Onnen ja kohtalon suhde on kansanperinteessä kaksijakoinen. Toisaalta ihmisen onni eli »osa» nähtiin kohtalonomaisena ja syntymässä saatuna, ja se ohjaa elämän kulkua. Onnella on voitu myös viitata ihmisen haltijasieluun eli »luontoon». Haltijasielulla selitettiin eroja niin ihmiskohtaloissa ja menestyksessä kuin myös persoonallisuudessa ja henkisissä kyvyissä. Voimakasluonteisella ihmisellä sanottiin olevan voimakas haltijasielu.

Toisaalta kuitenkin ajateltiin, että ihminen ja yhteisö voivat itse vaikuttaa onneensa. Hyvän onnen saattoi varmistaa muun muassa toimimalla oikealla tavalla pyhällä hetkellä. Näin sielulliset »väet» saatiin myötämielisiksi omille päämäärille tai ainakin suojauduttiin väkien vahingolliselta vaikutukselta. Onnen turvaaminen oli erityisen tärkeää maanviljelyksen, metsästyksen ja muiden elinkeinojen yhteydessä sekä elämän tärkeissä kohdissa kuten syntymän, kuoleman tai sairauden hetkellä.

Tämä kahtalainen käsitys onnesta sisältää ajatuksen, että ihmisen tulee toimia elämässä viisaasti, mutta korkeammat voimat päättävät viime kädessä asioiden kulusta. Esimerkiksi sairaudet jaettiin parannettavissa oleviin sairauksiin ja kohtalokkaisiin »jumalantauteihin», joiden iskiessä voi vain hyväksyä kohtalonsa. Ihmisen tulikin pyrkiä tekemään parhaansa ja kantaa vastuu omista ratkaisuistaan, mutta välttää liian epärealistisia päämääriä.

Kohtaloa voitiin ennustaa eli »arpoa» muun muassa seulaa käyttämällä. Seulan avulla saatettiin pohtia myös sairauksien alkuperää. Tämä voitiin tehdä oletuksen mukaan siten, että seulan toiselle laidalle siroteltiin syttä eli puuhiiltä ja toiselle savea. Seulalla liikkuva arpa asettui syteen tai saveen, eli näytti oliko sairaus peräisin maasta vai vedestä. Jos siis ihminen sanoo toimivansa meni asia sitten »syteen tai saveen», ilmaisee hän ottavansa tietoisen riskin ja heittäytyvänsä kohtalon varaan.

Samankaltaisia artikkeleita