Suomen kirkasvetisissä joissa ja virroissa on helmestetty vuosisatojen ajan. Pyynnin kohteena oli jokihelmisimpukka eli raakku, jota esiintyi vielä 1800-luvulla pohjoisesta aina Etelä-Suomen rannikolle asti. Pyyntiin ihmisiä innoitti mahdollisuus löytää simpukoista helmiä, joita on pidetty arvokkaina jo esihistoriallisella ajalla. Helmikoristelut olivat olennainen osa esimerkiksi karjalaisten sekä hantien ja mansien vaatetusta.

Suomen alueella helmestystä ovat ensimmäisinä harjoittaneet Kainuuseen 1400-luvulla tulleet karjalaiset, joiden työtä vienankarjalaiset laukkukauppiaat jatkoivat 1900-luvun alkuun asti. Karjalaiset tekivät jokivarsille hyviin helmestyspaikkoihin »karsikkoja», joiden latvoista poistettiin oksat useamman metrin pituudelta. Suomalaiset talonpojat ovat vuorostaan helmestäneet ainakin 1600-luvulta alkaen, jolloin kuninkaan käskyllä pyyntioikeus poistettiin karjalaisilta ja talonpoikia kehotettiin hankkimaan helmiä kruunulle.

Kainuussa helmestyksen keskuksena toimivat Hyrynsalmi ja sen kautta virtaava Emäjoki. Erityisesti arvostettiin Seitenoikean koskea, jonka mahtava, lähes neljä kilometriä pitkä uoma herätti ihmisissä kunnioitusta. Koskenhaltijan sanottiin varoittavan ihmisiä valittavalla äänellä tulevasta onnettomuudesta. Vielä vuosisata sitten paikalliset välttivät koskea, jos sen oli kuultu »pahasti laulavan». Perimätiedon mukaan koskeen olisi myös entisaikoina uhrattu.

Helmestystä harjoitettiin useilla eri tavoilla. Jos vesi oli matalaa, raakut nostettiin pohjasta käsin. Syvemmissä vesissä käytettiin lauttaa tai venettä, jonka keskellä oli reikä. Reiän ympärys pehmustettiin oljilla tai naavalla. Reiästä tähystettiin »tönselöllä» eli puusta ja lasista valmistetulla torvimaisella apuvälineellä, jonka avulla joen pohjaa pystyi tarkastelemaan auringon häikäisemättä. Kainuussa yleinen pyyntiväline oli »kahtomarauta», jolla raakku nostettiin lautalle tarkasteltavaksi.

Kokeneiden helmestäjien sanottiin tunnistaneen ulkonäön perusteella ne raakut, joiden sisällä oli helmi. Vanhat helmestäjät avasivat vain tällaiset merkkiraakut, mikä piti hitaasti lisääntyvän simpukkakannan elinvoimaisena. Koska helmet olivat vedenhaltijan omaisuutta, haltijaa piti lepyttää erilaisin tavoin hyvän saaliin saamiseksi. Kerrotaan, että simpukankuorien avaamisen jälkeen miehet saattoivat joikua ja laulaa vedenhaltijalle. Lauluissa ja rukouksissa veden voimia lähestyttiin mairittelevin sanoin ja viehättävällä äänensävyllä:

»Vellamo vejen emäntä,
vejen eukko ruokorinta,
anna mulle antimesi!»

Raakkujen kohtaloksi koitui viimeistään 1930-luvulla alkanut laajamittainen ryöstöpyynti. Sukelluslaitteiden kehittyessä jokien laajamittainen tyhjentäminen kävi mahdolliseksi ja kokonaisia simpukkakantoja tuhottiin täysin. Oma vaikutuksensa oli myös tukkien uittoa varten tehdyillä koskien perkaamisilla sekä vesistöjen saastumisella. Muutosten vuoksi jokihelmisimpukat katosivat lähes kokonaan Oulun eteläpuolisista joista. Raakku rauhoitettiin vuonna 1955, minkä jälkeen kannat ovatkin elpyneet jonkin verran.

Tekstin lähteenä on käytetty Kainuun helmenkalastajat -hankkeen kokoamia tietoja. Lisää hankkeesta: http://bit.ly/1CRmTsq

Samankaltaisia artikkeleita