Oli ennen maailmassa ukko ja akka. Oikein ovat vanhat. Eivät hämärässä juuri mitään näe. Akka kun kangasta kutoo, niin sukkulan päässä pitää tulta polttaa. Ukko kun verkkoa kutoo, pitää kävyn nenässä tulen palaa.

Elävät järven rannalla. Köyhiä ovat. Ei ole heillä paljon elosta. Joka päivä pitää työtä tehdä, jotta ruuan saisi.

Eräänä kaunehena iltana akka sanoo ukolle:

»Emmekö lähde verkkoa laskemaan, jotta saisimme kalarokan.»
»No, söisihän sitä kalarokkaa. Läkkä!»

Lähdetään matkaan. Matkaudutaan jo rantaan. Ukko huomaa: airot unohtuivat sarajaan. Myöstyy niitä käymään. Kätöstää hiljakseen. Saa ne. Rantaan tuo.

Lähdetään venehellä. Smakuttavat minkä voivat. Akka airolla. Ukko perässä, niin kuin aina. Kalavakka keskellä venettä.

Mennään jo väkiloittona järvellä. Toiseen rantaan aiotaan. Parahille kalapaikoille.

»A voi voi, emme muistaneet verkkovapaa ottaa», huomaa akka. »Pitää mennä tuonne saareen saamaan», toteaa ukko.

Menevät saareen. Ukkoraiska nousee. Kävelee kirveen kanssa. Etsii sopivaa nuorta puuta vavaksi.

»A voi voi, täällä kuusen juurella on lipas. Tules akka katsomaan!»

Akka menee. Lipashan se on. On se.

Avataan lipas. Siellä on rasia.

»A voi voi, kukahan sen tänne on jättän?»

Avataan rasia. Siellä on lyhykäinen hiirenhäntä. Sen pituinen on tämä satukin. Jos hiirenhäntä olisi ollut pitempi, niin olisi satukin jatkunut.

Hiirenhännänmittainen starina teoksesta Vienan satuja (SKS).