Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisellä on monta sielua. Varsinaisia sieluolentoja jokaiseen ihmiseen yhdistyi kolme: henkisielu, itse-sielu sekä ihmisenhaltija. Henki eli löyly edusti ruumiin elämää ja elinvoimaa, se ilmeni ihmisessä hengityksenä, lämpönä, sydämen sykkeenä ja veren kohinana ja muina elonmerkkeinä. Kun ihminen oli väsynyt, nälkäinen tai sairas, hänen elinvoimansa oli heikko. Kuoleman hetkellä henki pakeni ruumiista, joskus pienen eläimen, perhosen, kärpäsen, pikkulinnun hahmossa: sielulintuna. Henkisielu käynnisti ihmisen elämän kohdussa ja piti sitä yllä viimeiseen henkäykseen asti.

Elämänsielua merkitsevät sanat suomalais-ugrilaisissa kielissä ovat tarkoittaneet muun muassa ”hengitystä”, ”höyryä” ja itse ”henkeä” ja ”elämää”. Henkisielu siis erottaa elävät, hengittävät olennot kuolleista, niistä jotka eivät hengitä. Martti Sarmelan mukaan uskomusperinteessä kaikille tuttu elohiiri on tulkittu ihmiskehossa piilevän elämänvoiman liikkeiksi. Käsitys edustaa kristillisyyttä varhaisempia sielukäsityksiä. Elohiiren levotonta sykettä, esimerkiksi sairaan silmäluomien tai ihon tahatonta värinää on pidetty kuoleman enteenä – silloin sielu on jo pyrkimässä pois ruumiista. Elohiiri tunnetaan myös iholintuna, joka liittyy sielulintu-uskomuksiin.

Ihmisen persoonallisuuden muodosti itse-sielu. Itse on persoonallisuus, psyyke, se on ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen, tietävä, tahtova ja tunteva olento. Persoonasielu teki vastasyntyneen ihmiseksi antamalla hänelle oman tajunnan ja persoonallisuuden. Itse sielu kuului suvulle ja sen katsottiin syntyvän uudestaan samaan sukuun. Kuolemassa se siirtyi suvun vainajien joukkoon ja säilytti elämänaikaisen ulkomuotonsa, jossa se saattoi ilmestyä omaisille. Persoonasielu kuvastaa osuvasti vanhaa käsitystä ihmisestä sukunsa osana. Kuollessaan ihmisyksilön persoona palautui oman sukunsa kokonaisuuden osaksi niin kuin metsästäjän pyytämän eläimen sielu palasi emuunsa luo. Suvun kokonaisuudesta ihmisen sielu myös syntyi uudelleen maailmaan uudeksi yksilöksi.

Jos ihminen kuoli väkivaltaisella tavalla tai jonkun muun vääryyden seurauksena taikka rikoksentekijänä, sielu jäi tuonpuoleisen järjestyksen ulkopuolelle. Se ei päässyt normaaliin tapaan suvun vainajien joukkoon vaan jäi maanpäälle kummittelemaan sijattomana sieluna. Sijattomiksi sieluiksi kerrotaan päätyneen muun muassa itsemurhan tehneet, joita ei haudattu siunattuun kirkkomaan. Sijaton sielu etsii moraalista hyvitystä tai pyrkii syntymään jossakin lapsessa uudelleen; sen vuoksi tietyt pahojen olentojen, usein juuri rauhattomien vainajien olinpaikat ovat olleet synnytysikäisille naisille vaarallisia, pyhiä eli kiellettyjä. Joskus tällainen sielu saattoi kääntyä elävien puoleen, jotta he auttaisivat häntä saamaan tehtävänsä suoritetuksi.

Kolmas ihmiseen liittyvä sielullinen olento on ihmisenhaltija eli haltijasielu, jota on nimitetty ihmisen luonnoksi. Luonto on ihmisen yliluonnollinen vartija ja suojelija, joka voi esiintyä hänen ulkopuolisena kaksoisolentonaan. Se saattoi esimerkiksi näyttäytyä paikalla ennen kuin ihminen itse oli edes sinne ennättänyt. Luonto-sielulla saattaa Haavion mukaan edustaa ihmisen suvun kantavanhempaa, se olisi siis ihmisen emuu. Kuten aikaisemmin on mainittu, lapsi saa suojelushaltijansa nimenannon tai hampaiden puhkeamisen aikaan. Luonto saattoi ilmestyä ihmisen tai eläimen hahmossa, mutta se voitiin käsittää myös ihmisen persoonattomana onnena tai osana. Ihmishahmoisena suojelijana luonto muistuttaa kristillistä suojelusenkeli-hahmoa.

Vahvaluontoisella ihmisellä uskottiin olevan voimakas haltija, joka antoi hänelle onnea ja kykyä saattaa päämääränsä menestyksekkäästi loppuun asti. Merkittävien ihmisten kuten tietäjien poikkeuksellisia henkisiä kykyjä selitettiin vahvalla haltijasielulla. Jos ihmisellä oli liian heikko luonto, sitä saattoi karaista loitsuilla ja taioilla. Tietäjät käyttivät parannustyössään erilaisia luonnonnostatusloitsuja, joilla he pyrkivät karaisemaan luontoaan ja haltijoitumaan. Tällaisessa ekstaattisessa tilassa haltija otti ihmisen kokonaan hallintaansa, mikä edesauttoi parantamista ja antoi loitsijalle yliluonnollisia voimia. Ihminen saattoi myös menettää haltijansa esimerkiksi traumaattisen tapahtuman seurauksena. Tällöin hänestä tuli haltijaton: onneton, sairas ja masentunut.

”Primitiivisten” kulttuurien parista tunnetaan sairaus, jota kutsutaan ”sielun menetykseksi”. Suomessa tuo sielu on ollut itse, sielunsa menettänyt oli itsetön tai haltijaton. Sieluton ihminen on vailla täyttä ihmisyyttä. Hän on masentunut, vailla ulkoista yhteyttä yhteisöön ja sisäistä yhteyttä itseensä. Sielutonta kalvaa merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne. Hän ei ota osaa yhteisöön eikä pysty muodostamaan yhteyttä ympäröivään maailmaan. Kaikki muut ovat hänen silmissään kuolleita ja hän on muiden silmissä kuollut. Sielunsa menettänyt on kadottanut samalla kaiken sielusta virtaavan: spontaaniuden, elävyyden ja mielikuvituksen. Sieluton ei oikeastaan ole sairas, mutta hän on menettänyt kaiken muun paitsi ruumiillisen ulkokuorensa ja jonkinlaisen teknisen järkeilyn kykynsä.

Mistä sielun menetyksen on uskottu johtuvan? Joskus ihmistä oli katsottu pahalla silmällä, joskus syynä oli rikottu vala. Yleisesti ajateltiin, että jokin traumaattinen kokemus saattoi säikyttää sielun pois. Ajateltiin myös, että toisinaan vainajat veivät ihmisen sielun tuonpuoleiseen ennen hänen kuolemaansa. Ajattelun taustalla on kokemus ihmisen suruprosessista. Läheisensä menettänyt ihminen suree yleensä vainajaa aikansa kunnes lopulta pystyy käsittelemään menetyksen ja päästämään kuolleesta irti.

Aina asiat eivät kuitenkaan suju tämän normaalin mallin mukaan. Toisinaan ihminen ei pysty päästämään irti kuolleesta. Tällaisessa tilanteessa ihminen usein tukahduttaa kaikki omat tunteensa ja halunsa ja kiinnittyy epätoivoisesti poistuneeseen ihmiseen. Surija vaipuu masennukseen, koska hänelle ei ole itsenäistä elämää. Epätoivoinen kiinnittyminen ole oikea vastavuoroinen suhde, joten se ei voi koskaan täyttää surijan sille asettamia vaatimuksia. Ihminen kääntää kaiken turhautuneen rakkauden ja raivon itseensä. Hän ei pääse eteenpäin elämässä, eikä pysty jättämään mennyttä taakseen. Seurauksena on turhautuminen ja masennus. Näin Manalle mennyt vie ihmisen sielun mukanaan.

Tavallisesti ihmisen elämä kulkee eteenpäin siihen asti, kun hän kohtaa vastoinkäymisen, jota hän ei pysty käsittelemään olemassa olevilla henkisillä taidoillaan. Tällainen traumaattinen kokemus on nähty sielun menettämisen keskeiseksi syyksi. Itse luhistuu ja pakenee, koska se ei pysty vastaamaan eteen tulleeseen elämäntilanteeseen. Jokaisella terveellä ihmisellä on menneisyys jonka varassa hän kasvaa ja tulevaisuus johon suuntaa ponnistelunsa. Menneisyys on tapahtunut ja hyväksytty, tulevaisuus on avoin ja mahdollinen. Traumaattinen tapahtuma saattaa kuitenkin kääntää tämän järjestyksen; tulevaisuus katoaa ja menneisyys muuttuu epävarman spekulaation kentäksi. Entäs jos olisinkin toiminut niin tai näin.

Miten sielun menetys on parannettu? Koska ”primitiiviset” kulttuurit tunnistivat edellä kuvattujen oireiden aiheuttajaksi sielun katoamisen, parantajana toimi sielujen ammattilainen, tietäjä tai shamaani. Uskontotieteilijä Mircea Eliadea lainaten shamaani on sairas ihminen, joka on onnistunut parantamaan itsensä ja siksi hän voi parantaa muita. Shamaani ymmärtää sairauden luonteen ja olemuksen. Jumalat ovat osoittaneet hänelle toisen maailman, sielujen maailman, jonka voi tavoittaa ekstaattisessa transsissa.

Sielun menetystä parannettaessa shamaani lankesi loveen, irrottautui ruumistaan ja matkasi sielun muodossa etsimään parannettavan kadotettua sielua. Shamaani jätti taakseen normaalin ruumiillisen identiteettinsä ja omaksui hetkeksi ekstaattisen sielullisen identiteetin. Siinä missä ruumiillinen identiteetti on materiaalinen, rajoittunut ja melko pysyvä; sielu on taas spontaani, liikkuva, aineeton ja rajatonta mielikuvitusta edustava. Kadonneen sielun löytymisestä kuvattiin mielikuvien kielellä – sielu saattoi löytyä Tuonelasta kuolleen omaisen tuvalta tai hongikosta raatelevan karhun kynsistä.

On kuvaavaa, että kadonneen sielun voi palauttaa vain toisen ihmisen sielu. Ihmisen sielu kaipaa yhteyttä muihin sieluihin. Parhaimmillaan tällainen yhteyden kokemus saattaa auttaa hänen palautumisessaan. Mikään järkeen vetoava puhe ei voi tietenkään parantaa ihmistä, jonka sairauden alkuperä on sielullinen. Vain sielujen kohtaaminen saattoi palauttaa ihmisen kosketukseen sieluunsa, itseensä, ja käynnistää parantumisen, joka tarkoitti matkaa takaisin täyteen ihmisyyteen ja yhteisön jäsenyyteen.

Samankaltaisia artikkeleita