Perinteinen karhunmetsästys koirien kanssa vaatii paljon, niin metsästäjiltä kuin koiriltakin. Tapana on ollut, että yhden tai korkeintaan muutaman metsästäjän ja koiran pyyntiporukka kiertää erämaita metsän kuningasta jäljittäen. Karhu on älykäs, väkivahva ja sen kuulo- ja hajuaisti ovat erinomaiset. Metsästäjiltä onkin vaadittu kontion ja metsänhaltijan kunnioittamista, jotta pyynti onnistuisi. Taitava karjalankarhukoira on ollut korvaamaton apu pyynnin aikana.

Karjalankarhukoira on luotettava metsästyskoira ja metsämiehen uskollinen ystävä. Se on tasapainoinen, äärimmäisen rohkea ja sisukas. Karjalankarhukoira kiintyy vahvasti isäntäänsä, kunhan tämä ansaitsee teoillaan koiran kunnioituksen. Toisaalta se viihtyy mainiosti myös omissa oloissaan. Metsässä sen valtteina ovat erinomainen hajuaisti ja suuntavaisto sekä sitkeä taistelutahto, jonka innoittamana se “paimentaa” niin karhua kuin hirveäkin.

Karaistuneen karjalankarhukoiran on täytynyt pärjätä hyvinkin haasteellisissa olosuhteissa. Karhunkaato on voinut vaatia koiralta tuntien itsenäisen työn ja kymmenien kilometrien liikkumisen, jonka lopuksi se on vielä joutunut vastakkain vihaisen karhun kanssa. Yksikin osunut karhun isku voi olla koiralle kohtalokas. Taitava karjalankarhukoira pitää kuitenkin karhua aloillaan ja haukkuu isäntänsä paikalle.

Karjalankarhukoira polveutuu Laatokan Karjalassa, Aunuksessa, Vienassa ja Venäjän länsiosissa on esiintyneistä metsästyskoirista, joista on saanut alkunsa myös venäläis-eurooppalainen laika. Eräiden arvioiden mukaan karjalankarhukoiran ja laikan esivanhemmat olisivat olleet suomensukuisten komien metsästyskoiria.

Karjalasta karjalankarhukoiria kulkeutui Suomenlahden saariin, Saimaalle ja Pohjois-Savoon. Vähitellen karjalankarhukoirat risteytyivät muiden koirien kanssa ja käytännössä hävisivät. Alkuperäistä kantaa säilyi kuitenkin esimerkiksi Suistamon, Soanlahden ja Ilomantsin kylissä, sekä Laatokan ja Äänisen syrjäseuduilla. Talvisota verotti karjalankarhukoirien kantaa pahasti, mutta jatkosodan aikaan koiria tuotiin uudestaan Suomeen Itä-Karjalasta.

Huolimatta karjalankarhukoiran luontaisista vaistoista, metsämiesten pitää kouluttaa jokainen yksilö pennusta alkaen tehtäväänsä. Jokainen pentu on luonteeltaan erilainen. Jo entisaikaan pidettiin tärkeänä millaisista vanhemmista eli minkä koiran ”alta” pennut tulivat. Lupaavaa pentua saatettiin lähteä hakemaan viikkojakin kestävien matkojen takaa.

Metsälle lähtiessä metsämies lauloi:

»Kuusi on mulla koiroani,
Viisi villa hänteäni,
Seitsemen sepeliäni,
Kaheksan on kaikkijahan.
Peni on pikku koiraseni,
Viere villaissa keränä,
Kule kuonta kuosalina,
Kanna vainu kaukoakin,
Lyö lyly etempeäkin,
Saata mille saareksille,
Niille kummuille kuleta,
Josta saalis saataisihin,
Jossa on kuuset kulta vöissä,
Petäjät tina siloissa,
Haavat haljakka veroissa!»