Suvussa sukupolvelta toiselle kulkeneilla etunimillä on ollut vanhastaan tärkeä merkitys. Isovanhemmilta, vanhemmilta, sediltä ja tädeiltä perityt nimet liittivät lapsen osaksi sukuyhteyttä. Peritty nimi kuvasti lapsen yhteyttä aikaisempiin sukupolviin.

Erityisesti hyvämaineisen ja rakastetun esivanhemman nimeä jaettiin jälkipolville runsaasti, jotta nimen jatkuvuus säilytettäisiin. Nimen antaminen oli tapa osoittaa kunnioitusta sen alkuperäiselle kantajalle ja säilyttää hänen muistonsa tuleville sukupolville.

Nimeämisen muinaisena merkityksenä on ajatus nimen ja sielun yhteydestä. Vainajien sielut syntyivät uudelleen sukuun, joten lapsi tuli nimetä oikean esivanhemman mukaan. Jos nimi ei ollut vastasyntyneeseen asettuneen sielun oma, eli vanhahtavassa kielenkäytössä »vakava», lapsi sairasteli tai itki paljon.

Nimeäminen tapahtui yleensä pian syntymän jälkeen, jotta lapsi saisi suojelushaltijansa. On viitteitä, että esikristillisellä ajalla lapselle olisi annettu nimi vasta ensimmäisen hampaan puhjettua. Nimetty lapsi voitiin pestä ja vihtoa saunassa alkavaa elämäntaivalta varten. Sukulaiset ja naapurit toivat lapselle hammasrahaa eli »vihtarahaa» tai oman nimikkoeläimen.

Nimenanto oli ennen kaikkea isän oikeus ja velvollisuus. Toisaalta myös äidin suvusta perityillä nimillä oli paikkansa. Esimerkiksi tytärten nimeäminen äidinpuoleisen isoäidin mukaan jatkui monessa suvussa pitkään. Lisäksi kätilöillä on ollut perinteisesti mahdollisuus toimia nimenantajina hätäsynnytyksissä.

Nimeäminen alkoi muuttua modernille ajalle siirryttäessä. Uusi aika heikensi yhteisöjen vanhoja tapoja ja nimen tärkeimmäksi tehtäväksi tuli kantajansa yksilöllisyyden ilmaiseminen. Oma vaikutuksensa oli kansallismielisyyden nousulla, joka toi nimikulttuuriin Kalevalasta lainatut kansallisromanttiset nimet 1800-1900-luvuilla.

Miten oikea nimi voitiin sitten tietää? Arkkipiispa Makarijn kirjeessä (1548) mainitaan, että Karjalassa lapsen nimen antoi arpoja (tietäjä). Oikea, uudelleen syntynyt sukulainen on tunnistettu muun muassa luettelemalla kuolleiden sukulaisten nimiä ja tarkkailemalla lapsen reaktioita. Jos lapsi tietyn nimen kohdalla esim. aivasti tai lakkasi itkemästä, oli nimi vakava, silloin lapseen oli kiinnitetty oikea, pysyvä sielu ja myös elinvoima.

Perinteentutkija Martti Sarmela pitää mahdollisena, että karsikkolehdossa tai myöhempinä aikoina uhripuun juurella lapselle on etsitty oikea hänessä reinkarnoituneen esivanhemman nimi. Sarmela ei täsmennä tätä, mutta on oletettavaa, että lasta on kuljetettu karsikossa eri vainajien puiden lähellä kunnes jokin merkki on kertonut kenen vainajan sielu lapseen oli asettunut.

Nimi valittiin lapselle tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen.

Mielenkiintoisesti tämä vanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen, mutta tapa on sama.

Samankaltaisia artikkeleita