Sotiminen on ollut osa ihmisten todellisuutta sukupolvesta toiseen. Arvioiden mukaan 1600-luvulla täysi-ikäisiksi eläneistä suomalaisista miehistä joka kolmas kuoli sotaretkellä. Suomalainen jalkaväen mies kuoli kuitenkin useammin ruttoon, lavantautiin, punatautiin tai pilkkukuumeeseen kuin kaatui taistelukentällä.

Sotaanlähtöön kuuluivat omat tapansa ja uskomuksensa. Karjalassa äidit hyvästelivät poikansa itkuvirsin. Joillakin paikkakunnilla jokainen sotaanlähtijä vei vuorelle kiven, jonka hän palatessaan kantoi takaisin. Jäljelle jääneiden kivien lukumäärä kertoi kärsityt tappiot.

Sodan vaaroilta suojauduttiin taioilla, ja taisteluissa kannettiin suojaavia taikakaluja. Viron Harjumaalla paikallinen tietäjä antoi eräälle sotaan lähtevälle miehelle turvaksi kolme noitapussia, joista yhdessä oli poltetun käärmeen tuhkaa. Näin eivät kuulat osuneet eivätkä miekat purreet häneen.

Vienankarjalassa sotaan lähtevän miehen tuli sitoa punainen lanka ihoaan vasten. Lankaan sidottiin kotkan pää sekä tulukset, joilla oli sytytetty yhdeksän kaskea. Muhoksella vanhat miehet kertoivat, että sotaanlähtijän tuli illalla asettaa aseensa vuoteen viereen ja ennen nukahtamista sanoa: »Niin kuin ollaan sovinnossa tänä yönä, niin ollaan koko ikä».

Sotaretkelle lähtiessä on myös otettu mukaan maata kolmen tien risteyksestä. Paikalla vuoltiin hopeaa ja luettiin loitsu joka alkoi sanoilla:

»Nouse, maa, havaja, mantu,
Suojaksi sota kevoilla,
Miesten tappotanterilla!»

Kansanuskomusten mukaan ihmisellä on suojelushaltija, jonka on uskottu paitsi antavan ihmisille heidän henkiset kykynsä ja luontonsa, myös suojelevan heitä hädän hetkellä. Tällainen suojelija mainitaan viime sotavuosien kertomuksessa, jossa sodankyläläinen Uuno Raasakka muistelee asetoveriaan Onnia. Pojat olivat kulkeneet eräänä yönä polkua harjanteella. Pian vihollisen »ranaatteja» alkoi sataa, ja pojat juoksivat kohti aikaisempien pommitusten jäljiltä olevia kuoppia. Onni hyppäsi ensin yhteen kuoppaan, mutta tuli pian pois ja vaihtoi kuoppaa.

Kun tilanne rauhoittui huomattiin, että kuoppaan, johon Onni ensiksi hyppäsi, oli tullut täysosuma. Onni ei käsittänyt asiaa itsekään, mutta sanoi heti kuoppaan mentyään ymmärtäneensä, että sieltä on päästävä pois.

Uuno kertoo:

»Kun Onni tuli taas pian minun monttuuni, minä aattelin tunnossani, että kaveria askarruttaa tuo äskeinen pelastus. Minä en alakanu onkimaan siitä sanoja vaan aattelin, että kyllä ne sieltä tulee. Silloin se kysy, että uskokko sinä, että ihmisellä on jonkunlainen suojelija, että niitä uskon asioita voisi sanoa vaikka Jumalaksi ja Jeesukseksi. Minä vastasin sille, että enhän minä tiijä, mutta kun minä olin pikkupoika, mummi oli ihan varma, että ihmisellä on suojelija.»