Suomalaisten mainitaan useissa vanhoissa lähteissä hallitsevan tuulta ja myrskyä. Tämä maine on elänyt kautta vuosisatojen eurooppalaisissa teoksissa ja jopa 1900-luvun amerikkalaisessa kirjallisuudessa.

Myrskytuulen nostattaminen mainitaan saagoissa suomalaisten puolustuskeinona ryöstöretkiä vastaan. Keskiajalta tunnetaan tarina suomalaisista, jotka kauppasivat rannikoita pitkin kulkeville matkailijoille lankakeriä, joiden solmuja avaamalla voitiin nostattaa suotuisat tuulet.

Tuulen nosto tunnetaan myös kansanperinteessä. Nostattaminen saattoi tapahtua vesillä, kasken tulta sytytettäessä ja viljaa tuullettaessa. Suomenlahden ulkosaarten naiset auttoivat merellä myrskyyn joutuneita miehiään kutsumalla tuulta puhaltamaan toisesta suunnasta. Tämä tapahtui polttamalla rannalla kivistä kasattua »tuulen uunia».

Yleisimmin tuulta nostatettiin kuitenkin viheltämällä. Jos kaski ei lähtenyt palamaan, oikealla tavalla viheltämällä saatiin kunnon tuuli. Tuulen kutsuminen viheltämällä on todennäköisesti ikivanha tapa ja se tavataan muun muassa kolttasaamelaisilla, udmurteilla, liiviläisillä ja virolaisilla. Hantien sanotaan vanhimmissa lähteissä jopa rukoilevan jumaliaan viheltelyllä ja huulten vääntelyllä.

Joskus pelkkä viheltäminen ei riittänyt, vaan tarvittiin tuulenhaltijan »huhuilua». Huhuiluun on liittynyt loitsuja, jotka esitettiin laulamalla – ei lausumalla kuten suomalaiset loitsut yleensä. Karjalaisissa tuulen laululoitsuissa edetään säkeen loppua kohti kohoavalla äänellä.

»Tuuli, tuuli, akkaas kuolii-ii
tuuli, tuuli, akkaas kuolii-ii,
tule tuuli tuulemah, tule uuli tuulemah
kasken randaa
kaskee polttamah – huu uuh!»

Saapuva tuuli voitiin mieltää Ilmarisen linnuksi tai juoksevaksi mustaksi koiraksi. Etenkin vesillä ollessa mustaa koiraa kutsuttiin loitsuissa nostattamaan vahvaa tuulta. »Tuuli, rupea tuulemaan, ilma, rupea riehumaan, meren Musti, tseh!».

Samankaltaisia artikkeleita