Muutama vuosi sitten kerroimme sodankyläläisen Uuno Raasakan erikoisesta kokemuksesta jatkosodassa. Uuno muisteli vanhoilla päivillään, miten hän pelastui kranaatin räjähdykseltä, kun selittämätön voima käski hänen hypätä viime hetkellä suojaan oikeaan kuoppaan. Tapahtuman jälkeen Uuno muisteli, että mummo oli lapsuudessa kertonut hänelle ihmisellä olevasta suojelushaltijasta.

Useat ihmiset ovat elämänsä aikana kokeneet vastaavia erikoisia kokemuksia. Niiden kokemiseen ei vaadita sodan äärimmäisyyttä, vaan selittämättömiä mutta tosia kokemuksia saattaa ilmetä myös keskellä tavallista arkea. Kokemukset muuntuvat tarinoiksi, joita kerrotaan lähipiirissä ja suvun kesken ja usein ne myös siirtyvät sukupolvelta toiselle. Matkan varrella tarinat kokevat aina luonnollista muutosta: osa yksityiskohdista karsiutuu pois tai vaihtuu toisiksi. Tapahtuman aika ja paikka saattavat vaihdella ja pitkän ajan kuluessa jopa tapahtumien kokijat saattavat muistitiedossa korvautua toisilla. Tarinan ydin, kiehtova selittämätön tositarina, kuitenkin säilyy.

Pohjoissatakuntalainen runoilija ja kirjailija Raili Heikkilä on tehnyt todellisen kulttuuriteon kokoamalla oman kotiseutunsa selittämättömiä tarinoita kirjaksi. Paperisilppurin julkaiseman Hiilenväkeä ja muita selittämättömiä tositarinoita -teoksen aineistona on Heikkilän vuosikymmenien ajan Pohjois-Satakunnasta keräämä kansanperinne.

Heikkilä, kuten muutkin kansanperinteet kerääjät, on ihmisten kanssa keskustellessaan kuullut paljon tarinoita ja tapahtumia, joita kertojat eivät ole osanneet selittää. Osa tapahtuman kokeneista on kertonut niistä heti läheisilleen, osa on taas vaiennut tyystin vuosiksi. Pelkona on ollut tulla leimatuksi omituiseksi, »tärähtäneeksi». Heikkilän kirjan erityisenä ansiona onkin, että se yhdistää samoihin kansiin niin seuduilla yleisesti tunnettuja tapauksia kuin aikaisemmin kertomatta jääneitä tarinoita.

»Oli syksyinen iltayö. Miehiä oli tuttuun tapaan kokoontunut tupaselle korttia pelaamaan. Liekö jollakulla pullokin mukana, kun tunnelma kohosi kiihkeäksi. Humalassa ei kuitenkaan ollut kukaan. Mutta yhtäkkiä kuului kova pamaus, aivan kuin rautakangalla olisi lyöty tuvan nurkkaan. Mitä ihmettä se oli?

Korttipeli pysähtyi, miehet jähmettyivät paikoilleen ja katsoivat toisiaan. Pamaus kuului taas. Ja taas ja taas.. Sama jymäys, mutta toiseen nurkkaan. Sitten tuli hiljaisuus.»

Kiinnostavaa on myös kirjan tarinoiden ikä. Vanhimmat kertomukset ovat 1800-luvun lopulta ja tuoreimmat 2010-luvulta. Perinne elää ja muuttuu, kuten usein todetaan, mutta tarinoiden teemat erikoisista kohtaamisista edesmenneiden vainajien ja metsänväkien kanssa ovat säilyneet yli vuosisadan ajan hyvin samankaltaisina. Kohtaamisia on monenlaisia. Talon aikaisemman asukkaan henki saapuu katsomaan maalaistaloon muuttanutta nuortaparia. Yöllä vaimon ikkunan alle ilmestyvä koira kertoo miehen kohtalosta sodassa. Metsänhaltija näyttäytyy polkua kulkevalle piikatytölle ja kelmeä talonhaltija kieltää lapsia leikkimästä kutitusleikkiä.

Monien tarinoiden ytimessä on juuri tuonpuoleisen kohtaaminen — erikoinen, selittämätön hetki, joka saa merkityksen kokijan oman elämän tai tietyn paikan menneisyyden tai tulevaisuuden kuvastajana. Monissa tarinoissa tavataan kummallinen pohjoissatakuntalainen »hiilenväki», joka saattaa välillä näyttäytyä lumipenkassa istuvina pikku-ukkoina tai maantien yli hiljaisen kilinän ja puheensorinan säestyksellä kulkevana joukkona.

»Vähän kuura peitti tienoon. Metsä seisoi tummana kahta puolen tietä. Oli aivan hiljaista. Hevonen kopsutteli tuttua väylää verkkaisesti aamun hämärässä. Mutta mitä nyt? Yht’äkkiä se seisahtui. Isäntä kuuli pienten kulkusten kilinää ja hiljaista hyrinää, kuin pientä puheensorinaa monesta suusta. Sitä kesti hetken, sitten äänet vaimenivat ja etääntyivät tien yli metsän..»

Kertojat ovat havahtuneet pohtimaan, että miksi juuri heille on näytetty tällaisia asioita. Se on kuitenkin varmaa, että nähty ja koettu on kokijalle totta – ja Heikkilä käsittelee tarinoita niiden ansaitsemalla kunnioituksella.

Hiilenväen tarinat on kirjoitettu kirjan muotoon sujuvalla yleiskielellä, jolloin menetetään niille alkuperäisen murteen tuoma ilmaisuvoima. Toisaalta kirjailijana Heikkilä on osannut ihailtavasti pukea kansantarinat tyylikkäiden novellien muotoon. Kirjan omalaatuisesta ja tarinoiden tunnelmaan uppoutumista edistävästä ulkoasusta vastaa Pauliina Heikkilä. Hiilenväkeä on osoitus siitä, miten paikallista kansanperinnettä voidaan tallentaa kiinnostavalla ja luovalla tavalla, joka parhaimmillaan yhdistää sukupolvia toisiinsa ja ihmisiä omaan kotiseutuunsa.

Joitakin Hiilenväkeä-kirjan tarinoita tullaan julkaisemaan tekijöiden luvalla talven aikana Taivaannaulan verkkosivuilla ja Facebook-sivuilla.

Kirjan verkkosivut
Kirja Facebookissa

Anssi Alhonen

Samankaltaisia artikkeleita