Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (2012) on ensimmäinen uuteen tutkimukseen perustuva yleisteos aiheesta vuosikymmeniin. Keskustelin akateemikko Siikalan kanssa suomalaisen mytologian tutkimuksesta, tietäjistä, rahvaanuskosta, šamanismista ja elämän äidistä.

Pitkän ja arvostetun elämäntyön kansanuskon, mytologian ja šamanismin tutkimuksen parissa tehnyt Anna-Leena Siikala (s. 1943) tunnetaan akateemisen maailman ulkopuolella ehkä parhaiten kirjastaan Suomalainen šamanismi (1992). Teostaan itämerensuomalaisesta mytologiasta hän on koonnut jo 1990-luvun puolivälistä asti.

Teos esittelee uusimpia tieteellisiä näkemyksiä suomalaisille tutuista myyttisistä kertomuksista kuten maailman synnystä, sammosta ja jumalsankareista Väinämöisestä Ilmariseen. Siikalan elämäntyötä yhteen kokoava kirja käsittelee myös suomalaisen mytologian tutkimuksen historiaa, kosmologisia käsityksiä, naiseutta myyteissä sekä kansanrunouden tutkimuksen näkökulmia.

Yleisteosta onkin saatu jo odottaa, sillä edellinen yleisesitys Martti Haavion Suomalainen mytologia, joka julkaistiin 1967. Siikala tosin huomattaa, että Haavionkin aineisto oli enimmäkseen Karjalasta, mutta ei Suomenlahden eteläpuolelta.

”Kirjan nimi on kuitenkin perusteltu, koska teos sisältää runsaasti Suomea koskevaa loitsutietoa”, Siikala arvioi. Siikalan uudella kirjalla on yhteistä Haavion teoksen kanssa runsas uuden aineiston käyttö.

”Kuluneiden vuosikymmenten aikana on julkaistu teoksia suomalaisesta mytologiasta, kuten Juha Pentikäisen teokset, mutta nämä ovat perustuneet enimmäkseen aikaisemman tutkimuksen pohjalle.”

Siikala uskoo suomalaisen mytologian kiinnostavan myös uusia tutkijapolvia.

”Nuoret opiskelijat ovat erityisen innostuneita, luennoilla on aina paljon opiskelijoita. Ulkomaalaisia opiskelijoita aihe tuntuu kiinnostavan jopa hieman enemmän kuin suomalaisia”, hän kertoo.

Kansanrunous harvinaislaatuista kulttuuria

Kirjassaan Siikala esittää retorisen kysymyksen, voiko vaikeasti avautuvan ”takametsien maailman” tutkiminen antaa myös jotain nykypäivän ihmisille ja ennennäkemättömistä kansainvälisistä mahdollisuuksista nauttivalle tutkijalle.

Siikalan mielestä vastaus on myönteinen.

”Totta kai, en minä muuten olisi lähtenyt aihetta tutkimaan. Suomalainen kansanrunous ja mytologia muodostavat tärkeän perustan identiteetillemme. Tallennettu kansanrunous on harvinaislaatuista kulttuuria verrattuna muihin Euroopan maihin ja kansainvälisestikin.”

Itämerensuomalaisella perinteellä onkin Siikalan mukaan enemmän yhteistä monien Euroopan ulkopuolisten kansojen suullisten perinteiden kanssa kuin eurooppalaisen kansankulttuurin kanssa.

”Kirjassa olen tuonut esiin esimerkiksi suomalaisen ja virolaisen perinteen yhteneväisyyksiä. Tutkimuksessa on aikaisemmin korostettu Suomea ja Karjalaa, mutta kalevamittaista runoutta on esiintynyt kaikkien itämerensuomalaisten kansojen parissa vepsäläisiä lukuunottamatta.”

Parantaja-mummo ja Martti Haavio innostivat tutkijaksi

Siikalan kiinnostus vanhoihin perinteisiin on jo lapsuuden perua. Tuleva folkloristiikan akateemikko pääsi todistamaan perinteiden jatkamista omin silmin jo lapsuudessaan.

”Mummoni oli parantaja. Ei hän mikään suuri tietäjä ollut, mutta tiesi kuitenkin vanhoista tavoista ja osasi parantaa kasveilla. Perinteistä oli vielä lapsuudessani merkkejä kaikkialla ympärillä. Mummolla oli sellainen kivi metsän reunassa. Sinne hän parantamisen jälkeen vei parannusvälineensä, punaiset langanpätkät ja sen sellaiset ja mutisi samalla jotain. Lapsena tietenkin halusin matkia mummoa kaikessa ja minullakin oli oma sellainen kivi”, Siikala naurahtaa.

Saamelaisiin ja intiaaneihin lapsena hullaantuneen Siikalan houkutteli suomalaisen mytologian tutkimukseen lopulta Martti Haavio.

”Ei hän minun opettajani varsinaisesti ollut, mutta Haavion kirjoilla oli merkittävä vaikutus siihen, että päätin lähteä opiskelemaan folkloristiikkaa. Ja viimeisenä elinvuotenaan hän tapasi minua usein.”

Siikala, jolla on tieteelliset pätevyydet myös kulttuuriantropologiassa ja uskontotieteessä, sanoo usein vain päättäneensä alkaa opiskella jotakin ja jääneensä sille tielleen.

”Jossain vaiheessa vain päätin, että minusta tulee mytologian tutkija. Se oli siihen aikaan ihan mahdoton ajatus, mutta se toteutui.”

Tunnetuilla tutkijoillakin oli omat vahvuutensa ja heikot pisteensä

Pitkän uransa aikana Siikala on tutustunut perinpohjaisesti suomalaisen folkloristiikan tutkijoiden aineistoihin ja metodeihin. Kulloinenkin historiallinen aikakausi ja tutkijan persoonallisuus piirtävät merkkinsä myös tutkimusuraan.

”Haavio esimerkiksi oli mestarillinen kirjoittaja, joka tunsi kansainväliset kulttuurit ja europpalaisen kristillisen perinteen. Hän korosti minullekin, että tutkijan on tunnettava ne kaikki ja minä luulin että niin oikeasti pitääkin tehdä”, Siikala muistelee huvittuneena.

Hän arvostaa suuresti vanhaa innoittajaansa, mutta kaikki Haavion tutkimustulokset eivät ole Siikalan mukaan kuitenkaan kestäneet aikaa.

”Haavion ongelmana olivat etymologiat. Hän yritti muun muassa johtaa kaikkien suomalaisten jumalten nimet kreikkalaisroomalaisista pyhimyksistä, mikä ei tietenkään onnistunut.”

Toisella merkittävällä tutkijalla Matti Kuusella oli kansanrunoudentutkimukseen omanlaisensa lähestymistapa.

Kuusi ei tuntenut kansainvälisiä yhteyksiä siinä määrin kuin Haavio, mutta hän tunsi kansanrunot perinpohjin ja rakensi erinomaisen tietämyksensä sen päälle.”

Julius Krohnia Siikala pitää hyvänä tutkijana, joka oli kosmopoliittisesti orientoitunut ja tunsi aikansa vertailevan tutkimuksen. Krohnin poikaa, Kaarlea, taas rajoitti kansallismielisyys ja keskittyminen pelkästään folkloristiseen näkökulmaan.

Oma lukunsa suomalaisen mytologian tutkimuksessa on Iivar Kemppinen. Vuonna 1960 Suomalainen mytologia -teoksensa julkaissut Kemppinen jäi tutkijapiireissä paitsioon poliittisten kiistojen takia.

”Kävin professorin virkaa hoitavan Matti Haon määräyksestä läpi Kemppisen tutkimuksia, ja kyllä niissä on ongelmia. Kemppinen teki usein johtopäätöksiä kansainvälisen tutkimuksen näkökulmasta, mutta valitsi karjalaisesta aineistosta tuekseen vain satunnaisia tietoja.”

Rahvaalla oli paikallinen rahvaanuskonsa

Siikala kuvaa kirjassaan vanhoja etnisiä tapoja ja uskomuksia kansanuskon sijaan rahvaanuskoksi.

Syynä tähän on se, että kansanusko-termiä ei enää Siikalan mukaan käytetä kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa vaan sitä pidetään vanhentuneena.

”Kansa on vähän epämääräinen käsite, minkä takia paikallisista perinteistä puhutaankin vernakulaarisena uskontona (vernacular religion). Kansanusko-sanaa käyttävät lähinnä maallikot tai nykyisen tieteellisen keskustelun ulkopuolella toimivat.”

Rahvaanusko viittaa sanana myös luokkaeroihin, mikä on Siikalan mukaan sen tarkoituskin.

”Vanhat tavat ja uskomukset kun elivät nimenomaan maalaisrahvaan parissa. Rahvas oli rahvasta ja herrat herroja.”

Rahvaanuskon tavat erosivat toisistaan Itä- ja Länsi-Suomessa. ”Länsi-Suomi on ollut tiheämmin asutettu”, Siikala kertoo, ”ja katolilaisuus on tullut sinne aikaisemmin. Toisaalta Länsi-Suomeen on tullut myös yleiseuroppalaisia esikristillisiä vaikutteita, kuten trulliuskomukset.”

Siikalan mukaan omakantainen perinne on ollut harvemmin asutetussa idässä laajempaa ja luonteeltaan osittain vanhakantaisempaa.

”Esimerkiksi Länsi-Suomessa kodinhaltija oli Ruotsista lainattu tonttu (tomte), mutta idässä tämä haltija on erilainen ja monitahoisempi hahmo. Kodinhaltija voi olla esimerkiksi talon ensimmäinen tulensytyttäjä.”

Tietäjät saivat oppia katolilaisten pappien manauksista. Lännessä, Varsinais-Suomessakin, oli joidenkin silminnäkijäkuvausten mukaan haltijoituvia tietäjiä vielä 1700-luvulla. ”Ja ihmiset myös liikkuivat silloinkin paljon”, Siikala huomauttaa.

Vanhoja tapoja jatkettiin pitkään salassa

Teoksessaan Siikala kirjoittaa runonlauluperinteen nopeasti katoamisesta Sisä-Suomen alueilta 1700- ja 1800-luvuilla.

”On esitetty, että kirjapainojen yleistyminen 1800-luvulla olisi vaikuttanut tähän ratkaisevan paljon. Karjalassa, missä suullinen perinne säilyi pidempään, enemmistö väestöstä oli vielä 1800-luvulla lukutaidottomia.”

Sisä-Suomen perinteiden murtumiseen vaikutti suuresti myös kirkon 1700-luvulla käynnistämä ankara kampanja rahvaanuskoa vastaan pitäjissä.

”Tässä oli ero luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä. Ortodoksiset papit ottivat vanhat uhrilehdot mukaan kirkon toimintaan, luterilainen papisto määräsi ne hakattavaksi maahan.”

Vanhoja perinteitä kuitenkin jatkettiin salassa. Vahvimpina säilyivät haltijoitumiseen perustuva tietäjäperinne, karhunpeijaiset ja jotkin muut vuodenkierron juhlat kuten ukonvakat.

”Myyttien maailmankuva eli Sisä-Suomessa loitsujen kielessä”, Siikala kertoo.

Mutta miksi monet vanhat tavat elivät niinkin pitkään valtiovallan painostuksen alla? Vanhojen tapojen jatkaminen oli kuitenkin kriminalisoitua toimintaa, Siikala huomauttaa. Kiinnijääminen tarkoitti oikeuden eteen joutumista.

Siikalan mukaan motiivina oli selviytymisen ja onnistumisen varmistaminen.

”Tietäjiä kuitenkin tarvittiin. Lääkäreitä ei useinkaan ollut lähimailla ja ihmiset tarvitsivat apua vaivoihinsa. Lisäksi haluttiin varmistaa monien elinkeinojen kannalta tärkeiden asioiden onnistuminen ja menestys vanhoja tapoja noudattamalla.”

Suomessa pyhille kiville ja puille on uhrattu vielä hämmästyttävän myöhään. Myös lähteisiin uhrattiin Siikalan mukaan pitkään.

”Kuppikiville uhraaminen oli vielä melko yleistä 1800-luvulla. Kiville, puille ja lähteisiin uhraamisesta on tietoja vielä 1930-luvulta, jopa 1940-luvun puolelta.”

Tietäjän haltijoituminen oli karmaiseva kokemus

Siikala kertoo kirjassaan, miten hän pääsi nuorena folkloristina puolivahingossa todistamaan 1960-luvulla perinteisellä tavalla haltijoituvan suomalainen tietäjän toimitusta.

”Menin haastattelemaan Rautavaaran ja Nilsiän rajakylässä metsän keskellä yksin asuvaa miestä, jonka sanottiin olevan tietäjä. Mukana minulla oli sellainen vanhanaikainen gramofoni äänittämistä varten.”

Mies innostui vierailijasta niin että päätti näyttää, miten luteet loitsitaan pois vuoteesta.

”Hän nappasi seinältä kirveen ja alkoi hyppimään sellaista loiskahtelutanssia ja lukemaan hirveän nopeasti jotain loitsua. Esitys kiihtyi ja muuttui rajummaksi. Silmistä näki, että mies ei ollut oma itsensä. Luulin hänen saaneen sairauskohtauksen.”

Lopulta kirveen kanssa heiluminen meni niin pelottavaksi, että Siikala pakeni paikalta. Äänite katkesi kesken. Vasta myöhemmin saman seudun tietäjäperinteeseen perehtyessä Siikala ymmärsi täysin mistä oli ollut kyse.

”Tietojen mukaan se oli perinteinen tietäjien tapa haltijoitua sillä alueella. Siihen liittyi kuvausten mukaan se kirves ja kaikki se liikkuminen.”

Siikalan kuvailema tapaus on tiettävästi viimeinen Suomen alueelta dokumentoitu perinteinen tietäjän haltijoituminen. Siikalan mukaan perinteitä jatkavia näkijöitä Suomessa sen sijaan vielä on.

”On olemassa näkijöitä, jotka ovat saaneet taitonsa sukuperintönä, mutta heidän tapansa vaipua transsiin eroaa haltijoitumisesta. Se on enemmän mieleen vajoamista, eikä siihen liity sellaista hermostoa kiihdyttävää motorista toimintaa kuin haltijoituneella tietäjällä.”

Toisaalta Karjalasta on tavattu opiskelijoiden toimesta haltijoitunut tietäjä vielä 2000-luvulla.

”Epäilen, että se on sellainen tapaus, että on ehkä kaivettu tietoa omista sukuperinteistä ja sitten elvytetty niitä”, Siikala arvioi.

Šamanismi on aina osa kulttuuria

Vuosikymmeniä šamanismia eri kansojen parissa tutkinut Siikala korostaa suomalaisen mytologian šamanistista luonnetta.

Kansanrunojen Väinämöinen on šamanistinen tietäjä ja maailman ensimmäinen parantaja, joka matkaa kuolleiden maailmaan hakemaan oikeita loitsusanoja. Matti Kuusen ja Juha Pentikäisen kaltaiset tutkijat ovat myös korostaneet Lemminkäisrunouden arkaaisia šamanistisia elementtejä.

Siikala on nähnyt runonlauluperinteessä ja haltijoitumisessa yhtäläisyyksiä vanhempiin šamanistisiin työskentelytapoihin. Saamelaisista ja esimerkiksi siperialaisista kansoista poiketen suomalaiset tietäjät eivät kuitenkaan käyttäneet työssään rumpuja.

”Rautakaudella Suomeen syntyi tietäjä-instituutio, joka perustui luonnonvoimien hallitsemiseen loitsuilla, tietäjällä oli voima itsessään”, Siikala kertoo, ”sitä aikaisemmin voimaa on todennäköisesti haettu šamanistisesti parantajan ulkopuolelta”.

Länsimaissa on 1960-luvulta alkaen virinnyt uusi kiinnostus šamanismiin. Yhdysvalloissa Michael Harnerin ja muiden jalanjäljissä syntyi uusšamanistinen liike, jolla on vilkasta toimintaa länsimaissa, myös Suomessa.

Uusšamanismin piirissä šamanismi tulkitaan vanhakantaisissa kulttuureissa esiintyväksi ekstaasitekniikaksi, joka paketoidaan länsimaiseen individualistiseen kulttuuriin sopivaan muotoon; kursseiksi ja itseopiskelukirjoiksi.

Šamanismin tutkijana Siikala ei innostu uusšamanistisestä liikkeestä. Hänen mukaansa šamanismia ei voi ymmärtää pelkäksi tekniikaksi, jota voi harjoitella. ”Se vaatisi pitkäaikaisen ja vakavan opetuksen. Lisäksi tiesin muutamille asiaan liiaksi uppoutuneille käyneen huonosti”, Siikala kertoo.

”Kirjoitin siperialaista šamanismia koskevassa väitöskirjassani 1970-luvulla, että ihmisen on mahdollista päästä ilman apuvälineitä šamanistiseen transsiin. Harner ja kumppanit innostuivat siitä kovasti ja ottivat yhteyttä. Kyselivät, että tulenko opettamaan heille transsin tekniikkaa, mutta en kyllä lähtenyt heidän matkaansa”, Siikala nauraa.

”Ei ole olemassa yleismaailmallista, kansojen kulttuureista erillistä šamanismia. Šamanismi saa koko merkityksensä yhteisön mytologiasta ja uskomusjärjestelmästä. Sitä ei voi ajatella pelkkänä perinteiden ja yhteisön ulkopuolisena tekniikkana”, Siikala toteaa.

Myyteissä mies tekee, mutta nainen keskittyy olennaiseen

Itämerensuomalaisessa mytologiassa miespuoliset jumalat tekevät maailman, valmistavat kulttuuriesineet kuten raudan ja sammon sekä matkaavat tuonpuoleiseen.

”Myyteissä nainen keskittyy turvaamaan olemassa olevan”, Siikala sanoo. ”Naiseen liitetään maailmanpuun tai maailmanpatsaan juuren mielikuvia. Nainen ylläpitää kosmosta ja maailman keskusta.”

Perinteessä on myös piirteitä, joista voidaan tulkita maailman syntyneen naisesta. Nainen synnyttää Väinämöisen tai Väinämöisen isän, joka sitten muotoilee maailman.

”Samanlaisia uskomuksia on muun muassa komeilla, mutta yleisesti ajatus siitä, että maailma alkaa naisesta on aika erikoinen piirre kansainvälisesti. Se kuvastaa äidin keskeisyyttä.”

Karjalasta kerätyissä runoissa jumalansynnyttäjä on Neitsyt Maria, mutta myös Iro-neito, joka on Siikalan mukaan ortodoksisen Irina-pyhimyksen mukaan muodostunut hahmo.

Kantauralilaisessa maailmankuvassa tuonpuoleinen ja kuolema yhdistetään pohjoiseen, jossa elää kuolemaa hallitseva jumalatar. Häntä edustaa suomalaisessa mytologiassa Pohjolan emäntä, Louhi.

Elämän äiti yhdistetään etelään, aurinkoon, koivuun ja vesilintuihin.

”Suomalaisessa mytologiassa elämän äiti on Päivätär, auringon jumalatar, jonka on keskiajalla korvannut auttava ja parantava Neitsyt Maaria”, Siikala kertoo.

Päivättärellä kerrotaan myös olevan poika, joten hänkin on synnyttäjä. Joitakin Päivättärelle osoitettuja rukouksia on taltioitu. Siikala uskoo, että myös tiedonmurusia Päivättärelle osoitetuista uskonnollisista riiteistä on mahdollista löytää.

”Jonkun pitäisi vain kaivaa niitä vähän syvemmältä.”

Anssi Alhonen
anssi.alhonen@gmail.com

Samankaltaisia artikkeleita