Luonto määräsi entisaikojen ihmisille elämän ankarat reunaehdot ja hengissäpysymisen rajat. Päämääränä oli selviytyminen, elämän jatkuminen, joka edellytti tasapainoa ihmisen luonnon välillä. Vuorovaikutus pohjoisen luonnon kanssa oli lähtökohta, josta nousivat ihmisten elinkeinot, elintavat, uskonnolliset käsitykset ja jopa kieli ja eettiset käsitykset.

Talonpoikainen arvomaailma on ollut yhteisöllinen ja yhteisön vahvuudesta hyötyvä. Yhteisön arvopohja oli perinteinen, säilyttävä ja turvallisuuteen pyrkivä. Yhteisten ponnistusten tavoitteena oli hyvien elinmahdollisuuksien turvaaminen tuleville sukupolville. Talon työt jaettiin ihmisille heidän taitojensa ja voimiensa mukaan. Maatalossa isäntäväki nousi aamuvarhain esimerkkinä palkollisille ja osallistui töihin muiden mukana. Isännän johtajuus ei ollut suurta ja mahtipontista vaan tavanomaista ja arkista. Hän teki töitä muiden joukossa, huolehtien samalla kokonaisuuden toimivuudesta. Isäntä teki viime kädessä maataloa koskevat tärkeät päätökset. Päätösten kautta hän kantoi vastuun koko yhteisön hyvinvoinnista ja tulevaisuuden elinmahdollisuuksista.

Yhteisön arvostama ihminen oli luotettava ja rehellinen – sanansa mittainen. Hän huolehti velvollisuuksistaan yhteisöä kohtaan ja osoitti tarvittaessa moraalista suoraselkäisyyttä. Hän ei ollut ylivertainen sankari vaan tavallinen ihminen, joka eli noudattaen omia käsityksiään kunniallisuudesta ja arvokkuudesta. Yhteisöllisyydestä seurasi vaatimattomuuden ihanne, joka tulee ilmi monissa tavoissa. Esimerkiksi metsäretkeltä palatessa ei kuulutettu saalista koko kylänväelle, vaikka se olisi ollut erinomainen. Vasta rauhaisan aterioinnin jälkeen saatettiin ohimennen ilmoittaa saaliin määrä.

Vaatimattomuuden lisäksi ihmisen tuli olla nöyrä ja hillitä itsensä. Hänen tuli myös olla luotettava ja ahkera. Luotettavuus tarkoitti luonnollisesti sanansa pitämisestä, miehen (ja naisen) tuli olla sanansa mittainen. Miehen sana oli miehen kunnia. Vaatimus oli niin ehdoton, että se meni oman edun edelle: mies otti mieluummin henkilökohtaisen häviön kuin menetti luotettavan maineensa. Myös määrätietoisuutta ja peräänantamattomuutta arvostettiin. Päätettyään kerran jotain ihminen ei luovuttanut eikä myöskään harmitellut ratkaisujaan.

Työteliäisyyttä ja ahkeruutta pidettiin kunniassa, tarkoittivathan ne elämän edellytysten säilymistä pohjoisen karun luonnon keskellä. Ajateltiin että kaikki työ oli tehtävä kunnolla. Paras tulos tuli hitaasti: hitaus oli laadun tae ja nopeus tarkoitti huonoa jälkeä. Hätiköinti oli pahasta. Myös viisautta arvostettiin, mutta sillä tarkoitettiin pikemminkin elämänkokemusta kuin sitä mitattavaa ja ylikorostettua tekijää, jota nykyään länsimaissa kutsutaan älykkyydeksi. Vanhuksia arvostettiin maaseutuyhteisöissä, mutta pikemminkin heille kertyneen elämänkokemuksensa takia kuin pelkkien ikävuosien vuoksi vuoksi.

Voimakas itsensä esille tuominen ei Suomessa perinteisesti ole kuulunut hyvään käytökseen vaan herättää pikemminkin ajatuksen, että mikä ihmisellä on hätänä, kun hänen täytyy niin kovasti korostaa itseään. Ajateltiin, että jos on tehnyt jotain kertomisen arvoista, muut kyllä puhuvat siitä. Töistään mies tunnetaan: jos tulokset eivät puhu puolestaan, on tilannetta turha ryhtyä selittelemällä korjailemaan. Myös kiittämisessä piti myös noudattaa kohtuullisuutta. Ajateltiin, että kehumista tarvitsevat vain ne joilta puuttuvat oikeat näytöt. Kyse ei ole niinkään kanssaihmisiä kohtaan tunnetusta kylmyydestä, vaan ihmisen sisäisen autonomian arvostamisesta. Ajateltiin, että ihminen luottaa mielessään itseensä mutta ei välttämättä osoita sitä ulospäin. Hän ei kehu eikä kiitä itse itseään, vaan antaa tekojensa puhua puolestaan. Ulospäin hän on vaatimaton mutta sisäisesti itseensä luottava eikä tarvitse ulkopuolelta tulevia kehuja.

Talonpoikaisena ihmisihanteena oli siis yhteisöllinen yksilö, joka rakentaa itsetuntonsa sisäisestä palkitsemisesta, jonka hän saa tekemästään työstä, eikä ulkoisista kehuista. Sisäsyntyinen itsetunnon hankkiminen vaatii riippumattomuutta ja eräänlaista vahvuutta. Se oli kuitenkin vaativa tie. Koska ulkoa ei saanut ”apua”, ihminen ei voinut kovin helposti antaa periksi. Suoriutumisellaan hän ei vain ”näyttänyt” muille, vaan lunasti ihmisarvon ennen kaikkea omissa silmissään.

Kulttuuriimme kuuluu perinteisesti myös eräänlainen hiljainen kohteliaisuus, joka ei aseta itseään huomion keskipisteeksi. Meidän kulttuurimme kohtelias ihminen ei myöskään asetu seisomaan keskelle huonetta, ei metelöi, naura eikä puhu kovalla äänellä. Kiitoksia saadessa ihminen meni hieman hämilleen ja alkoi vähätellä itseään. Nykyään tällainen asenne samaistetaan ihmisen synneistä suurimpaan, ”huonoon itsetuntoon”, vaikka psykologisesti sille ei mitään tekemistä olekaan. Hiljaisuuden kammoksumisessa on kyse lähinnä angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutuksesta.

Perinteisenä suomalaisena arvona voidaan pitää myös maltillista, äärimmäisyyksiä vieroksuvaa suhtautumista elämään. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen valtaan ja johtajuuteen. Monarkistinen ajatus suuresta johtajasta, korkeampien voimien valitsemasta valiosta, jonka valta on erehtymätöntä ja ehdotonta, on talonpoikaiselle ajatusmaailmalle vieras. Suomessa on johdettu – niin sodassa kuin rauhassakin pikemmin kunnioitusta herättävän esimerkin kuin ulkopuolelta annetun statuksen turvin. Ihmisen itsellisyyttä on muutoinkin arvostettu eikä kenenkään orjaksi ole haluttu jäädä. »Paha on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Osallahan mies elävi, koira toisen kohtalolla».

Sananlaskuissa esitetään kahdenlainen suhde onneen, ihmisen osaan, jota sivuttiin jo aikaisemmin. Toisaalta elämä nähdään onnen kauppana, kohtalo vie miestä, ulkopuoliset sattumat (hyvä ja huono onni) ohjaavat elämän kulkua. Onneen ei voi vaikuttaa, sitä ei voi ostaa. Toisaalta ihminen oman elämänsä vaikuttaja ja sankari, oman onnensa seppä. Se, mitä ihmiselle tapahtuu, katsotaan hänen omien toimiensa ja ratkaisujensa seuraukseksi. Kahdenlaiseen onneen sisältyy ajatus, että ihmisen tulee tehdä elämässä parhaansa, mutta korkeammat voimat päättävät viime kädessä mitä ihmiselle tapahtuu. Kansanviisauden mukaan ihmisen tulisi pyrkiä tekemään parhaansa, mutta välttää liian epärealistisia päämääriä ja kantaa aina vastuu omista ratkaisuista ja päätöksistään. Korkeammat voimat auttavat niitä, jotka yrittävät ensin itse.

Perinteinen ihmiskäsitys on nykyisin korvautunut yksilöllisellä itsensä toteuttajalla ja korostajalla, jonka johtoajatuksena on vapaus tehdä ja toimia niin kuin hänestä itsestään tuntuu parhaalta, sosiaalisista normeista välittämättä. Henkilön oma minuus (minä itse) on korvannut yhteisön viitekehyksenä, jonka mukaan asiat arvioidaan. Kaikki on ihmistä itseään varten ja hän toimii sen kanssa niin kuin on hänelle parhaaksi. Nykyinen käsitys ihmisten yksilöllisyydestä ja valinnanvapaudesta ei kuitenkaan sovi yksiin yhteiskunnan todellisuuden kanssa. Valinnanvapaus oman elämän suhteen on loppujen lopuksi aika vähäistä. Harvat hallitsevat työtään, useimpia työ hallitsee. Kaikesta yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta suurin osa ihmisistä tavoittelee samoja asioita elämässä ja noudattaa samaa yleistä elämän ohjekirjaa. Ihmisen valinnanvapaus toteutuu usein lähinnä vapautena käyttää palkkatyöstä saamansa rahat valitsemiinsa kulutushyödykkeisiin. Tässä mielessä emme välttämättä ole juurikaan vapaampia kuin esivanhempamme, joiden elämälle luonto asetti lopulliset rajat.

On helppo nähdä perinteisten elämänarvojen vaikutus nykysuomalaisten asenteissa ja toimintatavoissa. Paljon on kuitenkin muuttunut siirryttäessä talonpoikaisesta maailmasta jälkiteolliseen elämänmuotoon. Muutoksessa on ollut paljon hyvääkin, kuten joistakin ahdistavista ja epätasa-arvoisista normeista ja liiallisesta yhteisön paineesta irtautuminen. Ei liene kuitenkaan entisaikojen romantisointia ajatella, että myös jotain hyvää ollaan menettämässä vanhan arvomaailman mukana. Kohtuullisuutta ja tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksien turvaamista tärkeämpää on nykyisin oman kulutuksen maksimointi. Töiden jakaminen ihmisten taitojen ja voimien mukaan toimii huonosti nykyisessä yhteiskunnassa, eikä toisen sanaan luottaminen ole itsestäänselvyys monissa työyhteisöissä saati sitten politiikassa. Hurja teknologinen kehitys on kääntänyt ikäpolvien suhteen päälaelleen: nykyisin nuoret joutuvat opettamaan vanhoille taitoja joilla pysyä mukana muuttuvassa maailmassa. Suomalaisten vieroksuva suhtautuminen äärimmäisyyksiin on osittain pitänyt tehonsa, mutta toisaalta äärimmäisyyksiin menemistä myös ihannoidaan.

Ennen omia tekoja arvioitiin ennen kaikkea sen perusteella, millaisia vaikutuksia niillä oli yhteisölle. Tämä on varmasti johtanut tilanteisiin joissa ihmisen oma ihmisarvo on kärsinyt yhteisön paineen alla, mutta nyky-yhteiskunnassa olemme siirtyneet toiseen ääripäähän, minä-yhteiskuntaan, jossa kaikki muut ihmisen toimintaa suitsevat voimat voidaan jyrätä alas lukuun ottamatta ihmisen ehdotonta oikeutta toimia oman mielensä mukaan. Ihanteellisin tilanne on eittämättä herkkä ja tilannekohtaisesti arvioitu tasapaino yhteisöllisyyden ja ihmisen yksilöllisten oikeuksien kunnioittamisen välillä. Tällainen arvopohja takaa uskoakseni suotuisan elämän koko yhteisölle. Senkin takia on toivottavaa, että tulevaisuudessa perinteiset talonpoikaiset arvot eivät katoa maailmasta tyystin sukupuuttoon.

Lisää suomalaisesta psykologiasta Liisa Keltikangas-Järvisen teoksessa Tunne itsesi, suomalainen (2000). Keltikangas-Järvisen kirja on ollut myös tämän kirjoituksen lähteenä.

Anssi Alhonen

Samankaltaisia artikkeleita