»Mikä on aina valkoinen takki päällä päivin ja öin?» kyselee vanha suomalainen arvoitus. Vastaus on koivuntuohi.

Entisaikaan ei kaikkea saanut valmiina kaupasta. Vanha kansa osasikin käyttää lähimetsistä saatavia luonnonmateriaaleja kaikin tavoin hyödykseen. Taidot opittiin joko kokeneemman opastuksella tai kantapään kautta kokeilemalla. Yksi tärkeimmistä raaka-aineista oli entisajan muoviksikin kutsuttu koivuntuohi – joustava, kestävä, kevyt, monikäyttöinen ja kauniin valkea tai kellertävä materiaali, josta voi valmistaa vaikka minkälaisia tarve- ja koriste-esineitä.

Tuohi on tuli räpäkkä

Tuohen käytöstä on todisteita jo varhaiselta kivikaudelta, jolloin siitä on valmistettu paitsi asumuksia myös vaatetusta. Tuohitöillä on maassamme pitkät perinteet ja vielä 1800-luvulla elettiin niiden kukoistuskautta. Tuohen ylivertaisten ominaisuuksien ansiosta sen käyttö on ollut erittäin monipuolista ja arkipäiväistä.

Vanhin tunnettu itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti, ns. Novgorodin tuohikirje, raapustettiin nimensä mukaisesti tuohenpalaselle 1200-luvun puolivälin paikkeilla. Tuohta on käytetty paperin puutteessa erilaisten tekstien tallentamiseen niin kauan kuin näillä leveyksillä on osattu ylipäätään piirtää ja kirjoittaa. Yhä nykyäänkin moni nuoripari viiltää puukolla tai nykyaikaisemmin tekstaa tussilla sydämen nimikirjaimineen koivuntuoheen kuin julistaakseen myös luonnolle olevansa yhdessä.

Karjalan kannaksella tuohen synnystä laulettiin vuonna 1837 Polénille seuraavaa:

»Neitsen Maarian emonen,
oli tietänsä käveli,
matkojansa mittaeli,
löysi puun alastomaksi,
vaimon vaatteettomaksi,
käpy liinan, kieri puuhun,
tuosta tuohi siunautu,
tuohelle siliä silpa,
Neitsyt Marian hiestä»

Tuohi onkin täydellinen päällysmateriaali. Talonrakentajat ovat käyttäneet tuohta sen hyvän eristävyyden vuoksi aivan viime vuosikymmeniin saakka erilaisissa rakenteissa, niin kattotarpeina, hirsien välissä tilkkeenä kuin kivijalan ja lattiankin tiivistämiseksi. Esihistoriallisina aikoina asumuksen seinät ja katto tehtiin tuohilevyjä käyttämällä sateenkestäviksi ja myöhemminkin pärekattojen tapaan rakennetut tuohikatot ovat maaseudulla olleet yleisiä pitkälle 1900-luvun alkuun saakka. Tuohiset katot mainitaan myös Kalevalassa (25. runo) sekä Suomen kansan vanhat runot -kokoelmassa useaan otteeseen. Erityisesti käärmeen ja ampiaisen kuvataan kansanrunoissa tulleen metsän uumenista, joissa niillä on »tuohi tuppelo kotisi, lahokanto kartanosi» (esim. SKVR VI1, 3758). Tuohen sisältämä betuliini eli koivuhartsi paitsi tekee tuohen ulkopinnasta valkoisen myös estää rakenteita lahoamasta, ja se onkin viime aikoina noussut uuteen suosioon perinnerakentajien keskuudessa.

Kuva: Mikko Vesterinen

Kuva: Mikko Solja

»Tuokaa tulta tuohuksessa, tuohi on tuli räpäkkä» lauloi Moat’ro Matvejovna A. Bernerille vuonna 1872 (Suomen Kansan Vanhat Runot I3, 1652). Tuohi tunnetaan yleisesti yhtenä parhaista sytykemateriaaleista, joka roihahtaa hanakasti liekkiin ja palaa kuumasti. Runossa mainittu tuohus on alun perin tarkoittanut yksinomaan tuohesta valmistettua soihtua, mutta sama merkitys valonlähteenä on siirtynyt myöhemmin myös ortodoksiseen perinteeseen, jossa tuohus tarkoittaa nykyisin mehiläisvahasta valettua kirkkokynttilää. Suomessa kaikki tuohukset Valamon luostarin omaan käyttöön tulevia lukuun ottamatta valetaan nykyisin Lintulan luostarissa.

Lämmössä tuohella on taipumus käpristyä. Tätä ominaisuutta on käytetty hyväksi mm. tuohikorujen ja erinäisten käyttöesineiden teossa. Jälkimmäisistä tunnetuin lienee huosiain tai hosio eli tuohinen pesusieni, joka koostuu eri suuntiin levitetyistä tuohilevyistä, jotka on sidottu keskeltä yhteen ja upotettu kuumaan veteen käpristymään, jolloin lopputuloksena on sileä ja pehmeän tuntuinen tuohipallo. Huosiain kasteltiin aina ennen käyttöä ja saunassa siihen hierottiin saippuaa, jolloin sillä oli mukava pestä niin keho kuin saunan puiset lauteetkin, joihin parhaana raaka-aineena pidettiin huokoista haapaa.

Tuohesta terveyttä

Tuohella on sanottu olevan myös parantavia ominaisuuksia, ja nykyisin tiede onkin osoittanut, että sillä on antibakteerisia ominaisuuksia. Esimerkiksi Ilmajoella hammassärkyä parannettiin kaatamalla suolaa yhdeksästi lahosta koivusta otetun tuohitötterön läpi ja lausumalla: »Pois koi, hammas särky!» (SKVR XI, 691). Samalla periaatteella loitsittiin kadonnutta kalaonnea Kiteellä pujottamalla onget ja matoastia tuohitorven lävitse (SKVR VII5, 3713). Pistojärvellä Vienan Karjalassa taas toimittiin seuraavasti, jos lehmä oli taikakonstein pilattu lypsämästä: otettiin yöllä koivusta tuohi sellaisesta kohtaa, johon joku oli aikoinaan lyönyt kirveellä tai muulla raudalla reiän, lypsettiin reiän lävitse pahkakuppiin ja vietiin siitä maitouhri kosken rannalle yksikantaisen lepän ja pihlajan juureen ja loitsittiin maitoa palaamaan (SKVR I4, 1536).

Tuohta saadaan vain koivun rungolta. Muiden puulajien rungon ulointa suojakerrosta kutsutaan kaarnaksi. Tuohen ottaminen puusta vaatii aina maanomistajan luvan. Parhaaksi keruuajaksi vanha kansa mainitsee keskikesän, jolloin tuohi irtoaa pari viikkoa juhannuksen molemmin puolin kuin itsestään. Koivun runkoon tehdään puukolla pitkittäinen viilto ja sen päihin vielä poikittaiset viillot, jotka kiertävät koko rungon ympäri. Näin tuloksena on iso tuohilevy. Tuohinauhaa sen sijaan saadaan kiertämällä runkoa spiraalimaisesti ylhäältä alas halutun nauhan paksuuden mukaisesti. Elävä puu kykenee useimmiten kasvattamaan tilalle uuden suojakerroksen, vaikkakin aivan entiselleen se ei palaudu. Täytyy varoa, ettei puukko viillä liian syvältä ja vahingoita puuainesta, jolloin puu vaurioituu pysyvästi ja monesti kuolee. Hailuodossa neuvottiinkin satakunta vuotta sitten, että puuta tuli puhutella ja hivellä käsin. Samalla lausuttiin: »Anna mulle ketes, piä itte ihos!» (SKVR XII2, 7795). Näin tuohi lähtee hyvin irti.

Kauniita käyttöesineitä

Taipuisuutensa vuoksi tuohta opittiin jo varhain punomaan. Moni meistäkin on nähnyt tai kuullut tuohikonteista, entisajan selkärepuista, sekä tuohesta valmistetuista jalkineista. Ovatpa jotkut punoneet tuohesta muistakin asusteita. Kalastajat käyttivät tuohesta punottuja palloja eli rapapalleja paitsi verkkojen kohoina myös kivellä täytettyinä niiden painoina, jolloin niitä kutsuttiin kiveksiksi. Nuotan vetoon punottiin tuohesta köyttä, ja moni metsästäjä päällysti jousensa selän tai kahvan vedenpitävällä ja taipuisalla tuohella. Nykyisin moni puukkoseppä punoo kahvoja tai tuppeja tuohesta. On osuvaa todeta, että lähes kaikkeen, mihin nykyisin käytetään muovia, käytettiin ennen tuohta.

Punonta on toisinaan hyvinkin pitkä ja vaiheittainen tapahtuma. Se alkaa sopivan levyisten, pituisten ja paksujen suikaleiden leikkaamisesta. Suikaleet sommitellaan keskenään eräänlaiseksi aloitusristikoksi, jonka jälkeen päitä aletaan taivuttaa toistensa välistä lomittain. Työt voivat olla joko suora- tai vinoruutuisia, ja usein on tapana tehdä tuohiesineistä kaksinkertaisia eli punoa kaksi tuohikerrosta päällekkäin, jolloin kauniimpi nilapuoli tulee näkyville sekä esineen sisä- että ulkopuolella ja esineestä tulee tukevampi. Levytuohitöissä taas riittää sopivan kokoisten tuohilevyjen taittelu ja toisinaan kiinnitys esimerkiksi nahasta, tuohesta, kasvikuiduista tai männynjuuresta punotulla nauhalla.

Kuva: Marjatta Flander-Airola

Kuva: Marjatta Flander-Airola

Erityisesti naiset ja lapset ovat keränneet marjoja tuohilevystä taiteltuun ja tikuilla kiinnitettyyn ropposeen tai roveeseen. Tuohen arkisin käyttötarkoitus esineissä onkin ollut erilaisten pienten astioiden valmistus, jollaisia on lueteltu mm. Kalevalan 44. runossa. Taitavimmat isännät ja emännät punoivat koreja tuohen ohella myös kuusen tai männyn päreistä, pajuista ja puiden juurista. Niissä voitiin ruokatarpeiden lisäksi säilyttää mm. työkaluja ja kylvösiemeniä. Paimenet ovat meilläkin käyttäneet tuohikontteja ja tuohitorvia. Kymestä on peräisin Anni Husun vuonna 1916 tallentama lastenloru (SKVR XIV, 1994):

»Matti mutti mättähällä,
soitti tuohen käppärällä;
tuohi rupes soimaan,
Matti rupes naimaan.»

Entisajan erämiehet ovat myös osanneet käyttää tuohta paitsi metsässä yöpyessään kattotarpeena, makuualustana ja keittoastiana myös valmistaakseen itselleen esimerkiksi tilapäisen juomakauhan eli lipin. Ehjästä tuohilevystä leikataan tällöin puukolla tai saksilla pyöreä, halkaisijaltaan yli 10 cm pala. Tuohikiekko taitetaan kahtia, käännetään 90 astetta jompaankumpaan suuntaan ja taitetaan uudestaan kahtia. Näin syntyy neljä sivua, joista yksi taitellaan vielä siten, että sen puolikas taittuu toisen puolikkaan päälle. Varsiosa tehdään tuoreesta oksasta, jonka päähän tehdään puukolla viilto oksan suuntaisesti. Lipin kahtia taiteltu neljännes ujutetaan oksan pään rakoon, jolloin se pysyy paikallaan. Helppoa ja nopeaa!

Hiipuva taito

Nykyisin tuohitöiden osaajia alkaa olla harvassa. Tuohen käsittelytaito ei enää yleensä siirry luonnollista tietä sukupolvelta toiselle, vaan tuohitöitä opitaan useimmiten käsityöalan kouluissa tai kansalaisopistojen kursseilla. Ongelma on myös hyvälaatuisen levy- ja punontatuohen heikko saatavuus; nykyajan metsätaloudessa puumateriaalin kierto on auttamatta liian lyhyt, enintään joitakin kymmeniä vuosia, jolloin koivut eivät yksikertaisesti ehdi kasvaa riittävän paksuiksi. Monelle nykyajan ihmiselle tuohen tutuin käyttötarkoitus on sytykkeenä, jollaisena se onkin yksi parhaista. Harmi, sillä ekologisena ja monikäyttöisenä materiaalista tuohesta olisi yhä nykyäänkin moneksi.

Mutta mistä juontaa juurensa se, että tuohesta on tullut myös rahan synonyymi? Vuosisatoja sitten, kun varsinaista rahaa oli rahvaalla vähänlaisesti, verot oli tapana maksaa viljalla, turkiksilla tai jollakin muulla arvokkaalla tarveaineella. Näihin maksuvälineisiin lukeutui myös tuohi, suomalaisen metsän monikäyttöihme. Siitä nimi, joka ei ainakaan tuohta pahenna.

Teksti: Mikko Solja

Samankaltaisia artikkeleita