Kekriin on enää parisen viikkoa. Nykysuomalaisten tietoisuus kekristä kasvaa vuosi vuodelta, mutta vielä vahvemmin tuloa uudeksi syysjuhlaksi tekee Halloween. Siinä muistot kelttien kuolleiden juhlasta lainataan Suomeen amerikkalaisen populaarikulttuurin ja kulutuskrääsän kautta kierrätettynä. En vastusta hauskanpitoa, mutta onhan se surullista, että vieraaseen kulttuuriperintöön kuuluvaa juhlaa tuputetaan joka vuosi suuremmalla intensiteetillä samalla kun kotoperäinen hieno juhla on unohdettu jo nimeä myöten. Minusta onkin hieno tavoite, että saisi joka syksy ainakin muutaman uuden ihmisen tiedostamaan kekrin olemassaolon!

Kekrin ikivanha nimi viittaa kehään tai pyörään. Vuodenkierto on kehä. Muinaissuomalaisille myös suku oli elävien ja vainajien kehä. Vainajat eivät olleet tuolla jossain tavoittamattomissa vaan läsnä näkyväisen maailman pinnan alla. Kekrinä maailmat tulivat niin lähelle toisiaan että niiden väliset rajat hämärtyivät. Vainajat kirjaimellisesti vierailivat elävien luona. Tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen onkin kiehtovasti ajateltu monissa kulttuureissa yhdistyvän juuri loppusyksystä.

Suomalaisessa perinteessä vainajien palvelemiseen yhdistyvät vahvasti uhrikivet. Liikkumaton, jyhkeä hautakivi kuvastaa edesmennyttä ihmistä vielä tänäkin päivänä suomalaisella hautausmaalla. Tuntuukin luontevalta, että kivellä on nähty sama merkitys jo tuhansia vuosia sitten. Ehkä kylmä ja eloton kivi on ollut ikuinen “ruumis”, johon vainajan luonto on voinut asettua ihmishahmoisen kehon tuhoudutta. Näitä pyhiä kiviä on pidetty kulkuväylinä vainajien maailmaan. Kiville on viety antimena ensimmäiset viljat, ensimmäiset lehmien lypsämät maitotipat ja niin edelleen. Ajateltiin, että vainajat tuovat onnen ihmisten elinpiiriin joten ensimmäinen osa kaikesta saavutetusta kuuluu heille.

Kiville on viety antimia monilla seuduilla juuri kekrin aikaan. Yksi tällainen uhrikivi on Mikonkivi Haapalahden kylässä Savonlinnassa. Kiven nimi viittaa toiseen syksyiseen uhrijuhlaan, mikkeliin, mutta perimätieto kertoo nimenomaan paikalle viedyistä kekriantimista. Kiven huipulla on kolme uhrikuppia, joille on Uno Harvan mukaan viety kekrin aikana talkkunaa, viinaa, rasvaa ja muuta ruokaa haltijoille. Samankaltaista perimätietoa paikallisista kivistä löytyy useimpien suomalaisten kotiseuduilta. Vanhojen perinteiden jatkamiseen onkin kuun lopussa erinomainen mahdollisuus.

Mainittakoon vielä eräs mielenkiintoinen kekritapa. Vuonna 1888 kansanrunousarkistoon taltioitiin kuvaus talon rakentamista edeltävistä moninaisista loitsutoimituksista. Kuvauksen mukaan talon rakentaja teki haltijan kanssa ikuisen lupauksen, että rakentaja ja hänen jälkipolvensa muistavat haltijaa antimilla kekrinä. Tällaisen lupauksen seurauksena talonväki toimitti antimet pihapiirin uhrikivelle tai paikalle kasvaneelle puulle eli pitämyspuulle sukupolvesta toiseen. Viron puolella on säilynyt aina 1800-luvun lopulle asti muistoja näistä uhrikiven haltijan palvelukseen omistautuneista suvuista. Julius Krohn kuvailee tällaista tapausta:

Russwurmille oli muudan mies Mihkelin pitäjässä länsi-Wirossa kertonut, että oli kerran nähnyt iso-isänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894)

Samankaltaisia artikkeleita