Kuu

Kukas ei kuuta tunne: idästä enenee ja lännestä vähenee.

Muinaissuomalaiset ovat lukemattomien muiden kansojen tapaan uskoneet kuun vaiheiden vaikuttavan ihmisen tekojen lopputulokseen. Ajoittamalla työt oikeaan ajankohtaan niille saatiin paras mahdollinen lopputulos. Uskomukset kuvastavat muinaisten ihmisten ymmärrystä luonnon rytmeistä ja niiden vaikutuksesta elämään. Tieto kuun vaiheista on ollut hyvin yhtenäistä ja elävää Suomessa vielä muutama sukupolvi sitten. Kuu on muiden luonnonilmiöiden tapaan saanut kansanperinteessä elävän muodon. Kuulla on, vuoden tapaan, ollut syntymä ja kuolema, alku ja loppu. Kuun elämänvaiheet luettiin taivaalta ja riimusauvoista.

Kuun vaiheet muodostavat niin sanotun »taivaallisen kuun», joka kuvaa yhtä kokonaista kuunkiertoa erotuksena yhdestä kalenterikuusta (tammikuu, helmikuu, jne.). Taivaallinen kuu on kahden uudenkuun välinen aika: 29 vuorokautta, 12 tuntia ja 44 minuuttia. Kuunkierto jakaantuu neljään noin viikon pituiseen neljännekseen. Uuden kuun aikaa pidettiin kuun syntymän hetkenä. Ensimmäisiä päiviä syntymän jälkeen nimitettiin alkukuuksi. Alkukuun päivät olivat osa uudesta kuusta alkanutta yläkuun eli kasvavan kuun aikaa, joka kattoi kuunkierron kaksi ensimmäistä neljännestä. Yläkuu päättyi täysikuuhun, josta alkoi alakuu eli vähenevän kuun aika, joka kesti kaksi viimeistä neljännestä. Alakuun viimeisiä päiviä ennen uuden kuun syntymää nimitettiin loppukuuksi tai vanhaksi kuuksi.

Puhuttiin myös kateen päivistä eli kuivista päivistä, jotka viittasivat tiettyihin viimeisiin päiviin kuunkierron lopussa. Monien uskomusten mukaan erityisesti kuunkierron viimeinen torstai oli hedelmätön kadepäivä. Silloin kaikki mitä tehtiin kuivui, lahosi ja kuoli pois. Pahalla silmällä katsovien eli kateiden on ajateltu ’kuivattavan’ asioita; esimerkiksi lehmä kuivui pahan silmän vaikutuksesta eikä antanut enää maitoa. Kuun kuolonvaiheita heijastelevat päivät ovatkin nimenomaisesti kuivia päiviä eli kateiden päiviä, jolloin kaikki aloitettu kuivuu kasaan ja kuolee. Kuivien kadepäivien vastakohtana olivat niin sanotut tuoreet päivät, joihin kuului koko yläkuun aika mutta eritoten yläkuun 8. ja 9. päivä. Päivät olivat otollista tehdä jotain hedelmällisyyttä vaativaa kuten istuttaa taimia.

Yläkuun ja alakuun vaikutuksen voi yksinkertaistaa seuraavasti: yläkuu kasvattaa, alakuu hävittää. Yläkuulla päivät ovat tuoreita ja täynnä kasvua edistävää voimaa. Kaikki minkä halutaan kasvavan aloitetaan yläkuulla. Alakuu vuorostaa kuivattaa ja hävittää. Kaikki minkä häviämistä tai vähentymistä halutaan edistää otetaan käsittelyyn alakuulla. Myös vuorokaudenajan uskottiin vaikuttavan lopputulokseen. Kasvattavat työt aloitettiin aamupäivällä, sillä päiväkin oli vielä kasvava. Tuhoavat työt aloitettiin iltapäivällä. Puoliltapäivin ei aloitettu mitään, sillä mikään ei silloin edistynyt vaan päiväkin seisoi hetken paikallaan.

Kuun kohtalonomaisuus näkyy monissa vanhoissa runolauluissa. Eräässä runossa kerrotaan taivaallisesta kutojaneidosta, kuunjumalan tyttärestä, joka kutoo tähtenä taivaalla kangasta kultaisista langoista. Näiden lankojen voi tulkita kuvastavan ihmisten kohtaloita, joita kuun tytär helskyttelee yhteen. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun. Tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista kohoaa kolme mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa.

Samankaltaisia artikkeleita