Kudotuilla ja palmikoiduilla nauhoilla on Suomessa pitkät ja moninaiset perinteet. Ne ovat kuuluneet kansankulttuuriin esihistorialliselta ajalta aina 1900-luvulle. Lautanauhoja on Suomessa kudottu jo varhaisella rautakaudella, mutta mahdollisesti paljon aiemminkin. Nauhapirralla kutomisen taito on levinnyt Suomeen keskiajalla. Pirtanauhoista tuli ajan kuluessa lautanauhoja yleisempiä, koska niiden valmistaminen oli helpompaa.

Pukeutumisessa nauhoilla on ollut sekä käytännöllinen että koristeellinen tarkoituksensa. Niitä on käytetty muun muassa vöinä, esiliinojen ja hameiden vyönauhoina, päähineiden osina ja hiusnauhoina sekä kengissä. Puvun osana nauhat hoitivat nappien, hakasten ja muiden kiinnitysmenetelmien virkaa. Lautanauhoja tehtiin myös Länsi-Suomessa 1900-luvulle asti hevosten ohjaksiksi ja satulavöiksi.

Nauhaperinne säilyi pisimpään osana häätapoja. Talonpoikaisissa häissä morsiamet tapasivat jaella taidokkaita nauhoja häävieraille. Morsiamella saattoi olla juhlaa varten jopa viisikymmentä nauhaa. Nauhoja lahjoitettiin sulhasen suvulle ja puhemiehelle sekä paikoin myös muille häiden toimihenkilöille. Lahjat olivat eräänlainen kädentaitojen näyte ja morsiamen työtodistus. Samalla ne vahvistivat lahjan antajan ja saajan välistä suhdetta.

Nauhojen tekeminen oli talon naisväen taito. Koristeellisesti ja symbolisesti merkittävimmät edustusnauhat pyrittiin valmistamaan itse, mutta vähemmän merkityksellisiä nauhoja voitiin myös ostaa. Ammattimaista nauhankutojaa arvostettiin kuin mitä tahansa käsityöläistä. Hyvä nauhankutoja sai talossa vieraillessaan erinomaisen kohtelun, jotta hän tulisi taloon toistekin kutomaan.

Nauhoihin liittyy monia tapoja ja uskomuksia. Niiden kuvioinnissa käytetyillä merkeillä kuten hannunvaakunalla saattaa olla suojaava merkitys. Suomesta tiedetään uskomuksia, joiden mukaan vyönä käytetty lautanauha voi ehkäistä ihmisen tai karjan sairastumisen. Myös nauhoja värit saattoivat olla suojaavia, erityisesti punaista väriä on käytetty tähän tarkoitukseen.

Villasta valmistetut, pitkät ja leveät miesten »turkinvyöt» eli isännän vyöt olivat Suomessa hyvin arvostettuja. Vyötä pidettiin eräänlaisena kunnian tunnuksena, jonka arvokkuuteen vaikutti sen leveys ja kuvioloimien lukumäärä. Erityisesti itäsuomalaiset turkinvyöt olivat hyvin leveitä ja paksusta villalangasta kudottuina ne saattoivat painaa parikin kiloa.