Metsän pyhiä puita

Metsässä ajateltiin olevan puita, jotka olivat muita puita pyhempiä. Puilla käytiin uhraamassa osana joitakin vuotuisjuhlia. Esimerkiksi Jyrinpäivänä tehtiin karjataikoja ja vietiin maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puiden alle. Jokaisella itseään kunnioittavalla kalamiehellä ja metsämiehellä oli myös metsässä oma uhripuunsa, jonka juuren alle haudattiin ensimmäisen kalan tai linnun luut kokonaisina. Tämäkin puu oli pyhä ja sen kaataminen toi epäonnea. Jos metsässä oli kolme puuta linjassa ja yhtä etäällä toisistaan, niin se oli varma merkki haltijan läsnäolosta. Metsänvanhimmaksi kutsuttiin metsän vanhinta puuta.

Virossa tiedettiin, että eri puulajeilla oli omat haltijansa. Koivumetsän haltija ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään ja niin edelleen. Suomessa katajalla tiedettiin olevan erityisen vahva ja kaunis haltija, jota myös Katajattareksi kutsuttiin. Muita naiselliselta kalskahtavia puunhaltijoiden nimiä ovat Hongatar, Pihlajatar ja Tuometar. Pihlaja oli pyhä ja sillä oli taioissa huomattava merkitys. Erityisen väkeviä olivat pihlajanmarjat, ja marjatertuilla voitiin muun muassa parantaa maagisesti pilattu pelto sekä lisätä miehen 99 naimaonnea. Kaarle Krohn kertoo pihlajan yhteydestä ukkoseen ja arvelee, että käsitys pihlajasta ukkosenjumalalle pyhitettynä puuna on tullut Suomeen skandinaavisen kansanuskon Thorin kautta.

Leppä yhdistetään suomalaisissa ja itäkarjalaisissa taioissa metsän väkeen. Vienankarjalassa metsännenää (metsän vihoja) on parannettu tekemällä lepästä ihmiskuva, joka valeltiin sairastuneen verellä ja uhrattiin metsälle, ikään kuin sijaisena jonka kimppuun metsän voimat voivat käydä. Muuan toinenkin Vienasta taltioitu tieto osoittaa, että metsännenätaioissa esiintyvällä leppäpuulla on yhteys metsänhaltiaan. Kuulu runonlaulaja ja loitsujen taitaja Anni Lehtonen Vuokkiniemeltä kertoi lepän olevan »metsämiehen», metsänhaltijan, omaa puuta. Tämän vuoksi lepästä ei saanut koskaan tehdä saunavihtaa; siitä olisi tarttunut »kaikki hinku», eikä leppäpuuta liioin saanut polttaa missään huoneessa.

Poikkeuksellisen muotoisten metsäkuusien ajateltiin olevan pyhiä Tapiolle. Tapion pöydäksi tai Tapion kämmeneksi kutsuttiin latvatonta metsäkuusta, joka kasvaa vaakasuuntaan, mutta ei juuri lainkaan ylöspäin. Metsämiehen tuli syödä päivän ensimmäinen saalis Tapion pöydän päältä. Mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, kuusen juurelle. Samaten Tapion kämmenelle asetettiin ensimmäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa metsän lepytykseksi. Tapionpöydältä otettiin taikamenoja varten sammalta, jota kutsuttiin Tapion sammaleksi. Lisäksi Tapion kantona tunnettiin sellainen kanto, joka »päästään kasvattaa vesoja yltympäriinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan».

Puut ovat olleet myös osa suomalaista karhukulttia, kuten Hongottaren, karhun myyttisen kantaemon, nimestä voi päätellä. Kun metsästäjät kaatoivat karhun, järjestettiin pidot, joissa kaadettu oli karhu aineellisesti ja sielullisesti kunniavieraana. Uhripidoissa ihmiset söivät karhun lihan ja tulivat samalla osaksi sen voimasta. Uskomusta voi verrata kristittyjen ehtoolliseen, jossa seurakunta syö Kristuksen ruumiin. Pitojen jälkeen karhun hengen piti palata kotiinsa taivaaseen, josta karhun sielun uskottiin laskeutuneen maan päälle aikojen alussa. Ihmiset nostivat karhunkalloja niin kutsuttuihin kallohonkiin, jossa ne olivat lähempänä kotiaan. Samalla toivottiin, että kotiinsa palaava karhu palaisi vielä takaisin lihalliseen elämään – ja toistaisi näin alkuaikojen myyttisen tulonsa maailmaan ja luonnon kiertokulun.

Juha Pentikäisen tutkimukset tukevat päätelmää, että karhukultti olisi jatkunut Keski-Suomen saloilla vielä 1900-luvulla. Karhua on siis palvottu alle sata vuotta sitten – ei pelkästään Vienan kaukaisimmassa korvessa tai Siperiassa mansien parissa – vaan ihan keskellä Suomea. Karhukultin yksi keskus oli Pihtipudas. Suur-Viitasaaren pohjoisimmin kappelin rajojen sisällä, Korppisen erämaiden tuntumassa seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitin varrella olevaan petäjään on ripustettu varmuudella karhunkalloja vielä sotien välisenä aikana. Tuo kallohonka oli pystyssä Muurasjärvellä Pentikäisen raportin mukaan ainakin vielä vuonna 2006.

Pihapiirin pitämyspuut

Pihapiirissä kasvoi niin kutsuttu pitämyspuu eli elättipuu, jonka Kaarle Krohn liittää maanhaltijauskomuksiin. Puun ruotsalainen vastine on vårdträd, ‘hoitopuu’ ja tomteträd, ‘asunnon eli tontin puu’, sekä norjalainen vaettetrae, ‘haltijanpuu’. Kun taloa ruvettiin rakentamaan, jätettiin puunvesa tontille kasvatiksi. Vesan tuli olla nuorempi kuin talonrakentaja, koska vanhempi ei suostunut palvelemaan nuorempaansa.

Pitämyspuun luvattiin saavan kasvaa rauhassa ja siitä ei taitettu oksaakaan. Lisäksi puulle sitouduttiin antamaan juhlapyhinä ruokauhrina samoja ruokia kuin mitä talonväki söi. Puulle annettiin tiettävästi myös viinauhreja. Kiitoksena tästä puunhaltija varjeli taloa, karjaa ja satoa. Isäntä saattoi kuitenkin hakata uhripuunsa maahan, jos sen varjelus ei ollut hänen mielestään toimivaa.

Pihamaan haltijapuulla uskottiin olevan kohtalonyhteys talonväen vaiheisiin ja onneen. Tämä osoittaa puun merkityksen yhteisön jatkuvuuden symbolina. E. Salmelainen on kuvannut erästä tällaista tapausta kansankertomuksiin perustuvassa artikkelissaan vuodelta 1852.

Salmelaisen mukaan Keiteleen niemessä kasvoi aikoinaan mahtava kuusi. Legenda kertoo, että kuusen istuttivat niemeen saapuneet uudisraivaajat kotinsa pitämyspuuksi. Puuta pidettiin pyhänä ja sille uhrattiin osa kodin antimista. Suvun ja kuusen onni kietoutuivat yhteen. Kuusi kukoisti ja kasvoi mittaa vuosi vuodelta, samalla kun uudisraivaajien suku vahveni ja vaurastui. Aikojen kuluessa sukupolvi toisensa jälkeen siirtyi tuonpuoleiseen, mutta tieto puusta kulki perimätietona eteenpäin. Kuusen legenda kasvoi, kun ihmiset lisäsivät esi-isiensä muistoihin aina omia kokemuksiaan. Lopulta kuusen luo kokoontui uhraamaan koko alueelle syntynyt kylä.

Isonvihan aikaan kuusen tuuheaan latvustoon piilotettiin onnistuneesti kalliita tavaroita, jotta viholliset eivät olisi saaneet niitä käsiinsä. Puu kasvoi niin jykeväksi, että kaksi isoa miestä saivat vain vaivoin sormenpäänsä hipaisemaan puun ympäri kurottaessaan. Kuusi ei ollut vain ihmisten nykyisen onnen ilmentymä, vaan se ennusti myös tulevaa. Puu antoi aina merkin kylässä tapahtuvista kuolemista. Jos kuolema lähestyi, puun latvasta katkesi oksa maahan. Mitä suurempi oksa oli, sitä vanhemman kyläläisen kuolemaa se ennusti.

Lopulta kuusi kävi vanhaksi ja harvaoksaiseksi, samalla kun kuusen istuttaneiden suku harveni. Kerran ennen erään vanhan muorin kuolemaa, joka oli viimeinen istuttajien sukua, pitämyspuu rysähti maahan. Pian sen jälkeen kuoli muorikin.

Samankaltaisia artikkeleita