaisista langoista. Näiden lankojen voi tulkita kuvastavan ihmisten kohtaloita, joita kuun tytär helskyttelee yhteen. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun. Tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista kohoaa kolme mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa.

Lisää aiheesta: