Talon vanhaemäntä oli kuollut. Raihnaista oli ollut hänen elämänsä jo pidemmän aikaa. Ikäkin painoi. Nyt oli kaikki ohitse.

Siihen aikaan, 1940-luvulla, seudulla oli sellainen tapa, että kylän naiset riensivät surutaloon avuksi käytännön askareisiin. Niissä merkeissä kokoonnuttiin nytkin.

Tuvan pöydän ääressä istui naisia. He olivat tulleet kylältä avuksi, kun oli laitettava hautajaiset – siivota, leipoa ja muutenkin valmistella talo kaikin puolin juhlakuntoon.

Tuvan suuressa leivinuunissa paloi tuli. Naiset miettivät leipomuksia ja tarjoiluja pöydän ympärillä kahvia juoden.

Äkkiä kuului kohahdus ja mitä he näkivätkään; keskelle kahvipöytää oli laskeutunut suuri, musta ja elävä korppi. Mistä se siihen kohahti? Naiset katsoivat mykistyneinä toisiaan.

– Ei voi olla totta, hämmästys paistoi heidän kasvoiltaan. Kaikki näkivät korpin, mutta eivät voineet tajuta, mistä se tuli.

Korppi hävisi hiljaa tyhjyyteen niiltä sijoiltaan. Kauhu valtasi naiset. He kaikki olivat nähneet sysimustan linnun edesän.

Vähitellen näkemästään toivottuaan he saivat puhutuksi. Kaikki kyselivät ja hämmästelivät, mistä lintu ylipäätään saattoi tulla tupaan. Ovet ja ikkunat olivat kiinni, oli jo myöhäinen syksy. Uunissa roihusi tuli, joten ei lintu ollut savupiipun kauttakaan voinut lennähtää tupaan. Mitä ihmettä tämä saattoi olla?

Naiset jatkoivat askareitaan, mutta ajatuksissaan he kääntelivät ja pyörittelivät tapahtunutta. He olivat selväjärkisiä ihmisiä ja ainakin yksi heistä oli vakava uskovainen. Hän kertoi jälkikäteen, ettei ilmaiseksikaan asuisi moisessa talossa.

Tämä samaisessa talossa sattunut tapaus ei jäänyt ainoaksi. Koko talven hautajaisten jälkeen talon asukkaat joutuivat viettämään yöt muualla ja pitämään ikkunat peitettyinä – niin paljon he olivat jotain pelänneet. Kuka kurkisteli heidän ikkunoistaan?

Kyseisessä talossa oli noin kaksivuotias kasvattitytär, jota naapurin vähän vanhemmat lapset olivat tulleet kaitsemaan sillä välin, kun äitinsä oli navetassa askareilla.

Odottamatta oven takaa kuului hiljaista koputusta. Ääni kuului aivan alhaalta ja vähitellen se nousi ylemmäs ja koveni.

Nuoret lapsenvahdit katsoivat toisiaan ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Koputus jatkui.

– Mummu, sanoi lapsi.

Ääni koveni ja nousi ylemmäs.

– Mummu, sanoi lapsi jälleen, siellä on mummu, lapsi sanoi pelottomana. Ehkä oli koputeltu aikaisemminkin ja lapselle selitetty, että siellä on mummu.

Mutta lapsenkaitsijat eivät uskaltaneet jäädä kuuntelemaan enempää kolinoita. He pukivat lapsen kiireesti ja lennättivät navettaan äidin luokse kertoen vain, että nyt heidän täytyy rientää.

Kylällä tästä kaikesta puhuttiin kauan, eikä kukaan osannut selittää tapahtumia. Nähtiin, mitä nähtiin ja kuultiin, mitä kuultiin – niin vain oli.

Tämä tapahtui Honkajoella 1940-luvulla. Kertoja itse oli toinen lapsenkaitsijoista.

Kertomus Raili Heikkilän mainiosta kirjasta Hiilenväkeä ja muita selittämättömiä tositarinoita (Paperisilppuri 2017). Teoksesta lisää hieman myöhemmin.

Samankaltaisia artikkeleita