Tulenteko

Kansanrunoudessa ensimmäinen tulikipuna isketään taivaassa alkumeren yllä. Tulikipuna putoaa maahan ja se löydetään lopulta lohen vatsasta tai kannon alta. Ihmiset tuovat sen metsästä tupaan, jossa valkeasta huolehditaan ja sen annetaan levätä öisin kipunana tulisijan hiilten alla.

Tuli on ristiriitainen voima. Valkea tarjoaa ihmisille lämpöä ja valoa, se polttaa kaskimaan hedelmälliseksi ja paistaa ruuan syötäväksi. Sepän käsissä rautamalmista, tulesta, vedestä ja ilmasta syntyy työkaluja ja aseita. Tulta polttamalla on valmisteltu maa-alueita rakentamista varten sekä karkotettu pahantahtoista väkeä ja tauteja. Toisaalta irti päässyt tai vihollisen sytyttämä tuli on tuhoisa – se polttaa ihoa, tuhoaa tuvan ja tappaa karjan.

Tulentekoon käytettiin tuluksia yleisesti vielä 1800-luvun alkupuolella, jonka jälkeen tulitikut alkoivat syrjäyttää vanhoja menetelmiä. Juhlissa poltettuja pyhiä valkeita on kuitenkin sytytetty perinteisillä kitkatuli- ja iskentämenetelmillä aina 1900-luvulle saakka. Juhlavalkeat varmistivat hyvän sadon ja onnen, joten niiden oikea, ikiaikainen sytytystapa on ollut tärkeä.

Tulusraudan takominen on kuulunut kyläsepän töihin. Tuluksia kannettiin yleisesti vyöllä roikkuvassa tuluskukkarossa, joka valmistettiin nahasta. Hyvin valmistettuja tuluksia pidettiin suuressa arvossa ja ne saattoivat periytyä isältä pojalle. Tulentekovälineiden arvostuksesta kertoo sekin, että niitä on todennäköisesti annettu myös uhrilahjoina.

Tulen sytyttämisessä on käytetty apuna taulaa, jota valmistetaan yleisimmin koivua lahottavasta taulakäävästä (Fomes fomentarius). Oikein valmistettuna taula on paras mahdollinen materiaali kipinän säilyttämiseen, ja sitä voidaan käyttää myös verenvuotojen tyrehdyttämiseen.

Taulakääpä irrotetaan varovasti puusta ja siitä kuoritaan harmaa yläpinta sekä alaosan pillikerros. Kuorittu taula upotetaan koivuntuhkalipeään muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen se huuhdellaan, nuijitaan ja venytellään muotoonsa.

Tuli saadaan aikaan iskemällä tulusraudalla piikiven tai kvartsiitin terävään reunaan, josta syntyvät kipinät osuvat kiven päällä pidettävään taulanpalaan. Kun taula alkaa kyteä, se asetetaan kuivien sytykkeiden päälle ja varovasti puhalletaan kyty liekkiin.

Koska tulenteko on ollut entisaikoina vaivalloista, elävää tulta pyrittiin säilyttämään mahdollisimman pitkään. Tähän tarkoitukseen on myös käytetty kääpiä, joihin erämiehet ovat asettaneet kytevän nuotiotulen hiilen. Kääpä on sitten kääritty kosteaan sammaleeseen ja sitä on kannettu mukana metsästysretkellä. Seuraavalla taukopaikalla nuotio on ollut helppo puhaltaa alulle hiilestä.