Mitä yhteistä on kansanperinteen tuntemilla pyhillä luonnonpaikoilla ja vanhoilla rakennuksilla? Puiden kansa –kirjasta tunnettu Ritva Kovalainen puhui Taivaannaulan Kemiön kekrijuhlassa kiinnostavasti ihmisten elinympäristön aavikoitumisesta. Se tarkoittaa tilannetta, jossa kaikki ympärillämme on kulttuurista aavikkoa – uutta, kiiltelevää ja vailla merkkejä edeltävistä sukupolvista. Paikkojen vanhat tarinat ja eletyt elämät on unohdettu. Ei ole mitään nykyhetkeä vanhempaa tai syvempää mihin tarttua.

Moni meistä on ehkä kokenut tämän huippumodernin kauppakeskuksen mainostaulujen loisteessa. Samalla on menetetty sukupolvien jatkuvuus ja merkityksellisyys jonka varaan omaa identiteettiä voisi rakentaa. Ei kotikylän pyhää lehtoa, jossa on käyty sukupolvesta toiseen, tai edes isovanhempien kunnioittamaa pihapuuta. Ei Kovalainen sanantarkalleen näin sanonut, mutta näinkin asian voisi ilmaista.

Pyhät luonnonpaikat ja vanhat rakennukset edustavat lopulta aika samanlaisia asioita. Rakennuksia ei voi tietenkään verrata pyhiin luonnonpaikkoihin, mutta historioineen, tarinoineen ja merkityksineen ne ovat kuin mielikuvitusta virvoittavia keitaita autiomaassa. Hiidet tuovat luontokeskusteluun syvemmän kulttuurisen näkökulman metsätalouspuheen ja toisaalta luonnon biologisesta monimuotoisuudesta puhumisen rinnalle. Vanhat rakennukset taas muistuttavat, että asuminen edustaa aina historiaa, maailmankuvaa ja kulttuuria siinä missä talotekniikkaa ja kaavoitustakin.

Harri Hautajärvi oli kesällä vähän samanlaisten asioiden äärellä Helsingin Sanomien kolumnissaan, jota romantisoinnistakin syytettiin.

Samankaltaisia artikkeleita